Kirj, Naemi v. Bonsdorff. / Kotia kohti 1903.

Matkalta Lappiin.



Toisilla tunteilla kuin viime vuonna lähdin matkalleni tänne Pohjan peril-le. Kaikki täällä oli käynyt minulle rakkaaksi ja houkutteli takaisin, joskin ero omaisista ja ystävistä ensipäivinä teki mielen kaihoisaksi.

Perjantaina, heinäk. 10 p. i.p. astuin junaan Siuron asemalla ja jo sun-nuntai-aamuna olin Torniossa ja vietin hiljaisen lepopäivän Haaparan-nassa, ottaen osaa jumalanpalvelukseen siellä. Varhain seuraavana aa-muna alkoi päivän kestävä laivamatka Luulajaan ja sitä seuraavana aa-muna rautatiematka luoteista kohden.

Kuta kauemmaksi jouduttiin, sitä autiommaksi tulivat seudut, mutta syr-jäisimmässä erämaassakin olivat asemat liputetut, ja missä vaan junasta meni ulos, sai kulkea kunniaporttien kautta. Päivää aikaisemmin oli ”ku-ningas” matkustanut samaa tietä Narvik'iin saakka ja tämä oli houkutel-lut uteliaita joukkoja asemille.

Lappalaisetkin olivat kulkeneet peninkulmia nähdäkseen kuningasta ja tarjotakseen hänelle kirjailtuja veitsejä, luulusikoita y.m. lappalaisten hie-noimpia veistotuotteita. Suomea asukkaat rautatien varrella enimmäk-seen puhuivat, ja kun ihmettelin sitä, sanoi muuan matkustaja minulle, että suomea puhuvan väestön luku Ruotsissa nousee noin 40,000.

Junassa juttelin erään pienen kyyryselkäisen suomalaisen mummon kanssa, jolle sain olla avuksi. Hän ei ollut höyryn- ja hälinän mailta kotoi-sin, matkusti ensikerran rautatiellä ja oli aivan hölmistyneenä kaikesta. Jollen olisi huolehtinut siitä, että hän astui junasta alas, sillä ”statsuunal-la”, jonka nimen hän mulle ilmoitti, ja taluttanut hänet ulos vakuuttaen, että hän nyt oli oikeassa paikassa, olisi hän matkustanut kuka tiesi miten kauas.

Juna Kirunan rautatieasemalla. Kuva: Teknikern 8.6.1904.

Riksgränsenin rautatieasema. (Riksgränsen on kylä Kiirunan kunnassa, Norrbottenin läänissä Pohjois-Ruotsissa. Riksgränsen sijaitsee aivan Norjan rajan tuntumassa, mistä sen nimikin on peräisin. Teksti: Wikipedia). Kuva: Teknikern 8.6.1904.

Jota kauemmas matkustimme, sitä viehättävämmäksi muuttui luonto, ja silmä kiintyi noihin pehmoisiin kaariviivoihin taivaanrannalla, joita olin oppinut rakastamaan omassa Lapissamme. Kukkuloiden sijasta näimme pian pyöreähköjä tuntureita, joiden välillä oli kuivia kankaita tahi loppu-mattomia rämeitä. Kaikki oli niin tyyntä, tunnelmarikasta ja valtavaa.

Kun juna illalla pysähtyi yöksi Kirunan asemalle, herätti ihmettelyämme junan tulolle kokoontunut suuri ihmisjoukko, joka osoitti paikkakunnalla olevan suurehkon yhteiskunnan. - Ja niin onkin asianlaita, 1000 työ-miestä on nykyään rautamalmia kaivamassa suuresta, rautarikkaasta Kirunatunturista, jonka raudanpitoisuus äskettäin on huomattu.


Viisi vuotta sitten oli tämä seutu autiota ja asumatonta. Nyt on laaja ala hyvin rakennettua, ja kyltit päällekirjoituksineen: - ”huoneita matkustavil-le”, ”ravintola”, ”räätäliliike” j.n.e. antavat kaikelle työn ja uutteruudenlei-man.

Huoneesta, jossa minä olin yötä, oli avoin näköala järvien ja tunturien yli. Kaikki kimalteli keskiyön auringon valossa, eikä olisi hennonut ruveta nukkumaan ja kieltäytyä tästä luonnon tarjoomasta nautinnosta, mutta kun minulle sanottiin, että seuraavana päivänä tulisimme kulkemaan vie-lä kauniimpien seutujen läpi, täytyi minun rauhoittua ja koota voimia, sil-lä tämä alinomainen katsominen, ihmetteleminen ja ihaileminen kuluttaa kyllä voimia.

Luja, kallioinen oli maaperä, jonka yli juna seuraavana päivänä kiiti ja sii-tä syntyvä omituinen, kova ja kolea ääni tuntui melkein ahdistavalta. Seutu on siksi karua, ettei kasvullisuus sanottavasti menesty. -Pian ei ollut enää metsää ensinkään, ja saimme matkustaa peninkulmittain nä-kemättä muuta kuin jonkun kurjan vaivaiskoivun imeytyneenä juurillaan kalliohalkeamaan.

Mutta kaunista, suurenmoista, jylhää, tahtoisinpa sanoa hirvittävän kau-nista oli seutu, 9 penikulmaa kulki rautatie pitkin kauniin Tornionjärven rantaa. Sen toisella puolella näkyi rivi harmaita tuntureita lumihuippui-neen ja ympärillämmekin kohousi tunturi tunturin vieressä.

Välistä kulki rata tunturi jyrkänteellä koko joukon lumirajaa ylempänä ja juna lävisti kinoksen, välistä syöksyi vaahtoavia tunturipuroja junan alle. Tunneleja oli niin monta, etten voinut niiden lukua mielessäni pitää.

Pian peitti sumu kaiken, ja ennen kun juna saapui matkan päähän Nar-vik'in asemalle, yllätti meidät rankkasade. Kaupunki on äskettäin perus-tettu kauniille paikalle ja on soma uusine, siroine puurakennuksineen, mutta esiintyi nyt ikävässä valossa sateen liuottamin, kivittämättömine katuineen. Tämä teki päivän kestävän siellä oloni pitkäksi.

Narvik. Kuva: Teknikern 27.4.1904.

Narvikin satama. Kuva: Teknikern 15..6.1904.

Narvikin satama. Kuva: Teknikern 15..6.1904.

Kirunan malmia lastataan laivaan Narvikin satamassa. Kuva: Finlands jernvägskår 30. 11.1903.

Ensimmäinen laiva pohjoiseen päin lähti seuraavana yönä. Sade lakkasi vähitellen, mutta Lofoten saarien mahtavat jättiläistunturit häämöittivät vielä salaperäisinä pilvien lävitse, ja minä en saanut nähdä niitä niiden kirkkaassa, satumaisen kauniissa valaistuksessa. Eräs matkustaja sanoi nimittäin minulle, että nämä ihmeelliset, mahtavat tunturiryhmät lumi-huippuineen ja lumikenttineen ylhäällä rinteillä ja aukeamilla auringon kirkkaassa valossa kimaltelevat omituisesti lukuisissa värivivahduksissa ja sanomattomassa loistossa.....

Aamupäivällä saavuimme Tromsö'hön, joka sijaitsee kauniilla paikalla Tromsö'nsalmen varrella lappalaisessa tunturiseudassa. Lumipeitteiset tunturit ympäröivät sitä, lappalaisia ohueksi kuluneissa nahkavaatteis-saan, peloittavan likaisina liikkui kaduilla ja kauppapuotien ikkunoissa näki runsaasti kaikenlaisia Lapin- ja napaseutujen esineitä, niin kuin nahkatavaroita, jääkarhujen ja hylkeiden taljoja, lappalaispukuja, luulu-sikoita, veitsiä kirjailtuine luupäineen ja tuppineen, valaskalan hampaita ja hetuloita y.m., y.m.

Täällä tahdoin viipyä pari päivää,kunnekka laiva ensi kerran läksisi itään päin. Tahdoin käydä diakonissain luona, tutustua heidän työtapaansa täällä pohjoisessa ja tiedustella, oliko Norjassa vanhainkotia lappalaisia varten. Sain kuulla, ettei näihin aikoihin asti ole ollut sellaista, mutta tar-koitusta varten on jo koottu 8,000 kruunua ja kotia rakennetaan parail-laan.

Ikävä kyllä, en ollut tilaisuudessa lähemmin kuulemaan tästä kodista. Sen vaan sain tietää, että sen johtajaksi tulee diakooni. Tromsö'ssä kä-vin eräässä vanhainkodissa, mutta se muistutti liian paljon meillä olevia, jotta siitä olisi mitään erityistä sanomista. Diakonissat Finmarkin maa-seurakunnissa toimivat ainoastaan kalastuspaikoilla, lastenkodeissa, sairashuoneissa y.m.s.

Tromsö'ssa olin tilaisuudessa läsnäolemaan eräässä Kiinan lähetysko-kouksessa. Rakkauden, uskalluksen ja uhrautuvaisuuden henki näytti täällä vallitsevan ja tunsin sydämeni lämpenevän saadessani yhdessä uskonsisarien ja -veljien kanssa kiittää ja ylistää Häntä, joka lujalla si-teellään yhdistää Kiinan, Norjan ja Suomen yhdeksi armoliitossaan.


Oliko se kansallisomituisuus tuo luonnollisuus, joka täällä vallitsi, vai oli-ko se luottamuksesta Jumalaan johtuvaa rohkeutta, nämä kysymykset astuivat eteeni, ja luulen saavani vastata molempiin myöntävästi. Norja-lainen tuntuu minusta teeskentelemättömältä ja vaatimattomalta, ja mis-sä tämä luonnollisuus tulee pyhitetyksi Herralle, muuttuu se vapaudeksi, joka enemmän pelkää loukata Herran Henkeä kuin sitä, mitä maailmas- sa yleensä sopivana pidetään.

Eräs nuori mies kääntyi kokouksessa minun puoleeni ja puhui sydämen-sä kyllyydestä. Kun sitten menin ulos kokoushuoneesta, tuli hän sano-maan minulle jäähyväisensä ja ojensi samalla pienen paperilipun, johon hän harjaantumattomalla käsialalla oli kirjoittanut: ”Me kohtaamme toi-semme pilvissä.” Olin jo nyt saanut tuntea vähän esimakua suuresta ko-koontumisesta tuolla ylhäällä, ja yhdessäolo ystävien kanssa oli vahvis-tanut henkeäni Jumalassa.

Puolenpäivän aikana sunnuntaina astuin ”Erling-Jarl” nimiseen laivaan. 12 tunnin matka Hammerfestiin oli edessämme. Yhä autiompaa oli luon-to, kuta kauemmaksi matkustimme, mutta ei mitään paikkaa oltu pidetty niin karuna, ettei ihmiskäsi olisi koettanut sinne rakentaa majaa kodik-kaisuudelle ja onnelle. Matalia, puustaja turpeista tehtyjä mökkejä oli tunturien alemmilla rinteillä. Niissä asuu köyhiä norjalaisia kalastajia se-kä lappalaisia.

Oli omituista nähdä noita yksinäisiä, vähäisiä ihmisasuntoja tuolla kah-den suurvallan rajamailla, tunturi toisella puolen ja vuono tahi rajusti kuohuva meri toisella. Miehuullisia, raudanlujia luonteita luulisi luonnon täällä kasvattavan. Karastuneilta ja vahvoilta näyttivätkin kalastajat, mis-sä heitä vaan näin liikuskelemassa kala-aittojensa ja rasvakeittimöiden-sä ääressä.

Hammerfest, - maailman pohjoisin kaupunki, 71 leveysasteella, on ikäänkuin kiinni iskettynä erään korkean, paljaan tunturin alarinteeseen, vuonon rannalla, joka on niin matala, että suuremmat laivat pysähtyvät jonkun matkan päähän satamasta, ja matkustajat viedään maihin pienis-sä soutuvenheissä 10 äyrin maksusta.


Täällä piti minun odottaa erästä paikallislaivaa, joka kulki Hammerfestin ja Vadsön väliä ja jota odotettiin seuraavana aamuna saapuvaksi. Oli keskiyö. Halusta olisin kuitenkin lähtenyt kaupunkia katselemaan, mutta kun satoi, täytyi minun etsiä itselleni suojaa, kunnes pääsisin matkaani jatkamaan. Kulkiessani sitten aamulla satamaan kohtasin hämmästyk-sekseni erään nunnan, joka kiiruhti katolilaiseen kirkkoon aamuhartaut-taan pitämään. Tromsössäkin oli katolilainen kirkko.

Tromsö v. 1897. Kuva: Björkman, Leo. / Åbo Akademin arkistokokoelmat.

Istumassa Nils Henriksson Omma, eli Heigása Nilsá, (s. 1841). Mies laukku kaulassa; matkasaarnaaja Henrik Nilsson eli Boasta Heaika (1819-1898), mies poron takana ehkä Henrik Andersson Omma, eli Heigás (1920-1898), toinen voi olla heigás poikiaan... kuva: ehkä 1890-luvulla Norjan Tromsdalenista

Honningsvaag Magerön saarella. (Nordkap.) Kuva: Matkailulehti. 1.12.1914.

Viimeinen laivamatka Smolvuonoon Tenovuonossa oli edessämme. Se oli mieltäkiinnittävin osa matkastamme. Meidän piti kulkea Nordkap'in ohi. Laiva kulkee tavallisesti Magerö'n eteläpuolitse, mutta erään ruotsa-laisen miljonäärin ja muiden matkailijain pyynnöstä täytti kapteeni kaik-kein meidän toivomuksemme ja ohjasi laivan ulos Jäämerelle Nordkap'ia kohden.

Pohjoisessa kohoaa Nordkap äkkijyrkkänä merestä mutta erään lahdel-man pohjukasta johtaa kiemurteleva polku nuorakäsipuineen tasaiselle, paljaalle lakeudelle, jonne tunnin kestävän nousemisen perästä saa-vuimme. Ilma siellä oli raitista ja ihanaa, kasvullisuus aivan vähäpätöi-nen ja näköala pohjoiseen, merelle päin äärettömän laaja.

Lakeudella oli muudan matkailijamaja, jonka katolla norjalainen lippu lie-hui. Majan avaimen saimme rantakaistaleella olevasta mökistä jossa ke-säisin eräs perhe asustaa. Laulettuamme useita isänmaallisia lauluja palasimme laivalle. Muistoksi otimme muutamia tunturikukkasia m.m. pienen pajulajin, joka ei kasva korkeammaksi meidän puolukkaamme. Sanottiin sen olevan Skandinavian pienimmän puun.

Matkalla juttelin erään Vadsö'stä kotoisin olevan papin kanssa. Hän oli kauan työskennellyt Finnmarkissa, tunsi lappalaisten syntyperäisen luonnon ja ymmärsi heitä hyvin. Minäkin sain hyviä, huomioon otettavia neuvoja tässä suhteessa.

Mutta tuuli yltyi vähitellen, aallot kohisivat vaahtopäisinä ja minun piti py-sytellä yhdessä kohden, odottaen saapumista Smolvuonoon, jossa sain jättää taakseni kiikunnan ja melun laivalla ja samalla sivistyselämän riennot ja levottomuuden.


Kaukana olevista taloista on tapana tulla hevosella matkustajoita vas-taan Smolvuonoon. Niinpä nytkin. 4 penikulmaa pitkän maamatkan ajoin erään Puolmakista olevan kansakoulunopettajan kanssa, joka sitten ys-tävällisesti tarjoutui ottamaan minut venheeseensä, jolla kuljimme 2 pe-nikulmaa Tenojokea ylös, ja sitä paitsi tarjosi hän minulle yösijan kodis-saan kansakoululla.

Seuraavana aamuna jatkoin matkaani jokea pitkin. Olimme kulkeneet vaan pari kilometriä eteenpäin, kun lappalainen saattajani ilmoitti, että kuljimme Suomen rajan yli. Aina nimismiehen asunnolle saakka Uts-joella oli Norja oikealla ja Suomi vasemmalla puolellamme.

Harvassa näimme ihmisasuntoja, mutta äkkiä herätti hämmästystäni pieni, siro rakennus liehuvine lippuineen täällä autiossa erämaassa. Pa-riksi kuukaudeksi tulee sinne joka kesä kaksi rikasta englantilaista pal-velusväkineen kalastamaan.

Kulku jokea ylös oli hidasta ja vasta myöhään illalla saavuin tuntemat-tomana vieraana nimismies Moberg'in kotiin, jossa minut ystävällisesti vastaanotettiin. Utsjoen pappilassa oli minun määrä tavata Ida Lilius. Erehdyksestä ei hän kuitenkaan ollut saanut mitään kirjettä minulta mo-neen viikkoon (kirjeitä ei oltu lähetetty Inarista Utsjoelle ) eikä siis tiennyt milloin minä saapuisin sinne, jonka vuoksi hän, viikon odotettuaan, päi-vää ennen saapumistani oli jatkanut matkaansa.

Kun seuraavana päivänä a.p. tulin pappilaan, ei hän ollut enää siellä. Tahdoin aikaa hukkaamatta rientää eteenpäin etenkin, koska Ida lähti-essään oli sanonut pysähtyvänsä johonkin sopivaan taloon matkan var-rella, joten minä luultavasti tavottaisin hänet, jos parin päivän kuluessa saapuisin. Kirkkoherra Hakkarainen antoi ystävällisesti saattajikseni yhden työmiehistään vaimoineen, jotka olivat paraillaan työssä hänen niityllään.

Pysähtymättä ja lepäämättä sauvosimme ja sousimme Utsjokea ylös. Paikoittain laajenee se järviksi ja muodostaa koskia, joista muutamat ovat niin kovia, että on liian rasittavaa niissä venhettä sauvota, jonka vuoksi sitä täytyy nuorilla rannalta käsin vetää. Kapeita polkuja kulki kor-keaa, koivikkoista jokirantaa pitkin, ja niillä kulkeissani avautui usein eteeni viehättävä näköala.

Ilta oli jo myöhäinen, kun saavuimme erääseen lappalais-taloon, mutta en sittenkään malttanut yölevolle asettua. ”Varmaankin voin vielä tavoit-taa toverini, jatkaaksemme sitten yhdessä matkaamme”, oli se ajatus, joka ajoi minua eteenpäin. Vielä oli matkaa pienoinen järvi, tunturi ja taas järvi, jonka rannalla läheisin talo sijaitsi. Ehkä hän oli siellä? Eteen-päin vaan!

Oli jo aamu, kun saavuimme Petsikon autiotupaan ylinnä tunturilla, josta oli laaja näköala Rastekaisa nimiseen valkohohtoiseen lumitunturiin saakka Norjan puolella. Sill'aikaa kun tavaroitteni kantajat keittivät kah-viaan ja söivät sain tunnin ajan levähtää koivunvarvuista tehdyllä vuo-teella. Eväslaukkuni oli aivan tyhjä. Meihin oli liittynyt neljäs matkustaja, joka kulki Vadsö'stä Kittilään. Hänen kanssaan lähdin kulkemaan seu-raavalle autiotuvalle. ”Kuljen hiljakseen edeltä”, sanoin oppailleni, kun menin.

Seuraavassa tuvassa odotin tunnin, odotin 2, 3 jopa 4:kin tuntia, ja yhä vallitsi kuolon hiljaisuus ympärilläni. Kittiläläiselle olin antanut tehtäväksi lähettää venhe minua vastaan ensimmäisestä talosta, jonne hän tulisi, sillä tämä autiotupa ei ollut kaukana Säytsjärven rannasta. Mutta oppaa-ni ja matkalaukkuni, missä ne olivat?

Uskomatonta oli, että he olisivat voineet eksyä, polku oli siksi paljon kul-jettu ja selvä, mutta olivatko he kääntyneet takaisin ja pettäneet minut tahi olivatko nukkuneet? Levottomuuteni lisääntyi ja puoleksi juosten, hienon sateen vuoksi päällysvaatteissani, riensin takaisin nuo ¾ penin-kulmaa tunturin rinnettä ylös.

En ollut erehtynyt. Molemmat olivat he tuvassa makeimpaan uneen vai-puneina. Tervetullut herättäjä en suinkaan ollut; sen ilmaisivat vihaiset sanat, joita satoi vastaani, kun muka olin asettanut heille kovin suuria vaatimuksia, heitä liiaksi rasittanut. Mutta enhän ollut mitään vaatinut; itse olivat he näyttäytyneet halukkailta lepäämättä kulkemaan, kunnes oppaita saattaisimme vaihtaa.

Matkalaisia ja opas Tenojoella. Kuva: Museovirasto.

Kittiläläinen oli hyvin asiansa toimittanut, ja kun palasin pitkältä herättä-jä-matkaltani, oli Sammeli Mujo tyttärineen minua vastassa. Entinen op-paani, epämiellyttävä suomalainen mies Etelä-Suomesta sai nyt vaimoi-neen palata takaisin, ja minä tunsin itseni turvalliseksi hiljaisten, rauhal-listen lappalaisteni seurassa.

Parin tunnin kuluttua saavuin nimismies Saijetin luo, johon olin tutustu-nut jo viime talvena paikkakunnalla käydessäni. Olin odottanut täällä ta-paavani Ida Lilius'en, mutta turhaan! Jo päivää ennen oli hän täältä läh-tenyt. Voimani alkoivat loppua, mutta eteenpäin täytyi minun päästä.

Ostin maitoa ja leipää vahvistuksekseni ja koetin pitää tahdon lujuuttani yllä.2 peninkulman päästä tapaisin hänet, niin minulle sanottiin. Oli kul-jettava jalan metsien sekä soiden ja rämeiden poikki. Iloissani siitä, että 2 viikon vaivalloinen matka oli pian päättyvä, kuljin reippaasti eteenpäin, oppaanani pieni poika ja tyttö. Sääsket ympäröivät meitä paksuna pilve-nä, surisivat ja purivat, vaikka koetin asettaa suuren harsoni niin, ettei siihen olisi jäänyt mitään rakoja.

Lappalaisten kärsivällisyys sääskien suhteen tuntui minusta melkein yli inhimilliseltä. Jalkojani pakoitti, ja kun aamupuolella tulimme erääseen tuttuun suomalaiseen taloon, heittäydyin minä tuvan lattialle lepäämään, mutta en voinut nukkua. Parasta on kai siis jatkaa matkaa, ajattelin, nou-sin ylös ja koetin päästä eteenpäin taas.

Kaksi kirkkomiestä, silloin oli lauantai, veivät minut venheessänsä vähän matkaa eteenpäin, ja hetken kuluttua olin Muddusniementalossa, jossa minulla oli Ida Lilius'en kanssa iloinen yhtyminen.

Vielä 2 peninkulman matka ja niin olimme taas rakkaassa kodissamme. Alkujaan oli aikomuksemme harjoittaa tällä matkalla yhdessä lähetystyö-tä, mutta se, ikävä kyllä, jäi nyt toteuttamatta. Utsjoelle saavuttuani olin kaiken sen puutteessa, mikä olisi tehnyt viipymisen sellaisissa oloissa mahdolliseksi.


Vaatteet, jotka vähää ennen lähtöäni Etelä-Suomesta olin lähettänyt pohjoiseen, eivät olleet saapuneet, ja kesä oli liian kylmä uskaltaakseni nukkua lappalaisten kala-aitoissa ilman erityisiä varustuksia. Tuvissa makaamista ei voinut ajatellakaan; siellä häiritsivät sääsket, kaiken laa-tuiset syöpäläiset ja kuumuus.

Matkalla olin tehnyt sen huomion, että Utsjoen lappalaisia on vaikea ke-säisin tavata, he kun asuvat hyvin harvassa ja ovat sitä paitsi innokkaita kalastajoita, jättäen usein kodin ja konnun etsiäkseen itselleen hyviä ka-lastuspaikkoja. Niiden harvojen tunturilappalaisten, joita täällä on, täytyy sääskien tähden muuttaa korkeimmille tuntureille ja sielläkin siirtyä pai-kasta toiseen, niin että on mahdotonta tietää, missä he milloinkin ovat.

Ida Lilius oli matkustellut lähes 3 viikkoa etupäässä Tenojokea pitkin, Utsjoen tiheimmästi asutussa seudussa. Hän kävi kouluissa Karasjoella Norjassa ja Outakoskella Utsjoella, saadakseen, jos mahdollista, ohjei-taa asumalaitoksen järjestämiseksi Inarin kouluun, ja samalla tahtoi hän toimia Herran sanansaattajana, missä kulloinkin kulki.

Samoja vaikeuksia kuin minä oli hänkin saanut kokea, mutta kenties suurimpana esteenä hänen toiminnalleen oli se, että hänen oleskelemi-sensa lappalaisten keskuudessa tuntui häiritsevän heitä ja siten tuli vai-keaksi lähestyä heitä. Niin, sehän on vanha kokemuksemme. Hiljainen, arka ja epäluuloinen on lappalainen vierasta kohtaan, mutta ken hänen luottamuksensa saavuttaa, sille on hän ystävällinen ja uskollinen.