Uusi Suometar no 21. 23.01.1916.

Matkalta Lappiin 1.


Tapaturmavakuutus, hyvä turkki, peurikkaat Ja nenänsuojelija ne sanot-tiin kuuluvan talvivarustuksiin Lapin matkaa varten. Sen sijaan ei kuul-emma pikiöljyä tähän vuodenaikaan tarvita, koska ne elukat, jotka ihmis-tä nyt Lapissa ahdistavat, eivät pikiöljystä välitä. Hankin kaikkea muuta paitsi nenänsuojan; miten sitten käynee.


Matkalla oli minun kuitenkin poikettava palkkaan, joka U.S:n useimmille lukijoille lienee yhtä tuntematon kuin Lappikin, nimittäin Uuteenkaarle-pyyhyn. Uusikaarlepyy on yksi niistä neljästä maamme kaupungista, joissa en ennen ole käynyt. Joten sillä oli täysi uutuudenviehätys minul-le.

Se on säännöllinen, puistoilla ja puistokaduilla varustettu pikkukaupunki, joka kesällä lienee varsin viehättävä. Keskellä kaupunkia on suurehko autio tori ja melkein joka puolella sitä on rakennuksia, jota paitsi niitä on jonkun verran vielä muuallakin. Ainoa kaksikerroksinen rakennus, varsi-naisessa kaupungissa, minkä ainakin minä näin, ja luulenpa kävelleeni kaupungin jokseenkin tarkkaan, on kivestä rakennettu seminaarin malli-koulu.

Kaupungin ohi virtaa Lapuan joki, jonka ruotsalainen nimi lienee Nykar-lebyelf, siksi sitä ainakin kuulin sanottavan. Joki on monella tavoin hyö-dyllinen kaupungille, m.m. kuuluu se antavan käyttövoimaa kaupungin sähkölaitokselle. Kertoivat kuitenkin — kertoja ei ollut uusikaarlepyyläi-nen syntyään — että joskus joku ilkeämielinen siika pakkautuu sähkölai-toksen turbiiniin, ja seisauttaa koko laitoksen, jättäen kaupungin pi-meään.

Onko asia aivan niin, en mene takaamaan. Minulle sattui kuitenkin, että kun hotellissa maatessani rupesi aamuyöstä jalkojani paleltamaan - ul-kona oli pakkasta -26 ast., hotellihuoneessa vähän vähemmän ja koetin kääntää tulta sähkölamppuun, vetääkseni turkin ylleni, lamppu ei sytty-nyt. Sadattelin tietenkin Lapuan joen siikoja, jotka ovat niin huonosti kas-vatettuja huolimatta siitä, että joen partaalla on seminaari.

Vy från Nykarleby, med ett staket och ett trähus i förgrunden och i bakgrunden en kyrka. Okänd Åbo Akademin arkistokokoelmat - Bildsamlingarna.

Uudenkaarlepyyn suurimpia nähtävyyksiä, lähinnä sitä taloa, jossa Uu-denkaarlepyyn pankki sijaitsi, on Z. Topeliuksen synnyinkoti Kuddnäs kaupungin ulkopuolella joen rannalla. Talon päärakennuksen yläkerras-sa on pieni Topeliusmuseo, jossa erinäisten huone- Ja leikkikalujen jou-kossa herättää huomiota Topeliuksen kätkyt.

Ei se ole niin merkillinen muutoin, mutta se siinä ihmetyttää, että maa-laus on vallan kuin eilispäivänä tehty. Tulee ajatelleeksi kätkyen nähdes-sään, että kovinpa oli kiltti se setä jo vallan kätkyessä heijatessaan, kun ei vähääkään potkinut eikä maalia kuluttanut. Ikävä kyllä, katosi kuiten-kin tämä kaunis usko, kun talon ystävällinen emäntä myöhemmin selitti, että kätkyt oli museota varten korjattu ja maalattu.

Ari hono - tulee kysyneeksi. Mikä viisaus siinä piillee, että kaikki se kau-nis ja tunteelle puhuva, joka sisältyy juuri siihen, että me saamme nähdä historiaan kuuluvat todistuskappaleet sellaisina kuin ne ovat olleet ja meille jääneet, rakennetaan ja maalataan ja putsataan kuin Savilahden sakasti.

Edelleen on huoneessa Topeliuksen perhoiskokoelma. Ihme kun eivät ole panneet uusia perhosia rikki menneiden sijaan, vaan antaneet ajan hampaan kokoelmaan rauhassa kuluttaa. Miltä ovat siivet poikki, miltä sääret sekaisin, mikä on milläkin tavalla vaivainen. Talon alakerrassa on muita vaivaisia, talo on näet nykyisin Uudenkaarlepyyn maalaiskunnan vaivaistalona.

Uudenkaarlepyyn sisäisestä elämästä ei äkkiä käymällä liene helppo päästä perille. Se on elämää hiljaisuudessa, menneiden muistojen va-rassa, vailla suurta tulevaisuuden suunnitelmia. Kaupungin satama on noin 8 km: n päässä, teollisuuslaitoksia ei ole, lähellä oleva Pietarsaari vilkkaasti kehittyvinä teollisuuslaitoksineen imee vähitellen vähempivä-kiseltä naapuriltaan elinvoiman ja kasvamismahdollisuudet.

Pikku piirteenä mainittakoon, että ostimme kantoremmejä paperikaupas-ta, kysyimme väeltä myöskin huopatossuja, mutta niitä ei ollut, sen si-jaan oli kyllä naapukkalakkeja Onkos Läng & Leppäaholla naapukkalak-keja ja kantoremmejä?

Ruotsalainen miesseminaari lienee oikeastaan ainoa henkisen elämän ylläpitäjä tässä kaupungissa, kasvattaessaan osaltaan niitä, ”joiden har-tioilla lepää isänmaan tulevaisuus”. Olen eksynyt pois aineesta, mutta kun on puhe Lapinmatkasta, ei Uuttakaarlepyytä voitanee, se kun nyt sattumalta joutui Lapinmatkanyhteyteen, pitää vallan kaukana itse asias-ta.

Junassa on verrattain vähän väkeä, kun tuossa kello 11 lähetessä saa-vutaan Tornioon. Iltapimeässä on vaikea tarkoin nähdä, miten paljon asema on muuttunut sitten viime käyntini täällä (puolenkymmentä vuotta takaperin). Ainakin on lisää tullut suurehko matkatavararakennus, jonka läpi meidät ohjataan.


Rakennuksen läpikulku tapahtuu hanhenmarssissa ja ilman passia ei ole helppo selviytyä. Kalkki tapahtuu kuitenkin kohteliaassa muodossa ja verrattain nopeasti. Ne, jotka aikovat ulkomaille, lähetetään suoraan Haaparantaan ja he saavat nähdä Torniota vain kurkistamalla reen oi-kean laidan yli. Me muut osaamme korjata itsemme kampsuinemme parhaan taitomme mukaan.

Olin odottanut, että tämä maailman liikekeskus näyttäisi toisellaiselta, et-tä tänne olisi kohonnut vajoja, hotelleja, kauppoja lisääntynyt, elämä vil-kastunut, että täällä näkisi ulkomaalaisia kasvoja, kuulisi europalaisia ja aasialaisia kieliä sekaisin j.n.e. Mitään siitä ei huomaa.

Tornio on vanha Tornio, jossa vain asutaan hiukan ahtaammin kuin en-nen, ei kuitenkaan kansainvälisen liikenteen takia. Sikäli kuin ulkomaan liikenne tätä tietä suuntautuu, menee se torniolaisilta ”sivuitse suun”, pit-kin jäätä, niinkuin jo mainitsin. Tornion asemalle on järjestetty ruokailu-paikka, joten Tornion hotelleilla ei ole suurempi liike kuin tavallisesti. Meitä oli tänään päivällisillä täällä seurahuoneella 10 henkilöä, ja hotel-lissa sanoivat, että se on vallan tavaton määrä. Että se oli totta, näkyi kyllä ruokalistastakin, josta ”vedettiin yli” laji toisensa jälkeen.

En muutoin malta olla kertomatta pikku tapausta viereisestä pöydästä.
Pöytään tuli Haaparannasta juuri saapunut ruotsalainen, josta jo päältä-päin näki, ettei hän halveksi tämän maailman hyvää. Yhteen henkäyk-seen hän komensi tarjoilijatarta: - suurisilmäistä venäläistä kaviaaria, käristettyä ranskanleipää, voita ja ryyppy.- Heti, mutta ryyppyä ei saa. - Häh, no mitä teillä sitten saa, olutta? - Olut on lopussa.

Silloin putosi vieraalta ruokalista käsistä ja hän jäi hämmästyksestä ää-neti tuijottamaan tarjoilijattareen. Vihdoin hän sai tajuntansa takaisin ja masentuneella, melkein naisellisen pehmeällä äänellä hän kysyi: - no eikö teillä sitten ole mitään väkiainetta kaviaaria varten. - On punssia. - Ei neiti. Kyllähän minulla on hyvä vatsa, mutta siihen te ette kuitenkaan minua narraa. Punssia kaviaarin kanssa. Ptfui!

Niin, täällä, jossa yhtyy itä ja länsi — täälläkään ei saa viinaa Ja ”olut on lopussa”. Ei edes kaviaarin kanssa muuta kuin punssia!

Huomenna painumme kohti pohjoista. Mutta jo täällä on öinen taivas niin paljon selkeämpi ja tähdet ovat niin paljon välkkyvämmät kuin siellä etelässä. Miten liekään ylempänä.

Torniossa, 19. I. 1916.