Uusi Suometar no 61. 03.03.1916

Matkalta Lappiin 7.


Tosin en ollut mitään hotellia yösijaksi odottanutkaan, kun kerran lappa-laistaloon oli yövyttävä. Mutta noloksipa venähti meiltä molemmilta naa-ma, kun tulimme yöpaikkaamme Salkossa. Sillä niin suurta siivottomuut-ta emme olleet osanneet kuvitellakaan, saati että olisimme ennen näh-neet.


Likainenkin tupa, jossa on pöytiä tahi penkkejä, kelpaa kyllä yösijaksi. Mutta tässä ei ollut kuin pari rikkonaista tuolia ja jakkaraa. Pöytäkaappi oli kukkuroinaan monenpäiväisiä ruoanjätteitä ja poronsuolia. Jokunen kivivatikin näkyi niiden alta. Lattia oli parin sormen paksuisen, lahdatun poron kaikenlaisilla jätteillä lioitetun saastan peitossa.

Seinillä riippui kuivamassa epälukuinen joukko poron päänahkoja, veri-nen puoli tupaan päin, jokunen koko taljakin joukossa, löyhkäten raalle ihralle. Orret olivat peitetyt säpikkäillä, likaisilla rievuilla, riekkonipuilla ja jalkaheinillä. Nurkassa oli makuulaveri, seinään kiinnitetty, josta kömpi ylös pieni, tihrussilmäinen lappalainen, jota ei 80 vuotta kestänyt elä-mänkoulu ollut vielä opettanut pesemään enemmän silmiään ja käsiään kuin paitaansakaan.

Toisessa nurkassa oli parkitsematon lehmännahka, lihapuoli ylöspäin. Säikähdin ensin hieman, kun se aikoi liikkua satuttuani siihen potkaise-maan. Arvelin siinä piilevän jonku vihaisen lappalaiskoiran. Myöhemmin kävi kuitenkin selville, että sen alla makasi talon nuorin poika. Naisväkeä ei tuvassa ollut, kuuluivat kamarissa nukkuvaa.

Ajattelin ensin palata ulos ahkiolleni ja painautua siihen maata, sillä ko-vin käänsi mieltä lattialle asettuminen. Kyytimiehet kuitenkin hankkivat meille kummallekin porontaljan, jonka päälle sitten voimme laskeutua turkkeihimme käärittyinä. Turkit olivat tarpeen myöskin pakkasen takia, sillä niin suuri kuin lappalaistuvan takka onkin, päästää se yöksi kaiken lämpimän taivaalle, koska siinä on avonainen, suuri savureikä.

Siinä neljän maatessamme vieri vieressä tunsin pian naamaani hangat- tavan. Se oli vain pörröinen lappalaiskoira, joka puisteli itsestään pieniä vihamiehiään vasten minun ”julkisivuani”. Pois en koiraa saanut siitä, kun en uskaltanut uloskaan ajaa ja niin sain tyytyä vain kääntämään ”jul-kisivun” toiseen suuntaan ja selkäni koiralle.

Tietenkään ei varsinaisesta nukkumisesta tullut mitään, jo tuvassa oleva lihanhajukin olisi ollut riittävä karkoittamaan unen, niin väsyksissä kuin olimmekin. Pari tuntia torkuttuamme nousimme. Kyytimiehetkin kapusi-vat ylös ja läksivät hakemaan meille lähitalosta jatkokyytiä.

Lisman kylää 1975. Kuva: Kolehmainen Alfred. Museovirasto. / finna.fi

Kello 7 palasivat ja saimme kyytiin hyvistä poroistaan tunnetun Saikko-Niilan mielestämme kohtuullisesta maksusta, sillä se ei ollut täyttä 100 % suurempi taksan mukaista maksua kilometrillä. Kun oli edessä 9 pe-ninkulman asumaton taival, josta Niilan ilmoituksen mukaan 5 peninkul-maa umpea, niin eihän voinut vaatiakaan kyytiä tavallisesta hinnasta.


Vasta tuossa lähempänä 8; aa heräsi talonväki. Kiiruhdimme selittä-mään emännälle, joka pisti, mene tiedä, milloin pestyn kätensä kahvi-pannuun vetäistääkseen sieltä pois vanhoja poroja, että me emme en-sinkään juo kahvia, vaan teetä, jonka vuoksi pyydämme vain keittämään itsellemme vettä. Ihmettelipä emäntä ihmisiä, joille ei kahvi kelpaa ja al-koi oikein pestä pienempää kahvipannunsa sillä vettä keittääkseen.

En voi arv. lukijalle valitettavasti selostaa, miten tämä lappalais-emäntä pesi, sillä minun täytyi kääntää pois pääni, koska muuten en kai olisi kyennyt sillä pannulla keitettyä vettä juomaan. Sanottakoon vain, että keitetyssä vedessä oli makua ilman teelehtiäkin, ja myöskin väriä.

Taloon tuli sanomalehtikin. Lähin postlpysäkki Pokka lienee ollut noin 8 pnk:n päässä. Mutta eipähän se ole postimatkaksi mikään Lapissa. Ei-köhän muutoin lehtiin olisi syytä nimenomaan lappalaisia lukijoita varten painattaa joskus ensi sivulle ”lihavalla” pääkirjoitus, jossa huomaute-taan, että Lapissakin olisi hyvä lakaista tupa esim. kerran kuukaudessa, pestä maitokannu, joskaan ei joka päivä, niin ainakin sen jälkeen kuin siinä on pidetty puuroa tahi jauhovelliä ja sitä sen jälkeen käytetään mai-don säilyttämiseen, y.m. siihen suuntaan käypiä ohjeita? Käsien ja sil-mäin pesusta ei ole niin väliä, sillä niistä varisee enin lika kyllä itsestään-kin.

Niila läksi kyytiin 14-vuotiaan poikansa, pikku-Niilan kanssa. Oula Ou-lanpoika Nuorgasen torpalle, noin peninkulman matkan päähän, oli tie vallan ummessa. Mutta kun oli kuitenkin olemassa tien pohja, niin käve-livät porot hyvin virkkuina. En muutoin voi liikaa kehua Niilan poroja. Niin hyvin opetettuja ja keveästi ajet tavia ne olivat, että umpisellakin tiellä oli ajo pelkkää nautintoa.

Tosia sai koko ajan pitää silmänsä auki ja olla valmiina joka hetki ajok-kaansa kanssa taistelemaan. Yhtäkkiä näet saattoi härän vallata halu päästä toisten edelle, ja silloin eivät olleet esteenä enempää hanget kuin edellä ajavien ahkiot. Kaiken yli mentiin vihaista vauhtia. Vaarallistakin oli ajo sen vuoksi, että Niila oli pannut liikaahkioon, jota vetävä poro oli sidottu hänen omaan ahkioonsa, kahdet sukset, joiden päät törröttivät taaksepäin silmien korkeudella.

Kun takana kulkeva poro ryöstäytyi hyökkäämään Niilan ohi ja hyppäsi tavara-ahkion yli poikittain, olivat ajajan silmät monta kertaa vaarassa sattua suksien kärkiin. Monta kertaa sai myöskin toverini, joka edelleen ajoi ”pukseerattavana”, syliinsä minun poroni. Mutta sen pahempia vau-rioita ei sattanut.

Oulan torppaan jätimme sanomalehden, sillä tällä kertaa olivat Salkon kyläläiset noutaneet postin. Enempää Niila kuin kotona oleva emäntä-kään eivät osanneet lukea, jonka vuoksi lyhyesti selostimme lehden uu-tiset. Torpan isäntä osasi kyllä lukea, mutta ei sattunut kotiin.

Torpassa kuulimme myöäkin. että jos tekisimme mutkan Repojoen au-tiotuvan kautta, niin saisimme ajaa suuren osan matkaa valmista tietä, jota vastoin suoraan Karvaselkään viepä, 2 peninkulmaa lyhempi matka olisi täydellistä umpea. Niila antoi meidän valita, kumpaa läksisimme ja valitsimme ilman epäilystä pitemmän tien, joka näkyi olevan myöskin Niilan mieleen, ilman että hän silti tahtoi sovittua korkeampaa maksua.

Niin läksimme sitten taivaltamaan Meneejärveä kohden matkaa. Jolla emme tulisi tapaamaan ihmisasumtoa ennen kuin 8 peninkulman pääs-sä. Niila arveli, ettemme ehtisi tänään kauvemmaksi kuin Hepojoen tu-valle, s.o.n. 3 peninkulmaa Nuorgasen torpalle, jonka vuoksi olisi autio-tupaan yövyttävä.

Poroteitä on kahdenlaisia, sellaista, jotka muistuttavat tavallista hevos-tietä, ja sellaisia, jotka ovat kuin olisi veneellä vedetty uoma lumeen. Edelliset muodostuvat niin, että poroja ajetaan reellä, joka tapahtuu hei-näkuormia vedätettäessä. Rekeä käytetään muunkin rahdin vedätyk-seen tavallisella maantiellä, koska ahkio sillä keikkuisi liikaa ja kaatuisi alituisesti.

Sen sijaan ihmiset melkein aina ajavat ahkiolla ja varsinaiset porotiet, joilla el vedetä heiniä eikä ajeta hevosella. ovat ahkion uurtamia jälkiä hangessa, niin että ahkio kulkee niissä reunojaan myöten uomaan pai-nuneena, Kittilästä Inariin viepä postitie on viimeksi mainitunlainen ja sa-moin oli laita sen tien, jota myöten me Salkonkylästä pyrimme postitietä kohden.

Uoma oli kuitenkin noin ½ peninkulmaa Nuorgasen torpalta, vai lie ollut kokonaisenkin peninkulman tuiskun tukkeama. Mutta siinä oli kova poh-ja, joten eteenpäinmeno oli melkoista helpompaa kuin edellisenä päivä-nä oli ollut. Ja kun pääsimme Hepojoelle, joka on livalon lisäjoki, alkoi melkoisen hyvä, vain vähän lumen peitossa oleva tie.

Säikähdin muutoin pahanlaisesti poroni puolesta juuri Hepojoelle pääs-täessä. Tahallani olin jättäytynyt jälkeen saadakseni sitten ajaa jonkun matkan täyttä laukkaa. Niila raitoineen ja myöskin pikku-Niila olivat edellä ajaen painuneet tiheän viidakon suojaan.

Rapsautin vihdoin hihnalla poroni täyteen karkuun ja pyyhäisin läpi ti-heän viidakon kiemurtelevaa tietä niin nopeasti kuin poron kaviot kantoi-vat, kun yhtäkkiä tunsin, että olimme molemmat, sekä poro että minä, ilmassa. Ja sitten tärskäys maata vasten sellainen, että tunsin sen asianomaisessa paikassa vielä hyvän aikaa.

Poro hyppäsi näet, ilman, että silmiin lentäviltä lumipaakuilta näin mitään eteeni, voidakseni sitä hillitä, suoraan joen jyrkältä törmältä jäälle (tie kulki loivasti viistoon), niin että meidän kummankin ilmakyyti tuli yli 2 metriä korkeaksi.

Sen pahempaa siinä ei sattunut, mutta poroparka säikähti itsekin hyp-pyään niin että en tahtonut saada sitä millään laukasta lakkaamaan. Jol-lei poro olisi ollut riittävän nopea liikkeessään, olisi se saattanut menet-tää takajalkansa ahkion niihin sattuessa.

Muutamin paikoin oli joki sula, joten täytyi kiertää pitkin rantoja. Toisissa paikoin oli jää kierää(*. ja silloin oli porojen kanssa pääsy vaikeaa, Ken-gittämätön kun on, ei poro voi kulkea lipeämättä sileätä jäätä, ja on sitä hihnasta perässä vedettävä.
*) Lumeton jää.- petollinen jää.

Useassa paikassa upposimme jääriitteeseen niin että lapikkaat olivat lo-pulta aivan vettyneet ja olisi varmaankin seurauksena ollut paha yskä, ellei Salkossa olisi tullut hankituksi kenkiin pilkaheinää, joka piti jalat kui-vina. Pilkaheinä ansaitsisi aivan oman lukunsa. Siinä on sen salaisuu-den avain, ettei lappalainen koskaan pahimmallakaan pakkasella palel-luta jalkojaan.

Heinä on leveälehtinen suoheinälaji, joka valmistetaan lipsumalla ja huo-lellisesti kuivaamalla, jonka jälkeen se pannaan nippuihin talvea varten. Ohut kerros heinää kengässä lämmittää paljoa enemmän kuin vastaava paksuus sukkia. Sitä paitsi heinä pitää jalat aivan kuivina silläkin, jolla on taipumusta jalkojen hikoamiseen.

Lisma Länsmanilta päin nähtynä 16.8.1966. Kuva: Museovirasto.

Ostin Salkossa yöpaikan emännältä 2 nippua näitä heiniä, 15 pennillä nipun, sillä seurauksella, ettei Lapissa enää kertaakaan palellut jalkoja-ni, ei pakkasellakaan. kun sen sijaan sitä ennen ei 3:kaan paria sukkia ollut lämmittänyt riittävästi.


Oman, tosin pienen, kokemukseni ja kaikilta, sekä Lapissa asuvilta ”sää-tyläisiltä” että muilta kuulemani perusteella suosittelisin pilkaheiniä tie-teelisesti tutkittavaksi ja käytettäväksi bromihappoliuosten j.m.s. verrat-tain tehottomien jalkakuurien asemasta.