S. H. / Uusi Suometar no 48. 19.02.1916.

Matkalta Lappiin 3.



Harmaana alkoi maanantai-aamu valjeta, kun umpeen menneitä erä-maan teitä läksimme Kolarin kirkolta itään päin painumaan Lapin Pari-sia, Kittilää kohden. Mitään maantietä ei vie Kolarista Kittilään, ainoas-taan kylien välisiä polkuja talvella pääsee hevosella, kesällä jalan.

Oudon ei kuitenkaan ole näillä teillä yksin yrittämistä. Sillä yht'äkkiä saattaa talvinen tie haarautua ja silloin ei tiedä, mihin lähteä. Kompas-sista ei ole apua, sillä tiet seuraavat selänteitä jänkissä ja vuomissa mut-kitellen niin, ettei ilmansuuntien tunteminen auta mitään.

Kesäisin taas nostavat tien pystyyn pikkujärvet, suosilmät, jänkät, s.o. laajat, harvan rämeikön peittämät suot, tahi vuomat, laajat, pettävät suo-aavikot, joiden ala voidaan usein laskea neliöpeninkulmissa. Alkuasukas pelastaa itsensä kesällä mistä veneellä, mistä suksilla, mistä milläkin. Mutta suurien vesisateiden, samoinkuin lumituiskujenkin aikana talvella pysyy hän pirtissään. Eipä ole hänellä kiirettä.

Kolarin ja Kittilän väli on näitä teitä kulkien 80 km., taitaa olla ylikin, sillä eipä ole sitä mitattu ja näiden erä asukkaiden omat mitat ovat yleensä runsaan puoleisia. Meidän oli ilaksi ehdittävä Kittilään. Hitaasti ja ras-kaasti huohottaen vetivät hevoset, vaikka kummassakin reessä oli, paitsi ajomiestä, vain 1 mies parlkymmentä kiloa painavine matkalaukkui-neen.

Ensimäisellä erätaipaleella, jota sanoivat 38 km:ksi, viivyimme 3 ½ tuntia ja kuitenkin kysyi ensimäinen Palovaaran kylän emäntä, joka vastaan sattui: kätilöäkö te hakemaan tulitte, kun olette hevosenne noin märiksi ajaneet?

Palovaarassa emme saaneet vaihtaa hevosia. Kaikki olivat tukinajossa. Ei muuta kuin kauniisti pyytää kievarin hevosmiehiä vielä jatkamaan Kurtakkoon, Jos sieltä jatkokyydin saisi. Tultiin taloon, isäntä, sekä van- ha, että nuori istuivat syömässä ja naisväki odotti vuoroaan päästäkseen hekin samaan toimitukseen, kunhan miehet ensin lopettaisivat.

Hyvään päivään ja kysymykseen, saisiko hevosta, tuli vain yrmeä vas-taus: ”tokkopa tuota saanee”. Yritimme jatkaa puhetta, mutta siitä ei ollut pienintäkään apua. Läksimme tuvasta ulos neuvottelemaan, mitä tehdä. Kyytimiehet jäivät tupaan. Pienen hetken kulattua tulivat kuitenkin sekä vanha että nuori isäntä ulos ja koko käytös oli muuttunut.

Kilvan puhuen selittivät, että saa tästä kyydin. Yksi hevonen vain on ko-tona, mutta se onkin sitä parempi, isäntä itse lähtee vieraita kyytiin. Me Ihmettelimme aluksi kovin tätä äkillistä muutosta miehissä, mutta myö- hemmin ukko itse selitti kuulleensa kyytimiehiltämme, ketä me olimme, ja siitä oli muutos johtunut. Rekeen Istuuduttasa ukko peitteli ja passaili ja ajamaan lähdettäessä hihkasi kuin olisi hutikassa ollut. Ja hyvän kyy-din antoikin.

Ennen lähtöä näimme harvinaisen kauniin näön. Olimme jo Kartakkoon tullessamme nähneet kaukaa korkean tunturin ääripiirteet, joskin har-maan aamun himmentäminä. Nyt oli kello 12, Aurinkoa emme me näh-neet, mutta jostakin pilven lomasta pääsi se heittämään valoansa tuntu-rin valkoiseen huippuun. Syntyi omituinen valoilmiö, kun päivänsäteet leikkivät hohtavalla lumella pilvien sinervien varjojen kanssa.

Tällä hetkellä voi Yllästunturia kauneudessa verrata Norjan kauneim-paan tunturihuippuun Glittertindeen. Vahinko vain, että Yllästunturia saa sellaisena ihailla vain talvella, jolloin sen juurelle on niin vaikea pääsy, kun sen sijaan Glittertind säilyttää puhtaan lumi- ja jäävaippansa kesät-kin läpeensä. Vain noin 10 minuuttia kesti auringon säteilyä, sitten painui yli vuoren huipun helakan sininen pilvi.

Tammi- ja helmikuun aikana ei kuulu monasti tapahtuvan, että täällä au-rinko paistaisi. Emme sitä, kuten sanottu, nytkään nähneet, mutta vuo-ren 780 metriä korkeaan huippuun sen valo hetkeksi ylti. Ehkäpä ihas-tuimme ennen aikojamme, kenties Pallastunturi näyttäiksen vieläkin kauniimpana, mutta tuskinpa on sillä sen ylväämpää ryhtiä kuin oli Ylläs-tunturilla terävine kärkineen etelästä katsottuna.

Lännestä ja Idästä katsottuna sen sijaan ei se näytä miltään erikoiselta, onpahan vain jatkona kokonaiselle matalampia, loivia vaaroja. Peninkul-man ajettuamme tulimme Kallon kylään, ainoaan taloon, mistä oli kyydin toivoa. Heti jälessä ajoi 2 ”seurojen pitäjää”, s.o. laestadiolaista saarna-miestä, jotka olivat vaeltaneet kylästä kylään saarnaillen ja kolehteja keräillen.

Juuri pihaan ajaessamme näimme pois ajavan 2 samanlaista, niin että jos aina on tämmöistä, voi laestadiolaista ”lähetystyötä” verrata valtio-päiväagitatsio niin, etta kun yksi agitaattori on talosta lähdössä, on toi-nen jo portilla tulossa.

Kallon kaunottaria Kallojärven kylässä 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

Ennätimme taloon sen verran aikaisemmin, että saimme hevosen tu-paan ja turkit päältämme, kun saarnamiehet astuivat sisään. Ympäril-leen vilkaisematta he menivät naisten luo tavanmukaisesti tervehtimään, panemalla oikean kätensä tervehdittävän vyötäreelle, vasemman hänen vasempaan käteensä. Miehiä kuulutaan tervehdittävän nostamalla oikea käsi tervehdittävän olkapäälle.


Miehille ei saarnamiehillä kuitenkaan ollut asiaa. Ei silmäystäkään mei-hin, jotka siinä tuvan penkillä ”suruttomina” muiden ukkojen kanssa tu-pakoimme ja tarinoimme hevosta odottaessamme. Laestadiolaiset saar-namiehet tuntuvat olevan täällä aivan maanvaivana niille, jotka eivät heistä erikoisemmin välitä.

Talon isäntä kertoi meitä kyytiin lähdettyään, että ne pitävät monipäiväi-siä ”seuroja” kylästä toiseen ja että varsinkin naisväki seuraa heitä naa-purikyliinkin, niin että pienimmässäkin, paritaloisessa kylässä on heillä riittävästi uskonsisaria kuulijoina. Tärkeänä osana ”seuroissa” on koleh-din kokoaminen. Kurtakossakin kokosivat 2 kolehtia.

Kallojärven kylän lapsia istuu portaalla 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

Varsinkin toinen saarnamiehistä teki epämiellyttävän vaikutuksen. Täy-dellinen juutalaistyyppi kasvoiltaan, tumma ja viekassilmäinen. Naama keltainan ja kuopalla, rinta sisäänpainunut. Sylki ehtimiseen pitkin tuvan lattiaa, paljon pahemmin ja pitempien matkojen päähän kuin tuvassa is-tuvat tupakkamiehet. Ja lattialla ryömi ja leikki 3 pientä lasta.


Näytti siltä, että ainakin yhtä tuntuva vaikutus kuin tuolla miehellä on saarnaajana, on hänellä keuhkotaudin kolportöörinä(*.. Naisväki oli var-sinkin juuri häneen ihastunut. Vanhat eukot eivät tahtoneet häntä talosta pois päästääkään. Isäntä sen sijaan oli ”suruton”.

Kertoi kieltäneensä akkojen vaatimuksesta huolimatta heillä ”seuroja” pi-tämästä, kun kerran oikea pappi Kittilästä oli ollut edellisenä päivänä saarnaamassa.

*) Kuljeskeleva kirjojen ja lehtien kaupustelija, varsinkin uskonnollisen tai aatteellisen kirjallisuuden myyjä.

Pyykinpesijöitä Kittilän Kallojärven kylässä 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

Iltamyöhällä jouduimme Kittilään. Kittilän kirkonkylä on koko Lapin uh-kein (Rovaniemi ei ole Lappia), 5 km. pitkä, ja jakautuu kahteen osaan, Yli- ja Alakylään, pieni metsätaipale välissä. Se on Kemijokeen laskevan Ounasjoen oikealla rannalla ja Rovaniemeltä tulevan maantien pääte-kohdassa.

Kylässä on posti, sähkösanomatoimisto (pohjoisin Suomessa), apteekki, lääkäri, tuomari, vallesmanni, metsänhoitajia y. m. viranomaisia. Raken-nustensa suhteen on kylä verrattavissa mihin hyvänsä maamme parhai-ten rakennetuista kirkonkylistä. Onpa vankilakin korkeine aitauksineen. Tehdaslaitoksia on pieni saha ja mylly, jossa viimeksi mainitussa Lapin asukkaat käyvät aina 80 km:n päässä olevasta Muoniosta saakka vil-jaansa jauhattamassa.

Poronhoito on yleistä ja nytkin olivat talojen seinät ulkoapäin vuoratut kuivamaan asetuilla porontaljoilla. Porot ovat laitumella pitäjän pohjois-osassa ja parhaillaan olivat kylän Isännät Pokussa porojen pykällykses-sä. Kylän lähellä on Levitunturi, jonka juuritse ajoimme pohjoiseen mat-katessamme. Vähän Itään päin on Pumputunturi.(*. Kunnalliselämä näyttää olevan vilkasta, mutta pitäjän ”säätyläiset” näkyvät pysyvän siitä erillään, niinkuin valitettavasti on yleensä asianlaita muuallakin maaseu-dulla.


Kittilään tulevat, kuin Roomaan, kaikki tiet Lapissa. Siinä yhtyvät: maan-tie Rovaniemeltä, talvisin hevosella, osittain vain porolla ajettava tie Ina-rista, ratsutien tapaiset Kolarista, Muoniosta, Sodankylästä, ja myöskin Enontekiöstä tullaan sinne suoraan Ounasjoen uomaa pitkin, talvisin he-vosella ja porolla, kesällä veneellä virtaa laskien.

*) Kumputunturi.

Miehiä istuu jouten Kittilän kylätien varrella 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

Koskamon talon lehmäkarjaa pellolla Kittilässä v. 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Ounasjoki on läntisen Lapin suuri valtasuoni. Johon laajalta alalta tukit uitetaan pikkupuroja myöten Ja sitten sitä pitkin Kemijokeen ja mereen. Kittilän kaupoista saa tavaraa paremmin kuin pikkukaupungeista, sekä hienompaa että vähemmän hienoa.


Ainoa, joka muistuttaa muun Suomen kaukana olosta, on porojen pal-jous, mutta se ei mitä Kittilään tulee ole mikään todistus takapajulla ole-vasta erämaan elämästä.

Muonioniskassa, 27. 1. 1916.