Uusi Suometar no 61. 03.03.1916

Matkalta Lappiin 6.


Nunnanen oli itäisin talo Enontekiön pitäjässä, noin 1 ½ tunnin ajomat-kan päässä Peltovuomasta. Sitten alkoi taloton taival, 50 km:n matkaa uppoumpea. jonka Korsatunturi katkaisi. Tahi olihan oikeastaan asukas tälläkin taipaleella.

Eräs kotalappalainen näet oli kotansa sijoittanut noin 1 km. matkan oi-kealle meidän ajopaikastamme. Kuulimme koirien haukunnan, mutta ei meillä ollut aikaa lähteä kodassa, käymään, kun aijoimme samana päi-vänä ennättää perille Salkon lappalaiskylään ja sitä paitsi myöhemmin-kin tutustua lappalaiskotaan. Kota oli alkumatkalla, ainoastaan muuta-man km:n päässä Nunnasesta.


Minä olin aina, ihmetellen kuullut kertomuksia siitä, miten muka poro juoksee lumessa yhtä hyvin kuin lumettomallakin taipaleella. Tällä mat-kalla huomasin, että tuo kaikki oli satua, niin kuin moni muukin Lapista kuulemani asia. Poro juoksee kyllä, joskin vaivalloisesti, vielä kun on lunta sen polveen saakka. Matta kun lumi siitä yli menee, ei sen juokse-misesta tahdo tulla mitään, varsinkin jos on pitempi taival.

Nyt oli lunta, ei ainoastaan polveen, vaan vatsaan saakka, jopa poro paikoitellen notkoissa upposi selkäänsäkin myöten. Eikä mitään tietä, ei edes tienpohjaa. Eihän ollut Enontekiön ja Inarin ihmisillä mitään teke-mistä toistensa kanssa. Tuomarit sanoivat joskus matkustavan näitä erätaipaleita Inariin, mutta hänkin matkusti vasta myöhemmin keväällä, kun hanki jo kantoi poron, ja ajoi sitä paitsi etelämpää, suoraan Muo-niosta, eikä Korsatunturin yli.

Hihnalla pieksämättä eivät vireät ajokkimme montakaan askelta kulke-neet. Varsinkin ensimäisenä ajajan, mutta ajoittain muidenkin, oli sitä paitsi seistävä ahkiossa ja siitä käsin poroa ohjattava ja lyötävä. Luon-nollisesti siinä hikosi ajaja ja hengästyi poro. Mutta yhtä päätä, lepää-mättä ja lakkaamatta vain eteenpäin kahlattiin, tunti tunnilta.

Tuskin sanaakaan vaihdettiin. Eivät, kyytimiehetkään mitään puhuneet, ainoastaan suomalainen kyytimies joskus kirosi, noin vain itsekseen il-man mitään erikoista tarkoitusta, sydäntään keventääkseen.

Lappalainen ajoi ääneti, viittilöi ja alkoi jo hieman hämärtää, kun tulimme pienelle Korsajärvelle, joka on Korsatunturin pohjoisella juurella. Järvellä oli niin paljon lunta, ettei enää ahkiosta käsin saanut poroa mihinkään. Ei auttanut muu kuin, että lappalainen otti liika-ahkiosta sukset ja alkoi hiihtää kiskoen poroa perässään vetohihnasta latua myöten. Me toiset ajoimme näin syntynyttä jälkeä.

Volmari Itäkiven villi porohärkä peitti miehen ja ahkion lumeen 1955. Kuva: Valonen Niilo. Museovirasto.

Talvinen Nunnasen kylä 1920-luvun alussa. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Hitaasti, askel askeleelta, koko ajan suksia käyttäen, aloimme vihdoin kohota tunturille. Männyn käppyrät olivat paksun lumen peittämät, niin että saimme joka oksasta, jota hipaisimme, suuren luminietoksen nis-kaamme. Yhä harvenivat kuitenkin puut. Jokunen vaivainen koivu enää ja sitten puuton, valkoinen tunturin laki.


Täällä ylhäällä, kävi kylmä, luihin saakka ulottuva tunturituuli, vaikka al-haalla tasangolla tuskin oli tuulenhenkäystä tuntenut. Niin kuuluu tapah-tuvan useimmiten tuntureilla, sekä kesillä että talvella. Pian kuitenkin pääsimme tuulen suojaan laskeutuessamme tunturilla olevan pikku jär-ven jäälle. Toinenkin järvi eli lampare on Korsatunturln laella.

Näköala talviselta tunturilta on kyllä laaja, mutta ei erikoisen vaihteleva täällä Enontekiössä. Ympärillä valkeata, yksitoikkoista aavikkoa, jota halkovat harmaat pikku metsiköt tahi viidakot, ja ympärillä, peninkulmien päässä, mutta sittenkin selvästi silmällä nähtävissä, kuollut tunturivyö.

Korsatunturille näkyy lännessä Ounas- ja Pallastunturit, pohjoisessa Peltotunturi, idässä suuri joukko erinimisiä tuntureita, m.m. Nattastunturi, joka kartan mukaan on 11 peninkulman matkan päässä, etelässä kym-meniä peninkulmia pitkä tunturiselänne, Maanselän jatkoa.

Tunturien välissä kiertelevät joet, niityt ja vuomat ovat näin talvella sa-mannäköiset. Kesällä lienee näköala melkoista vaihtelevampi ja kau-niimpi, kun vehreät koivikot, ruskeat sammalvuomat, valkoinen poronjä-kälä ja välkkyvät jokipinnat ja suosilmissä olevat lammit antavat maise-mille väriä ja elävöittävät sen.

Tunturilta alas laskeutuessamme alkoivat jo syttyä tähdet ja samalla muuttui ilma koleaksi huolimatta siitä, ettemme enää olleet tunturituulen puhallettavina. Porot, enemmin kuin ihmisetkään eivät olleet levänneet eivätkä syöneet sitten kuin aamulla lähdettäessä. Kun siis saavuttiin pieneen puistikkoon, jonka muodosti 5 parin miehen mittaista mäntyä ja jokunen keloksi kuivunut hongan pahainen, tehtiin tulet ja leiriydyttiiin.

Porot sidottiin reunimmaiseen puuhun ja alkoivat ne heti ahnaasti kaivaa syvällä lumen alla olevaa jäkälää. Kyytimiehet ottivat laukustaan kaik-keen pohjois-appalaisten välttämättömät matkatamineet, kahvipannun ja paistinpannun. Edelliseen sulatettiin lumesta vettä, jälkimäiset leikkasi-vat jo hajahtavasta poronreidestä lihaa ja poron slsälmyksistä saatua rasvaa.

Poronliha kuuluu olevan parasta silloin kun se jo hiukan on mädäntynyt-tä. Kunnollisen liha aitan tunteekin hajusta pitkän matkan päähän. Lapin mies ja varsinkin lappalainen on yleensä harvapuheinen, sisäänpäin kääntynyt luonne. Missäpä hän olisikaan oppinut puhumaan.

Kuukausimäärin hän saattaa viettää talvella ypösen yksinään poroja pai-mentamassa erämaissa, käväisten vain pikimmältään kotona. Ainoa to-veri on hänen uskollinen porokoiransa. Nuotiolla hän istuu päivät ja yöt, milloin ei porojen haussa hiihdä. Tuleen tuijottaa ja hiipuvasta kekälees-tä oman kohtalonsa lukee: syttyä, leimahtaa ja sammua ilman että useinkaan lähintä naapuria kauvempana hänen koko olemassaolostaan kukaan tietää,

Kenellepä hän puhuisi, ja mitäpä olisi hänellä puhumistakaan? Pian on sanottu: ”taas vei hukka vasan”, tahi ”varas on käynyt porotokassa”, tahi ”sivakat katkesivat”. Mitä liikuttaa häntä maailmansota muussa suhtees-sa kuin, että se kohottaa porojen hinnan, mitä hän huolii muustakaan elämänhyörinästä suuressa maailmassa? Siellä missä on jäkälää, on hänen poroillaan hyvä olla, ja missä niillä on hyvä olla, siellä on hänel-läkin hyvä.

Ehkäpä on laestadiolainen uskontokin ollut omansa häneen vaikutta-maan, tappamaan kaiken kuohun hänen hengestään, puristamaan sisäl-lepäin kaiken sen tulvivan elämänhalun minkä joskus näkee hänessäkin leimahtavan, hetkeksi vain, mutta kuitenkin niin että sen olemassaolon huomaa.

Ainoastaan joitakuita poikkeuksia tapaa. Ja niiden joukossa oli lappalai-nen kyytimiehemme Hans, tummasilmäinen, vilkas, melkeinpä etelä-maalainen tyyppi. Hän se nuotiolla piti keskustelua vireillä, Ei se liikku-nut millään niillä aloilla, joilla täällä etelämpänä ihmiset, jotka ensi kerran toisensa tapaavat, kannuja valavat. Poroissa, niiden elämässä ja tavois-sa, tahi kotoisen lieden ympärillä askartelivat ajatukset.

Yhtäkkiä hän kysäsi:
- Montakos on teillä lasta”, ja tuntuipa hänestä kuin jonkunmoiselta koh-talon oikulta, että sattui kaikilla neljällä olemaan yksi.

Eikä saanut Hansia pitkiin aikoihin muuhun ajatuksiaan kiinnittämään kuin että oli merkillistä, että olivat meidän lapsemme yli sadan peninkul-man päässä nyt, ja oli hänenkin ainokaisensa vaarallisen paluumatkan takana.

Me emme vieläkään, vaikka tosin päivä oli ollut raskas, matkan vaaralli-suutta tajunneet, mutta kyytimiehillä oli toinen käsitys. Olisihan saattanut poro karata, väsyä tiellä tai kuolla, tahi olisi saattanut tulla tuiskupakka-nen.

Nopeasti livahti aika mustaa kahvia juodessa ja tarinoidessa. Kello oli jo puoli kahdeksan, kun porot taas ahkioiden eteen kytkettiin. Hans sujahti sivakoillensa ja eteenpäin meno alkoi. Maisemat muuttuivat heti Korsa-tunturin toisella puolen. Aavoja vuomia tosin oli edelleenkin, mutta nii-den välissä oli mäntymetsiä, joissa puut yltivät paljoa ylemmä kuin tun-turin länsipuolella.

Syvässä lumessa kahlasivat edelleen porot. Turhaan ajettiin sikin sokin, että edes jotakin mahdollisen heinätien pohjaa löytyisi. Kuu ei paistanut, mutta karkea, mustansininen taivas oli tähdessä ja revontulten ensi hoh-de pohjoisella taivaalla alkoi ennustaa, että saisimme myöhemmin vä-hän paremman valaistuksen.

Metsikössä sai kuitenkin ajaa niin pimeässä, ettei nähnyt kuin muuta-man metrin eteensä. Yhtäkkiä huutaa Hans:
- Seis, joki on sula!

Olipa aika työ estää äsken levänneitä poroja hyppäämästä sulaan, jos-kin vain puolenkymmentä metriä leveään puron uomaan. Vähän matkan päässä löytyi ylimenopaikka. Kymmenkunta minuuttia ajettuamme taas Hans huutaa:
- Ajakaa varoen, Iivalon uoma!

Olimme tulleet livalojoen (Ivalon) latvaan, joelle, jonka pelkkä mainitse-minen heti tuo mieleen kullan. Joki on tässä vasta noin 15 metriä leveä ja matalarantainen, Se on täynnä koskia, niin ettemme uskaltaneet pi-meässä lähteä ajamaan sen uomaa pitkin, vaikka se muuten olisi ollut mukavinta.

Ei muuta kuin ajaa yli vain ja kahlata milloin rantatöyrää, milloin pari kilo-metriäkin kauvempaa, enemmän kuin kaksi kertaa niin syvässä lumessa kuin olisi joen jäällä ollut. Emme näet voineet ajaa suoraan metsienkään läpi, ensiksikin sen vuoksi, että olisimme puiden oksilta saaneet koko ajan niskaamme suuria lumimääriä, ja toiseksi sen vuoksi, että tiheässä metsässä emme olisi osanneet kulkea oikeaan suuntaan, vaikka Hans olikin ennen liikkunut näillä mailla.

Sen tähden oli metsiköt kierrettävä ja kuljettava vuomia myöten, joka pi-tensi matkaa melkoisesti. Lumi ei enää ollut yhtä syvää, Hanskin sai is-tuutua ahkioonsa. Mutta uudelleen kahlasivat porot vatsaansa myöten hangessa, joten yhtään juoksuaskelta ei voinut, ottaa muulloin kuin mil-loin joltakin korkealta törmältä alas hyppäsivät.

Revontulet loivat kylmää valoansa hangelle. Tänä yönä ne muodostivat suunnattoman suuren kaaren, joka lepäsi aivan säännöllisesti muodos-tuneilla, alas asti ulottuvilla patsailla. Mitään varsinaista nautintoa eivät ne kuitenkaan jaksaneet tuottaa kenellekään meistä, väsyneitä kun olim-me jo ja kylmäkin alkoi viillellä.

Porot, kulkivat, äsken levättyään, kiltisti Hansin poron jälkiä, eikä niiden ajamisessa ollut, mitään tekemistä. Susia peläten ne yöllä yleensä py-syvät niin lähellä toisiaan kuin mahdollista ja ovat muutoinkin virkumpia, jonka vuoksi lappalainen lämpimillä ilmoilla ajaakin vain yöllä, sikäli kuin mahdollista.

Malttamattomina odotimme jo joka mutkassa näkevämme Salkon taloja häämöittävän. Ajettuamme mielestamme ainakin 2 peninkulmaa Korsa-tunturilta. Hans ilmoitti, että oli jälellä vielä kaksi neljännestä, s.o. 5 km. Erehtynyt lie Hans kuitenkin, koskapa matkaan meni vielä 2 ½ tuntia. Oli erehtynyt, arveli hän itsekin.

Lismassa väkeä Inarin lapinpuvuissa, yhdellä Enontekiön puku Kuva: Pietinen. / Museovirasto.

Lismassa väkeä Inarin lapinpuvuissa, yhdellä Enontekiön puku Kuva: Pietinen. / Museovirasto.

Ennätti siinä joutessaan tehdä jotakin, koettelimme m.m. ärsyttää revon-tulia viheltämällä. Liekö sitten mielikuvitusta vai mitä, mutta paikkansa huomasin minä ja myöskin matkatoverini pitävän sen kaikkialla Lapissa kuulemani väitteen, että kun viheltää, alkavat revontulet leimuta kiihke-ämmin, huomasin tänä yönä ja monasti muulloinkin.


Rajansa näkyi kuitenkin olevan vihellyksen voimallakin. Kun oli tulet ker-ran ärtymään saanut, niin paljoa ei niiden voima sitte enää lisääntynyt, vlhelsipä kuinka hurjasti hyvänsä, ennen kuin oli antanut niiden hiukan taas jo himmetä.

Himmennyt oli jo revontulten valtainen kaari ja vain jätteitä niistä siellä täällä taivaalla paloi, kun yhtäkkiä Hans nykäisi härkänsä juoksuun noin sadan m. matkan päässä edelläni. Pian myöskin keskellä ajava kolmen poron raito teki saman tempun. Minunkin poroni vilkastui. Kuin heinä-sirkka hyppäsi se loput hankea, ja pian tapasin minäkin heinätien poh-jan.

Mutta eivät olleet porot enää voimissaan. Vain hiljaista hölkkää jaksoivat ne juosta jälellä olevan parin km. taipaleen ja vihdoinkin ajoimme en-simmäiseen pihaan nelitaloisessa Salkon kylässä Iivaloon laskevan Lis-majoen partaalla. Kello oli 3 yöllä. Olimme olleet matkalla kello 7:stä aa-mulla ja syöneet ja levänneet yhden kerran koko aikana