Uusi Suometar no 59. 01.03.1916.

Matkalta Lappiin 5.


Oli kirkas talvinen päivä, kun aloitimme pitkän porotaipaleemme Enon-tekiön kirkonkylästä Inaria kohden aikomatta muita mutkia tehdä kuin minkä maan korkeussuhteet ja sulat joet saattaisivat välttämättömiksi. Maantietä kiertäen olisi matkaa ollut n. 470 km., kun se sen sijaan ”lin-nuntietä” matkaten lyhenisi puoleen, jopa allekin. Tosin ennustettiin yri-tyksestä aivan poikkeuksellisen vaivalloista, jopa vaarallistakin.


Tosin oli toverini matkustanut virkamatkoilla Lapissa ennenkin, mutta ke-sällä, niin että kumpikin olimme ensikertalaisia oikealla talvisella Lapin-matkalla ja ensikertalaisia myöskin porokyydissä. Olin peljännyt, etten ilkeä U S:lle kertoa mitään ensimäisestä poromatkastani. Saattavathan näet ainaiset kuperikeikat, poronpuskemiset, pillastuneen poron edestä pakenemiset y.m.s, seikkailut tottumattoman ajajan selviämään itse. Ei tahdo kaikesta siitä toisille selkoa tehdä, niin arvelin.

Nyt, kun on takana 25 penikulman porotaival, saatan puhua asiasta jo sillä levollisella asiantuntemuksella, minkä aina ”pitkä kokemus” antaa, ja arvostella ylen suuresti häpeämättä myöskin omia ensi askeleitani uu-den ajokkaan ohjaamisessa.

Enontekiön kirkolta lähtiessämme saimme ajaa kolmisen peninkulmaa verrattain hyvää tietä., joka oli samalla sekä poro- että hevostie. Kun siis arvelimme saavamme istua ahkiossa vallan rauhassa, lukuunottamatta mahdollisia kuperikeikkoja, panimme päällemme matkaturkit ym. tami-neet. Se oli ensimäinen erehdys.

Sillä poroja on seka vireitä että laiskoja. Ja laiska poro on paraallakin tiellä sellainen pekuna. että sen pieksämisessä tarkenee, ellei pakkanen ole Lapln pahimpia, vaikkapa paitahihaisillaan. Luonnollisesti saimme, sekä matkatoverini että minä, laiskan poron, että kunnolla selviäisimme ensi matkastamme.

Itsekin pidimme sellaista järjestelyä tarkoituksenmukaisimpana siihen saakka kun poromme olivat tavallisen ensi laukkansa laukanneet ja var-sinainen pitkän matkan nulkka, s.o. hölkkäjuoksu alkoi.

Niitä varten, jotka eivät ole poronajoa koettaneet, lienee tarpeen huo-mauttaa, että vireälle lappalaisporolle ei tarvitse koskaan kirota, ei huu-taa eikä reuhata, vaan hoputetaan sitä kädellä viittomalla sekä pahim-massa tapauksessa hiukan ajohihnalla kylkeen rapsauttamalla.

Mutta kun on kyseessä laiskanlainen, suomalaisten opettama poro, on sitä sekä hihnasta viskottava, pieksettävä tosin vain ajohihnalla, ei kos-kaan muulla, että haukuttava.

Minulle sattui oikein aito ”lantalaistyylinen” s.o. suomalaisiksi opetettu poro, selän yli ajettava, pieksämistä ja pauhaamista vaativa. Lihava se oli kuin kauppaneuvos, läähätti heti ensi lähtöänsä, ei välittänyt siitä, et-tä edellä kulkeva poro pyrki jätättämään, eikä yleensä välittänyt mistään muusta kuin ylen kovakouraisesta pitelemisestä.

Arvaa sen, että kun oli sellaisella syöttiläällä pyrittävä pysymään edellä ajavan kyytimiehen perässä, niin siinä sai suuressa matkaturkissa hikoil-la. Jo kilometrin ajettuamme olin märkä kuin uitettu kissa ja läähätin yhtä pahoin kuin poronikin. Vain se etu tällaisella porolla ajamisesta oli, että ei tarvinnut pelätä hankeen joutuvansa.

Ehdotin pian kyytimiehelle, joka tottuneena poron ajajana, oli ottanut omaksi ajokkaakseen viittomalla ajettavan vireän porohärän, että vaih-taisimme ajokkaita. Siihen hän suostui ja nyt oli ajo vallan toista. Ainoa tukaluus oli enää siinä, ett'en saanut tätä poroa millään kääntymään, kun vastaantulijoita sattui.

Kun minä viittasin vasemmalle, kääntyi poro oikealle ja päinvastoin, mil-loin ei seisattunut tielle, kääntymättä minnekään. Vasta myöhemmin opin, ettei poro ymmärtänyt mitään ”hienoa viittausta”, vaan täytyi sitä riuhtaista hihnasta vahvasti vasempaan ja sitten antaa sille viittaus, jon-ka huononäköinenkin ymmärtää.

On tässä samalla mainittava, että vain harvaa poroa voinee sanoa sa-nan varsinaisessa merkityksessä ”perästä ohjattavaksi”. Meillä oli myö-hemmin eräällä taipaleella kyyditsijänä koko Lapissa hyvin opetetuista poroistaan tunnettu lappalainen Salkko-Niila, mutta hänellekin teki poro epälukuisat kerrat sen tempun, että kääntyi päin tahi poikkipäin ja Niilan ei auttanut muu kuin nousta ahkiosta ja kääntää käsin poron pää siihen suuntaan, mihin oli mentävä.

Ollakseni avomielinen mainitsen, että ensimäisellä kolme peninkulman taipaleella kaaduin hanheen 3-4 kertaa, käännyin ajokkaani vaatimuk-sesta vastoin tahtoani Helsinkiin päin huristamaan kaksi kertaa, jouduin poroni puskettavaksi yhden kerran ja menetin yhden napin turkistani.

Kertaakaan ei minulle sattunut poron ajajalle vaarallisinta ja samalla hä-peällisintä onnettomuutta, että olisin luiskahduttanut hihnan irti kädestä-ni, vaan laahauduin ”aina tarpeen vaatiessa” poroni perässä siksi kuin se seisattui ja sain asiat taas knntoon. Matkatoverilleni ei sattunut muuta kuin ottä pari kertaa putosi ahkiosta ja kerran nyrjähdytti kylkensä niin että sai kärsiä siitä pari päivää.

Kylä. jossa meidän oli yöpyminen ja jatkokyyti saatava, on pohjois-Lapin suurimpia. Talo, jossa olimme yötä, oli kuin kestikievari, seinällä Mc Cor-mick'in, Aström'in, Suomi-yhtiön y.m reklaamitauluja. Olipa erikoinen vie-rastupakin, nurkassa suuri takka, johon laitetun pystyvalkean valossa näki hyvin vaikka lukea. Ilta kului kuitenkin pääasiassa kyytisopimuksen teossa.

Miehet, jotka aikoivat kyytiin lähteä, lupasivat, viedä vain Korsatunturin toisella puolen olevaan Salkon lappalaiskylään. Kyydin saanti sieltä eteenpäin olisi nykyisen ummen aikana hyvin epävarmaa. Sitä paitsi miehet vaativat mielestämme, vallan kohtuuttomia.


Tosin vakuutettiin taival niin vaikeaksi, ettei sen pahempaa koko Lapis-sa, tiettömäksi vallan ja umpiseksi, joten kyytiin oli lähdettävä kahden miehen ja siis tarvittiin 5 poroa, mutta sittenkin tuntui meistä vaatimus, 16 markkaa peninkulmalta, niin mahdottomalta, että asetimme jo ky-seenalaiseksi, olisiko ennemmin ryhdyttävä kiertämään pitkin maantietä Muonion, Kittilän ja Sodankylän kautta, kuin suostua mokomiin vaati-muksiin.

Mutta toiselta puolen tuntui kovin masentavalta lähteä taivaltamaan ta-kaisin samaa tietä, mitä juuri olimme tulleet, lukuunottamatta sitä että menettäisimme tilaisuuden tutustua pohjoisimman Lapin lappalaiskyliin, joka kuului matkasuunnitelmaamme. Ja niin lopulta hyväksyimme mies-ten vaatimuksen ja pääsimme makaamaan väsyneinä sekä porolla ajos-ta että tinkimisestä.

Aurinko kierteli vielä taivaan rannan alla, näyttämättä mitään merkkejä nousustaan, kun oli meidän seuraavana aamuna, joka sattui olemaan sunnuntai, lähteminen matkalle.

Matkatoverin edellisenä päivänä ”koeajossa” nyrjähtänyt kylki oli kuiten-kin tehdä tenän. Oli näet yöllä niin häijyksi herennyt, etteipä mies pääs-syt ylös vuoteesta muutoin kuin toisen auttamana. Saatiin se kuitenkin sen verran verrytellyksi, että matkasta tuli tosi, joskaan ei ollut ajattele-mista, että hän itse ajaisi, ei siis muu neuvoksi kuin panna mies ”puk-seeriin”.(*.

*.) Hinaaja (ruots. bogserbåt)

Porokaravaanimme oli siis tämän näköinen. Ensiksi nuori lappalainen Hans virkun ajokkinsa ahkiossa, peskiin ja harmaan siniseen ”burkkaan-sa” puettuna, sitten minä, nahkatakissa ja palttoossa matkaturkki pantiin ”liika-ahkioon” s.o. pakaasiin, - sen jälkeen suomalainen kyytimies, jon-ka nimeä en vieläkään tiedä, ahkiossaan ja hänen peräänsä sidottuna tavara-ahkiota vetävä poro ja sen ahkioon sidottana toveriani vetävä poro.

Kaikki nämä porot olivat lappalaisiksi opetettuja, s.o. vasemmalta, eikä yli selän ajettavia, vireitä härkiä, joilla mielikseen ajeli. Vieläpä olivat sii-täkin mainittavat, että tottelivat vallan viittausta paitsi milloin sattuivat kovin itsepäiselle tuulelle.

Maisema, jota pitkin päivää ajelimme, on tyypillinen Luoteis-Lapille. Suunnattoman suuri tasainen, syvän lumen peittämä aavikko, jolta ko-hoaa rinteiltään metsäisiä, mutta huipussaan kasvittomia tuntureita. Vaa-roja, s.o. kauttaaltaan metsän peittämiä mäkiä, ei ole. Tunturien rinteillä kasvava metsä on harvaa, kitukasvuista ja on sitä vain sen verran että se kykenee antamaan tunturin rinteelle metsäisen näyn.

Tasaisella maalla ei kasva metsää edes sen vertaa. Vuomaa, lattian la-keata suota ja suoniittyä mitä lienee. Ainoastaan pajukkoa siellä täällä ja jokunen pieni mäntysaarelma.

Vasemmalla näkyi korkea tunturiselänne Norjan rajalla, päätekohtanaan Peltotunturi. Oikealle jäi Ounastunturin valkea selkä ja kauvempaa si-nersivät Pallastunturin jykevät kuvut. Edessämme nosti harjaansa muu-taman peninkulman päässä oleva, yli 600 m. korkea Korsatunturi, jonka yli meidän oli kuljettava.


Tunnin ajan saimme ajaa verrattain hyvää heinätietä. Se oli tosin um-peen mennyt, mutta, kun poro upposi siihen vain nilkkaansa myöten, sai koko ajan ajaa hiljaista nulkkaa paitsi silloin kun poro kadotti tien pohjan altaan ja uppohankea oli kahlattava tietä hakemaan.

Omituinen tunnelma valtaa ajajan tuollaisella taipaleella. Kylä on jäänyt ja peittynyt, minne lie jo tunturien suojaan. Olet kuin suuren meren kes-kellä pienen, näköään heikon porosi varassa. Ahkio, jossa istut keinuu ja puikkelehtii, milloin ryyppää lunta, milloin uhkaa sinut hankeen heittää.

Kaikki on kuollutta ympärillä, lunta, jäätä, tuntureita. Ja ainoa ääni on poron kavion pehmeä painallus lunta vastaan. Ajamisessa on sen ver-ran työtä, ett'ei aika käy pitkäksi, vaikka matka päiväkausia kestäisi. Mutta samalla yksinäisyyden ja pienuuden tunne valtaa mielen. No niin, selittäkööt runoilijat sen asian paremmin. Virkistävää vain sellainen mat-kanteko on, olkoonpa ihminen sitten runoilija tahi van tunteilija.