S. H. / Uusi Suometar no 53. 24.02.1916.

Matkalta Lappiin 4.


Ajaessamme Kolarista Kittilään olimme jo saaneet tutustua Lapin luon-toon loppumattomine soineen ja nevoineen, ryteikkökuusikkoineen ja pikkujärvineen, samalla kun Yllästunturi ja muutamat matalammat vaarat jänkkien ja vuomien välissä olivat antaneet esimakua siitä, miten epäta-sainen matka meillä tulisi olemaan, kun sisä- ja pohjois-Lappiin pääsi-simme. Matka Kittilästä Muonioniskaan täydensi tätä kuvaa, mutta var-sin miellyttävällä tavalla.


Kesällä tämä 80 km:n väli on sangen vaikeakulkuinen. Majataloja kyllä on, niistä Kaarelan majatalo parikymmentä km Kittilästä pohjoiseen var-sin siisti ja mukava, mutta hevoskyytiä ei kesällä juuri voi yrittää Kaare-laa kauemmaksi. Soita, järviä ja jokia on tuhkatiheään, välissä korkeita, pilviä tavoittelevia vaaroja, keroja ja loppumatkalla tuntureita.

Erkkilän talot Sirkankylässä, taustalla Kätkätunturi v. 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto. / finna.fi

Majataloista saa kantajia, oppaita, soutajia ja sauvojia, yleensä sangen korkeaa maksua vastaan. Mutta enimmän osan matkalta saa itse tarsia jalkaisin märkää, osittain upottavaa tietä. Nyt talvella, jolloin jää kattaa järvet, ja joet ja silloittaa jänkät ja vuomat, on pääsy parempaa.

Kustakin majatalosta saa 1 hevosen ja jos tarvitsee 2 hevosta yhtaikaa, kuten me tarvitsimme, niin saa toisesta maksaa, ei kievaritaksan, vaan Lapintaksan mukaan, s.o. 30 p. km:ltä, ellei sattumalta jossain paikassa saa tingityksi vähempään.

Lapintaksa ansainnee oman selityksensä. Lapissa on nimittäin nykyisin joka talo kestikievari siinä merkityksessä, että matkustajalle on kaikkial-la, missä on hevonen ja kuljettava tie, annettava hevoskyyti seuraavaan taloon 30 p:n matkusta km:ltä ja porokyyti siellä, missä ei hevosia ole. 5 p:n maksusta kultakin porolta km:ltä, lisättynä 7 p:llä kyytimiehestä. La-pin kunnat ovat, päästäkseen vähemmillä majataloilla, ottaneet kantaak-seen kyytirasituksen tässä muodossa, toistaiseksi 5 vuoden ajaksi.

Sitä paitsi antavat asukkaat matkustajalle yleensä kernaasti ruokatava-roita ja asuntoa yöksi, vaatimatta viimeksimainitusta suhteettoman kor-keita hintoja. Tästä yleisestä kyytivelvollisuudesta ei kuitenkaan ole kaik-kialla hyötyä. Suora kieltäytyminen tosin ei helposti käy päinsä, mutta milloin asianomaista ei haluta lähteä kyytiin, ovat ”porot kaukana”, ”he-vonen poissa” j.n.e. Suurta maksua vastaan löytyvät kuitenkin sekä porot etta hevoset sangen pian.

Niiden kokemusten mukaan, mitä minulla on, ei porokyytiä koskaan saa taksan mukaisesta maksusta muualta kuin majataloista, jota vastoin he-voskyytiä saa, siellä missä sitä voi käyttää, 5 mkn maksusta peninkul-malta.

Niin kuin jo mainitsin, on Kittilän ja Muonion välinen ratsutie erittäin miel-lyttävä luonnon puolesta. Tällä matkalla saa m.m. tutustua suureen jouk-koon maamme kauneimmista tuntureista. Ensiksikin on Levitunturi pian Kittilästä lähdettyä Tie kulkee vallan tunturin juuritse. Vaaroille kiivettäes-sä näkyy tuntureja joka puolella.

Jo Kaarelaan siintävät selkeällä ilmalla Pallastunturin mahtavat kuvut. Mutta vasta Jeerisjärven (ei Jerisjärven, kuten kartoissa ja kirjoissa sa-notaan) jäällä saa täysin määrin ihailla talvista Lappia. Ajoimme tämän noin 1 peninkulman pituisen järven yli juuri kun aurinko laski lounaaseen korkeahkojen vaarojen taa veripunaisen pilviverhon ympäröimänä.

Järven rannalla kohoavien Jeeristunturien(* huiput (n. 650 m.) punersi-vat, Pallastunturi lankesi varjoon ja oli kuin sinisen jääverhon peittämä. Paljon värejä on Jumalalla ollut paletissaan, kun hän on Lapin taivaan maalannut. Eivät liene auringonlaskut missään niin ihmeelliset kuin La-pissa, eivätkä sen nousut niin värikkäät kuin siellä. Sattui niin, että näim-me Pallastunturin ensin auringon laskiessa ja muutamia päiviä myöhem-min sen noustessa.

*) Keimiötunturi.

Maisema Levitunturilta, keskellä Immeljärvi, kehys kullattu. Auringonlas-ranssinvioletteja. Vasemmalla etualalla seisoo rinteessä kelo, maasto on rusehtavanvihreää. Kauempana takana kohoavan tunturin juurella näkyy lumiläikkä tai lampi. Ote on impressionistinen ja ekspressionistinen pi-kemmin kuin realistinen, tärkeä osa tunnelman luomisessa on väreillä. Signeeraus alhaalla vasemmalla: “Kaarlo Atra 1926”. Kuva ja kuvateksti: Museovirasto.

Panoraama Muoniosta: ihmisiä Jerisjärven Saaresta 1932, takana Keimiötunturi. Kuva: Mikkola Erkki. Museovirasto./ finna.fi

Näkymä Pallastunturilta 1938. Kuva: Nybom H. Museovirasto.

Jerisjärvellä v. 1929: Kumpikin vene etenee omaan suuntaansa. Oikealla on Salkon ja Purasen kenttärannat. Kuva: Ilmari Manninen. / Museovirasto.

Viimeinen kuva, mikä siitä jäi mieleen, oli kuin räikeän vihreä pilvenlonka veri punaisten puitteiden reunustamana. Se vihreys ei ollut mitään valjua viheriää, vaan aivan syvää, tummaa, hiukan sinervään vivahtavaa.


Eteläpuolelta Pallastunturi tekee hyvin jykeevän, jättiläismäisen vaiku-tuksen. Jeerisjärveltä nähtyinä sen 3 huippua, korkein keskellä, ovat hy-vin säännölliset aivan kuin olisi kolme suunnatonta kananmunaa asetet-tu rinnakkain, toinen toiseensa kiinni. Tunturi on korkein Suomessa (820 m.); sitä Haltiatunturista, joka on vieläkin korkeampi (yli 1,200 m), on osa Norjan puolella.

Pohjoispuolelta, Enontekiön ja Peltovuoman väliselta tieltä nähtynä, Pal-lastunturi joutuu varjoon Ounastunturin pitkän, joskin hieman, matalam-man selänteen rinnalla sen vuoksi, että Ounastunturi on lähempänä ja näyttää korkeammalta. Huippuja näkyy Pallatunturissa 3 myöskin poh-joispuolelta.

Jeerisjärvi on lounais-Lapin kauneimpia järviä (Pallasjärvi sen kuitenkin voittanee). Se olisi oivallinen matkailupäämäärä, ei ainoastaan kauneu-tensa vuoksi, vaan myöskin sen vuoksi, että siitä Muoniojokeen laskeva Jeerisjoki on erittäin kalarikas. Jeeriejoen (n.s. Muonion) siiat ovat kuu-luisat laajalti ja elää huomattava osa näiden seutujen väestöä siian pyynnillä.

Ympäröivät metsät sisältävät runsaasti metsänriistaa Näille seuduin, Pallastunturia ja Pallasjärven (joka on Pallas- ja Jeeristunturin välissä) ympärille lienee aikoinaan aiottu perustaa luonnonpuisto, mutta aiko-musta edemmäksi ei asia liene kehittynyt.

Iltamyöhällä saavuimme Muonioniskan kirkonkylään Jeerisjärven ja Muoniojoen yhtymäkohdassa. Muonion kirkonkylä tekee paljoa vähem-män erämaankylän vaikutuksen kuin esim. Kolarin kirkonkylä. Kylässä on kaunis, olosuhteisiin nähden kookas kirkko, sairaala, postikonttori y.m., mitä valistuneeseen kirkonkylään kuuluu. Ja kun ne ovat kaikki valtion ylläpitämät niin kirkot kuin sairaalat y.m. Ovat ne rakennetutkin kuin valtion laitoksille kuuluu, tilaviksi ja aistikkaiksi.

Panoraama Muoniosta: näkymä kirkon katolta kylän yläpäähän v. 1932. Kuva: Mikkola Erkki. / Museovirasto.

Itse seutu ei ole erikoisen kaunista. Muoniojoki laajenee tässä järveksi, mutta se näyttää osittain matalarantaiselta. Vähän alempana Ruotsin puolella on Muonionalustan kirkonkylä. Muonioniskasta Enontekiön kirkolle on maanteitse 82 km, mutta poroteitse pääsee 2 peninkulmaa vähemmällä.

Olisimme sen vuoksi halunneet porokyydin, mutta porot olivat metsässä ½ peninkulman päässä ja vaikeat saada kiinni, varsinkin kun tuiskusi lunta. Niin ollen ei auttanut muu kuin lähteä hevosella. Ajoimme verrat-tain myöhäiseen illalla. Tie kulki milloin korkeiden vaarojen, milloin jär-vien yli. Jälkimmäisten yli kuletan niiden sulina ollessa proomuilla.

Erästä synkkää erämaa taivalta matkatessamme huomasimme nuotion joen ruotsinpuoleisella rannalla. Joku Ruotsin kotalappalainen siellä loi-koi yötään rakovalkean ääressä porojaan paimentamassa. Yötä olimme majatalossa, joka oli niin uusi, ettei kukaan ollut siinä ennen meitä maannut. Pahinta oli, että seinänraot olivat tilkitsemättömät, niin että niistä veti pahasti. Tämän vedon seuraukset sain tuntea myöhemmin ruumiissani pitkällä poromatkalla.

Maantie Muonion Alatalon majatalon ja Enontekiön kirkonkylän välillä te-kee pitkän mutkan Palojoen suulle, Porolla pääsee noin 13 km lyhem-mällä, kun ajaa suoraan Muotkajärven kylään. Joka on Palojoensuun ja kirkonkylän välisen maantien varressa. Käytimme jälkimäistä tietä, mutta hevosella ajaen.

Osittain oli tie kuitenkin vallan ummessa, osittain se, missä se oli ajettua, ei kestänyt hevosta, porotie kun oli, niin että matka joutui sangen hitaas-ti. Tällä välillä kulkee tie noin ½ peninkulman matkan omituista, kapeaa kallionrepeämän pohjia. Kahden puolen kohoavat kallioseinät noin 30-40 m, jopa enemmänkin. Itse repeämä on paikoin vain parikymmentä metriä leveä, paikoin 30—50 m. Pohja on pehmeää jänkkää, jossa kas-vaa pieniä puita. Ovathan tällaiset repeämät kyllä yleisiä. mutta niin pit-kää en muista muualla nähneeni

Muotkijärven rannalla olevasta talosta saimme jatkokyydin 16 km pääs-sä olevaan kirkonkylään. Talossa sattui olemana vieraita. Eräs kotalap-palainen oli näet tuonut perheensä taloon väliaikaisesti asumaan syystä, että perheessä oli sattunut n.s. ”iloinen perhetapahtuma” ja kodassa sellaisen kunnollinen viettäminen on hankalaa.

Joonas Muotkajärven majatalo Enontekiön Muotkajärvessä.. Kuva Pentti Eskola, 1906. GTK.

Likanaamaisia, mutta kirkassilmäisiä pikkulappalaisia oli piha täynnään. Montako heitä oli, ei kyennyt kukaan lapsista sanomaan, sillä niin pitkäl-le ei heidän, 10-vuotistenkaan, laskutaito näkynyt ulottuvan.

Enontekiön pitäjä on muutoin ainoa Suomen puolella, missä enää asus-taa suurempi määrä kotalappalaisia, noin 20 kotakuntaa ja yhteensä noin 100 henkilöä, Inarissa ja Sodankylässä, samoin Utsjoella, ovat lap-palaiset rakentaneet itselleen pysyväiset asunnot, niin että vain joku yk-sinäinen kotakunta enää kiertelee paimentolaiselämää viettäen.

Kotalappalaisten elämä ei suinkaan ole niin onnetonta ja köyhää kuin me olemme taipuvaisia luulemaan. Painvastoin ovat Enontekiön kota-lappalaiset keskimäärin melkoista varakkaampia kuin Inarin pysyväisis-sä asunnoissa asuvat lappalaiset ja kuin Enontekiön suomalainen väes-tö.

Hetta 1930-luvulla. Kuva Tarja Ylitalon os. Riekkisen albumista.

Yllämainittujen 20 perheen sanottiin omistavan yhteensä noin 7,000 po-roa, joiden nykyinen raha-arvo kaikkein alhaisimman mukaan laskien on 350,000 mk. Muutamalla kotakunnalla kuuluu olevan 2,000 :een poroon, s.o. noin 100,000 markan omaisuus.

Joskus, vuoden kylmimmäksi ajaksi tahi sairauden sattuessa, kotalap-palalnen tuo perheensä pysyväisiin asuntoihin vuokralla asumaan, vie-däkseen sen taas jonkun ajan kuluttua takaisin vapaaseen elämään tun-tureilla.

Jo Muotkajärvellä huomaa tulleensa vallan toisenlaiseen luontoon ja il-mastoon kuin etelämpänä oli ollut. Kuusi on kokonaan hävinnyt. Mänty on matalaa, parin miehen mittaista. Vain harvassa tapaa suuremman puun. On kuin olisi mänty kahden vaiheella, kasvaako ylöspäin vai jää-däkö matalaksi. Oksat työntyvät mikä ylöspäin, mikä alaspäin väärinä ja mutkaisina. Pohjoispuoli puista on monessa tapauksessa kokonaan ok-saton. Koivut ovat niinikään kitukasvuisia, käppyräisiä ja pensasmaises-ti kasvaneita, onkivavaksi kelpaavaa tuskin tapaa, suks'puuksi kelpaa-vaa ei ensinkään.

Maisemat muuttuvat, kuta ylemmäksi pohjoiseen tullaan, yhä aukea-maiksi. Parinkymmenen minuutin poromatkan päässä Enontekiön kir-kolta on mäntyraja. Sen yläpuolella on vain kitukoivaja ja sitten valkeita, kasvittomia tuntureita.

Olemme maantien päässä, Enontekiön kirkolla. Kirkko on pieni, mutta ulkoapäin hauskasti rakennettu suippoon tyyliin ja lämmitettävä. Pappila on maantien toisella puolen, järvenrannalla kauniilla paikalla.

Kirkkonkylän rakennuksista herättää huomiota vielä uusi, suurikokoinen kansakoulu. Useat yksityisistä rakennuksista, jotka ovat varsin lähellä toisiaan, ovat maalatut, enimmäkseen punaisiksi. Ollakseen maamme pohjoisimmalla rajalla tunturien keskellä ja varsimaisen metsärajan ulko-puolella on Enontekiön kirkonkylä, eli alkuasukasten kutsumalla nimellä Hetta, hauska ja siisti kylä, joka tekee, niin lumiin hautautunut kuin se onkin, miellyttävän vaikutuksen.

Hetta on Ounastunturin ja pohjoisten rajatunturien laaksossa. Ounastun-turin yli 2 peninkulmaa pitkät ja yli ½ km korkeat selänteet tekevät val-taavan vaikutuksen. (Pyhäkero 713m ja Outakka 725m. H.J.)

Nousevan ja laskevan auringon säteiden leikki tunturihuippujen hohta-valla lumella on unohtumattoman kaunista. Pohjoisiin tuntureihin kajas-tuvat revontulet jatkavat omalla tavallaan öisin siitä, mihin aurinko päivi-sin lopettaa. Aurinko, voiko pohjoisimmassakin Lapissa puhua auringos-ta talvella?


Siellähän vallitsee pitkä, ikuinea yö. Niinhän me olemme jo lapsuudes-samme lukeneet ja oppineet. Minuunkin oli tämä käsitys niin vahvasti tarttunut, että jätin kotiin valokuvauskoneeni, arvellen, etten pimeässä Lapissa sillä kuitenkaan mitään tekisi. Ja niin menetin tilaisuuksia, jotka eivät enää koskaan palanne, ikuistuttamatta niitä levylle.

Lapin pitkästä yöstä voi puhua vain siinä merkityksessä, ettei aurinkoa näe muutaman viikon aikana keskitalvella. Mutta silloinkin on niin valoi-saa, että voi vallan hyvin ottaa valokuvia. Tammikuun puolivälissä aurin-ko jo nousee muutamaksi tunniksi näkyviin. Tosin sen nousu tapahtuu ikäänkuin taistellen pilvien kanssa, synnyttäen niitä värileikkejä, joista Lapin taivas on omituinen.

Hetassa.. 28. 1. 1913.