Kirj. A. H. / Naisten ääni. 1.3.1909.

Matkamuistelmia Jäämeren rannoilta


Jos ennen milloin olin kuvitellut Lapissa retkeilemistä, olin aina näkevi-näni itseni samoilemassa kontti selässä paalusiltoja yli hyllyvien soiden, taikka ajaen lumen tuprutessa matalassa pulkassani autioita lumikenttiä ja tunturiylängöltä. Ja kumminkin istuin eräänä heinäkuun päivänä mu-kavassa rautatievaunussa ja näin junan ikkunoista kiitävän ohitseni La-pin ruskean, aukean erämaan. Olinko nyt todellakin Lapissa, napapiirin pohjoispuolella?

Junan vihellykset eivät tahtoneet mitenkään sopia yhteen entisten mie-likuvieni kanssa, mutta todellisuus todisti itsensä samassa. Näin poro-lauman syöksevän junaa pakoon pitkin vaivaskoivujen kasvamaa kan-gasta. Viimeiset olivat turhaan luottaneet nopsiin jalkoihinsa, jotka niin monasti olivat heidät pelastaneet tunturien susien suusta.

Etelän tultasäihkyvä rautahepo oli nopeampi ja yhtä säälimätön ja tallasi jalkoihinsa poroparat. Jossakin lappalaiskodassa ei sinä iltana varmaan-kaan tuntureille tunkeilevaa kulttuuria leppein mielin ajateltu. Mutta me, junan väki, kaukaisen maailman lapset, kiidimme jo peninkulmien pääs-sä. Tapahtuma, josta Lapin vaeltaja ehkä ennen olisi kuullut päiviä pu-huttavan hälveni tunnissa mielestä uusien vaikutelmien syrjäyttämänä.

Että olin suuren matkustajaliikkeen pyörteessä sen huomasin jo junas-sa. Europan pohjoisin rata Luulaja-Gellivaara-Narvik on kesän aikana turistireitti. Suuriin, tummiin hyttysharsoihinsa käärittyinä laskeutuivat tu-ristit junasta nauttiakseen Lapin luonnosta Tornion järven rannalla. Ikäänkuin pitkänä, kapeana halkeamana kiemurteli järvi korkeiden tun-turien välissä.

Lumi peitteli varjopuolella olevat rinteet ja toisella rannalla näkyi valkoi-sella lumipeitteellä liikkuvan ääretön joukko mustia pilkkuja poroja tietys-ti taas. Norjalaiselle alueelle tultuamme kävi matka jos mahdollista vie-läkin mieltäkiinnittävämmäksi. Rotkosta rotkoon pujottelihe rata ja juna syöksyi milloin ammottavien kuilujen yli, milloin tunturien viettävää kyl-keä kiersi.

Jo sinersi Ofoten vuonon sinivihreä vesi oikealla kädellä alhaalla syvyy-dessä! Vaan 5 km. oli enää Narvikiin. Tuntui melkein mahdottomalta, et-tä niin lyhyeellä matkalla voisimme laskeutua ylhäältä korkeudestamme alas merenpinnan tasalle. Lentämiseltä meno tuntuikin vuonon äyrästä myöten laskiessa. Tunturin jylhä autiuus jäi samalla taaksemme ja tuttu, kesäinen kasvullisuus levittelihe edessämme pitkin rantoja.

Narvik, joka on kohonnut merkkipaikaksi niin äskettäin, ettei sen nimeä-kään löydä vanhemmasta kartasta, näkyi olevan melkein pieni kaupunki. Suurten malmirikkauksien löytö Ruotsin Lapissa aiheutti sopivan las-taussataman varustamisen Atlantiin talvellakin sulana olevassa lahdes-sa, ja Gellivaaran ja Kirunan malmit soluvat nyt Narvikin suuremmoisilta lastaussilloilta rautatievaunuista suoraan laivoihin.

Niitä laitoksia en ennättänyt kuitenkaan tarkastaa kuin kauvempaa vaan, sillä aika kului laivaa odottaessa kuunnellessani majatalon isännän muistelmia syksyltä 1905. Jännittävät olivat silloin päivät täällä kaukana Pohjolassakin, kun istuttiin ja odotettiin tulosta Karlstadin neuvotteluista, kun istuttiin ja odotettiin naputtaisiko sähkölanka rauhaa vai sotaa. Erää-nä iltana ilmoitti lanka:

"Hiuskarvassa riippuu isänmaan kohtalo". "Oli se jännityksen päivä, voit-te uskoa," sanoi kertoja.

Mies talosta oli ympäristöstä kokoontunut Narvikiin. Olihan täällä raja vartioitavana parin peninkulman päässä. Niiden rotkosiltojen alla, josta äsken olin kulkenut, vaani silloin kuolema. Merkki ja pieni nykäys sytytin-lankaan vaan, niin olisi kätketty miina lennättänyt ensimäisen rajan yli tulevan junan alas kuiluun. Mutta se merkki jäi antamatta ja Skandina vian niemimaan kansat osottautuivat sivistyskansoiksi.

Minunkin ajatukseni alkoivat kulkea saman syksyn muistelmiin, suurla-kon myrskyisiin päiviin, mutta silloin alkoi laivan savu näkyä vuonolta ja muistot jäivät sikseen. Olihan edessä matka kohti yö-auringonmaita.

Tuokion kuluttua olin vesillä ja näin valtameren suolaisen, vihertävän ve-den loiskahtelevan laivan kupeisiin ja näin sen kauempana suihkuavan korkealle ilmaan. "Valaita", kuulin matkustajien huudahtavan. Tervehdys Jäämereltä siis jo ensimäisenä iltana!

Kellon viisarit siirtyivät yön tunteja näyttämään, mutta pimeydestä vaan ei ollut tietoa. Ei ihmettelyltä mieli joutanut apeutumaan, vaikka sää muuttui pilviseksikin - eikähän onni toki voisi olla niin kova, ajattelin, ettei selkeätä yötä sattuisi, kun vielä viikkoja näitä vesiä tulisin risteilemään.

Tordenskjold-laiva, jonka norjalaiset matkakumppanini olivat asiantunte-muksella valinneet kuljettajaksemme ja jonka kannella he jo liikkuivat kuin kotonaan kuultuaan sen väestöön jo 3 päivää Trondhjemista asti, ei ollut mikään hätäilevä pikalaiva, joka pyörähtää Nordkapissa pyyhkäis-ten ulkoväyliä, vuonojen, saarien ja kylien ohi, välittämättä siitä jääkö ehkä matkustajilta yöaurinko näkemättä parin, kolmen sateisen vuoro-kauden sattuessa.

Laivamme oli postilaiva ja teki retkensä perusteellisesti, niin kuin postin-alalla toimivalta sopii odottaa, kierrellen vuonosta vuonoon. Matkustajia, joita oli useampia kansallisuuksia, ei ollut haitaksi asti ja kun useita päi-viä oltiin yhdessä, ennätettiin tutustua. Yksin olin suomalainen joukossa, mutta suomea sain silti ruveta puhumaan, amerikkalainen pappi kun käänsi puheen suomeksi. Mies oli norjalainen Ruijasta ja oli nyt, oltuaan kymmeniä vuosia Amerikassa, matkalla kotiseudulleen. Suomen kieli kuului hänen lapsuuden muistoihinsa.

Tromssassa, johon tulimme keskellä yötä, vaikkei liikkeestä päättäen si-tä luullut, tein ensimäisen tuttavuuden lappalaisten kanssa. Satamassa ja kaupungin kaduilla he liikkuivat kaupaten poronsarvesta tehtyjä kalu-jaan. Kun puhuttelin heitä suomeksi, olivat he heti kaikki ympärilläni tie-dustelemassa, mitä minä olin ihmisiä ja juurta jaksain he tahtoivat niin kuin sukulaiselta sopii odottaa tietää elämäni pääpiirteet, perheoloni, kaikki sydämen salaisuuksiin asti.

Innokkaimman kysyjän, nuoren lappalaistytön, tapasin vähän myöhem-min hänen- yösijassaan. Erään kadun kulmassa oli myymälän portaat, samanlaiset, joita olemme pikkukaupungissamme tottuneet näkemään joka nurkkauksessa, ja siinä istui nuori lappalaiskaunotar jalat ojossa nojaten myymälän oveen tyytyväisenä ja iloisena. Suojasihan katos sa-teelta ja mitä muuta sitä vielä vaatisi yösijalta.

Katunäkymä Tromssasta v. 1924. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto

Tromssasta eteenpäin alkoivat maat, jotka Narvikista tähän asti olivat ol-leet kasvullisuuden peittämiä ja pyöristämiä, näyttää kauneutensa jylhää mahtavuutta. Mantereen puolella kohosivat lumipeittoiset tunturihuiput toinen toisensa takaa sulkien kapeat vuonot riviensä väliin, merenselät laajentuivat ja saaret muuttuivat luotoisiksi, alastomiksi merisaariksi.


Tromssan ja Hammerfestin välistä matkaa, reitin kauneinta väliä, saim-me ihailla kokonaista kertaa, nähdä sitä sekä yöllä että päivällä, pilvisel-lä ja tuulisella säällä ja häikäisevän kirkkaana, tyynenä heinäkuun sun-nuntaina. Semmoisena päivänä kimaltelevat kaukaiset lumihuiput kahta kirkkaampana ja meri näyttää ijäksi uhkansa unohtaneen.

Syy minkätähden jouduimme retkeilemään edestakasin Tromssan ym-päristössä oli Norjan kuninkaan, joka matkoillaan sotki meidän laivavuo-romme paluumatkallamme ja pakoitti meidät muun väestön kanssa tule-maan Tromssaan häntä vastaanottamaan. Olimme näet takasin tullessa, käytyämme Nordkapissa, antautuneet paikallislaivojen valtaan ja jou-duimme jätettyämme Tordenskjoldimme seikkailuihin.

Magerön saarella, jonka pohjoisin kärki on Nordkap, saimme viettää päi-vää pienessä kalastajakylässä. Näytti siltä kuin saaren haltijat ja Jääme-ren peikot olisivat kietoneet meidät verkkoihinsa estääksensä matkaam-me. Milloin laivat kaikista merkinannoistamme huolimatta meidät jättivät, milloin hirveä myrsky ehkäisi kapakalalaivan, johonka viimeisen toivom-me olimme panneet, Honnungsvaagiin se oli kylän nimi poikkeamasta.

Lienevätkö sitten majatalon asukkaat olleet salaliitossa peikkojen kans-sa, mutta jonkinmoista salaista ilkuntaa olimme huomaavinamme ym- päristössämme. Eihän tänne Europan pohjoisimpaan hotelliin niin usein matkustavaisia saatu poikkeamaan.

Alussa oli muuten kylläkin paljon huomioon otettavaa kylässä. Olimme nyt Finmarkenissa, Ruijassa, jota Jäämeren myrskyt alituiseen riuhtoa-vat. Ei korkeat vuoretkaan siellä suojaa, sillä vuoret ovat täällä paljon matalampia kuin Tromssassa ja paljaita aivan paljaita. Ei rotkoissakaan kasvanut puolenmetrin korkuisempaa kasvia.

Kalastus oli tietysti kaikki kaikessa. Pitkät turskan kuivaustangot kulkivat läpi koko kylän aina kirkon seinään asti ja miehenkorkuisia kasoja kuiva-neita tai mädänneitä turskanpäitä ilmaisi sokeallekin että oltiin kalastus-asemalla. Oli tarkoitus jauhattaa turskanpäät ja käyttää jauho lannoitus-aineena.

Kovaa oli elämä täällä. "Seistä talviviimassa jäätyneissä vaatteissa päi-vät pääksytyksen kaloja halkaisemassa ei ole leikintekoa", vakuuttivat naiset "ja vielä lujemmalle tietysti ottaa, jos pyydyksien kimpussa täytyy olla." Miten kolkkoa liekään täällä talvella, muistelimme. "Vielä sen suu-ren talvipimeän kärsisi, mutta siihen en saata tottua, etten koskaan saa puita nähdä," valitti eräs vaimo joka oli etelämpää tänne muuttanut. Lie-kö se ollut sattuma, mutta omituistahan on että näillä vesillä on kaksi saarta, joille on annettu nimi Kvalö s.o. tuskiensaari. "Mikä mielessä, se-kö kielellä"?

Suomea kuulin puhuttavan joka päivä. Varsinkin Ruijan sisämaa ja vuo-nojen pohjukkaseudut kuuluivat olevan suomalaisten asuinpaikkoja ja tänne merenrannikolle tuli suomea puhuvia miesjoukkoja joka päivä työn hakuun. Aivan hyvää mainetta heillä ei ollut. Puukon heiluttaminen se varsinkin heidän vikanaan mainittiin.

Mutta ilmeistä oli, ettei myöskään suomalaisten sivistystarpeesta paljon välitetty. Ennen oli enemmän luetettu kouluissa suomeksi, kertoi maja-talon suomalainen palvelustyttö, mutta nyt on vähennetty. Eräässä toi-sessa paikassa etelämpänä kertoivat suomenkieliset heinämiehet myös-kin norjalaisten mielenmuutoksesta.
- Ne ikäänkuin pelkäävät meitä. Taitavat luulla sodan tulevan meidän ta-kia," arvelivat miehet.

Ruotsin saamelaisia Yykeänperällä myymässä matkamuistoja 1920-luvulla. Nils Ragnhildsson Siiri (Rávnná Niillas) vas sekä hänen vaimonsa Inga Kristina Valkeapää os.Siiri (Iŋg´áhkku, Riiáid Iŋgá) sekä heidän lapset. Biret, Ante ja hänen takana Jovnna sekä tyvär Anne Marja. Nainen Ingan ja Anne Marjan välissä on Elle Päiviö Blind.

Ruotsin saamelaisia Norjan rannikolla Lyngsedetissä.

Postikortti vuodelta 1927. Ruotsi Kaaresuvannon saamelainen Per Mikkelsen Kemi perheineen Tromsössä.

Sangen pitkäksi alkoi olomme Honnungsvaagissa jo käydä. Tuntui siltä kuin kalalokitkin, jotka sadottain kokoontuivat yöksi ikkunamme alle pitä-mään hirveätä meteliä, olisivat meitä ilkkuneet. Mutta kun on loppu hyvä niin on kaikki hyvä. Hammerfestiin vihdoin saavuttuamme huomasimme että olimme säilyneet vatkaantumasta viisi päivää Jäämeren kuohuissa hyppelehtivässä laivassa. On ehdottomasti paljon hauskempaa ihailla komeita hyrskyjä rannalta kuin keikkua kojussaan vuoroin pää vuoroin jalat taivasta kohti pystyssä, jommoinen ajanvietto oli tullut Vesisaareen kulkevien entisten matkatoveriemme osaksi.

Autiota oli Hammerfestissakin. Metrinpituisia pihlajia oli siellä istutettu kirkon ympärille, mutta venyvätkö ne sen pitemmiksi se on epätietoista. Mutta vilkas oli liike. Matkailijalaiva tuli, toinen meni ja noin tunniksi li-sääntyi paikkakunnan väestö kolmenkertaisesti, semmoisen suuren liik-kuvan kaupungin purkaessa elävän lastinsa maihin. Kadut olivat musta-naan seuruemerkki napinlävessä käyskentelevää saksalaista, amerikka-laista, englantilaista j.n.e. Liike oli melkein yhtä suuri ja kauppa yhtä vil-kasta, oli yö taikka päivä. Moni valkoinen jääkarhuntalja siirtyi tangoltaan turkkurin ovenpielestä turistilaivan kannen alle.

Satama oli täynnä laivoja, niiden joukossa paljon Arkangelin aluksia. Sieltä näet jauhot tänne tulevat ja kalastajat saavatkin enimmäkseen ka-lojensa maksun jauhoina kauppiailta. Tromssassa oli niin kuin jo mainit-sin kuninkaan päivät. Suojatun salmen rannalla, lehtevän joskin matala-kasvuisen koivikon peittämällä rinteellä sijaitseva Tromssa tekee paljoa lempeämmän vaikutuksen kuin Hammerfest.

Mahtavuutta ei siltä puutu kaupunkiin näkyvältä luonnolta. Sen pääka-dun molempiin päihin näkyivät lumivuoret. Nyt oli kaupunki punaisenaan lippuja, ja juhlapukuinen yleisö, josta lappalaisetkaan eivät puuttuneet, liikkui pitkin katuja. Kaikki tahtoivat nähdä "ham Kongefar" (isä kuningas-ta). Omituisen hauskan ja samalla kodikkaan vaikutuksen teki sotaväki-kujien puute. Yleisö valvoi itse järjestystään ja järjestyskomento muistutti mieleeni entisiä reservipoikiemme harjoituksia Miettilän kentällä, jossa kuulin vääpelin huutavan pojille: "Käykee kahtee rivviin!"

Hammerfestin satama. Kuva: Curt Fircks, 1905. GTK

Kun sitten kansanjuhlassa olimme kuulleet kuninkaan puheen ja yhdes-sä, hänen alottaessaan, laulaneet "Jo vi elsker dette Landet", emme e-nään muistaneet, että olimme päivällä huomanneet jonkunlaisen mielen-osotuksen koko kuninkuutta vastaan. Juhlakulkueessa kulki työväen lip-putangon jälessä tuskin 10 henkeä. Nordlanti ja Finnmarken ovat norja-laisen sosialismin tukipaikkoja. Suurkäräjien sosialisti johtajat pappi Eriksen ja Egede Nissen valitaan sieltä.


Seuraavana päivänä suuntasimme matkamme kohti Lyngenvuonoa, jos-sa alustapitäen olimme aikoneet viipyä. Ja nyt oli onni matkassa. Tai-vaalla ei ollut pilven hattaraa eivätkä mitkään vuoret pohjoisessa peittä-neet laskevaa aurinkoa. Lyngenvuono tunkeutui sisämaahan monta pe-nikulmaa suoraan pohjoisesta etelään. Vaikka jätimmekin meren selät ja käännyimme vuonoon, näimme auringon punaisen kerän takanamme läpi koko yön.

Hetkeksi vain se pistäytyi pienen Tuglön taakse. Saari näytti silloin ikäänkuin kohoavan perustuksiltaan ja valo hehkuvan sen alta. Henkeä pidättäen sitä katseli. En sitä yötä ikinä unhota. Oli jo heinäkuun 24 p. ja vielä oli meille säästynyt tämä ihana näky. Lyngenvuono on Nordlandin kauneimpia ja Lyngseldetin kapea kannas joka erottaa vuonon toisesta, Ulfsfjordista, on mitä luonnonihanin paikka. Goalsvarren mahtava huip-pu kohosi asuntomme takana ja muita huippuja molemmin puolin vuo-noa. Toisilla vuorilla oli lappalainen, toisilla norjalainen nimi, niinkuin esim. Poltind, jonka norlantilainen pehmeällä murteellaan ääntää mel-kein "Poljtind". Lieneekö kielen somalta kuuluva pehmeys, lapinkielen vaikutusta.

Vaikeata oli käsittää että olimme niin kaukana Pohjolassa. Rantamilla tuoksuivat heinänurmet ja tuuheat lehdot suojasivat kukkaisketoja. Teim-me retkiä milloin tunturille, jonne paikkakunnan seurapiiri oli rakentanut hiihtoretkiään varten talvimajan, milloin venheellä lintujen valtakuntaan eräälle saarelle, jossa niitä varmaan oli kymmeniä tuhansia.

Sielläpä sitä oli elämää ja kirkunaa! Kun aina oli kaunis ilma ja hyvänä pidettiin, kuljetettiin kylässä, Lapin muuramilla syötettiin, 5 kahvit vuoro-kaudessa meille juotettiin viimeinen klo 12 jälkeen yöllä niin eipä ihme, ettei meidän tehnyt ollenkaan mieli semmoisesta paikasta pois lähteä. Aikaa pidentääksemme valvoimme tietysti yöt, jotka Pohjolassa eivät olekaan makaamista varten.

Lyngsdalsjökeln v. 1906. Kuva: Väinö Tanner. GTK.

Keskellä kannasta sijaitsi lappalaisleiri. Asukkaat olivat kotosin Ruotsin puolelta ja tulivat Lyngeidetiin vain kesäksi. Ystävällisiä ja herttaisia ih-misiä he olivat, ja minä joka olin aikaisemmin mielessäni verrannut heitä mustalaisiin, korjasin käsitykseni. Eräs vanha äijä tosin kerjäili, mutta muut näkyivät olevan hänelle siitä vihaisia. Lappalaiset kaupitsivat tava-roitaan, enkä huomannut, että he millään lailla olisivat olleet tungettele-via taikka kadehtineet toisten kauppaonnea.


Sain taasen toimia tulkkina, sillä tosin osasivat useammat, varsinkin miehet, norjaa, mutta mieluummin he kuitenkin puhuivat suomea. "Ruot-sissa puhutaan niin paljon suomea", sanoivat kun kysyin kuinka he sitä niin osasivat. Suomesta heillä näkyi olevan varsin oikeat tiedot. Kysy-myksiä meille sateli. "Eikö se Oihonna laiva tule tänne tänä kesänä?" kysyi joku. "Oletko sie sukua sille nimismies Manniselle, kun olet niin sen näköinen?" kysyi toinen. "Se on minulta monen poron ottanut." Po-roparat ovat näet niin kovapäisiä, etteivät opi valtakuntien rajoja tunte-maan ja jos siirtyvät luvattomille laitumille, otetaan ne helposti, takava-rikkoon.

Pikkulapset puhuivat vain lappia ja heitä oli kun itikoita. Joka paikassa heitä hyöri ja pyöri tavattoman vilkkaina ja iloisina. Pikku Jonnilla ei ollut paitaa laisinkaan, poronnahkainen peski vain yllään, mutta sepä ei hän-tä huolestuttanut. Komeita olivat siniverkaiset kesävaatteet, mutta sem-moisia ei näkynyt olevan kaikilla. Eräänä päivänä ajettiin porolauma alas tunturilta aitaukseen ja vasikoiden korvat merkittiin. Suopunki lensi ko-mean näköisen Nils Uugasin kädestä, vasikan jalkaan tarttui silmukka ja veitsellä viileskeltiin omistajan merkki korvaan.

Omituista on kuulla poron jalkojen naksutusta kun koko lauma on liik-keellä. Haikealla mielellä jätimme Lyngenin. Arvelin, että nauttimiskykyni kaiken ihanuuden näkemisestä jo olisi niin loppuun kulutettu, ettei mi-kään voisi tällä matkalla sitä enää kiihottaa. Mutta vielä oli kotimatkalla jälellä Lofotenin saaret ja niiden luonto oli niin omituinen ja suuremmoi-nen, että riemastuksemme alkoi uudelleen. Ainoastaan saariryhmän eteläistä siipeä sanotaan varsinaisesti Lofoteniksi ja se erosikin luonteel-taan melkoisesti pohjoispuolisesta Vesteraalenista, jota mennessä olim-me nähneet.

Höyrylaivoja satamassa Lofooteilla v. 1912. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Svolvär v. 1912. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Saavuimme aamun koittaessa Svolvaerin pieneen kauppalaan ja vaikka silmät pitkällisestä valvomisesta olivat enää vain raollaan, täytyi niiden väkistenkin nyt aueta. Lumipeittoisia suuria tuntureita ei näkynyt, mutta sen sijaan oli maisema edessämme pelkin pystysuorin viivoin piirrettynä. Teräviä huippuja ja kallionkärkiä kohosi joka haaralla kohti kirkasta aa-mutaivasta. Ei voinut käsittää mistä tiet pääsivät pujottautumaan tuon piikkiaidan läpi saaren toiselle puolelle.

Talot oli rakennettu sinne tänne minne vain mahtuivat eri luodoille. Loi-koilimme päipänpaahtamilla kallioilla koettaen muistiimme painaa tämän omituisen kuvan. Täällä mahtoi olla satujenmaa. Vangittu jättiläinenkö se sieltä merenpohjasta nostaa kivi kätensä sormet haaralleen kohti taivas-ta.

Keltaiset kukat heloittivat talojen turvekatoilla, meren maininki loiskahteli hiljalleen, kalalokin valkosiipi välähti päivänpaisteessa ja silloin tällöin suhahti ohitsemme norlantilaisen korkeakokkainen, sirolaitainen vene. Lokiltako sekin lie oppinut kepeän kulkunsa ja olikohan korkea kokka jätteitä vanhan viikinkilaivan lohikäärmeenpään muotoisesta keulapuus-ta?

Nousuvesi herätti meidät mietteistämme ja ajoi meidät hakemaan turval-lisempaa lepopaikkaa. Laivamme kulki pitkin Lofoten ryhmän mante-reenpuolista sivua saaresta saareen. Milloin laskimme satamaan, missä oli vain joitakuita korkeille paaluille rakennettuja ranta-aittoja ja muuta-mia kalastajanmajoja. Monilla kalastusasemilla asutaan ainoastaan suuren talvikalastuksen aikana mutta silloin onkin siellä vilkasta elämää jos kalavuosi sattuu hyvä.

Varsinaisessa kalastajakylässä näet aina kauppiaan korkean kaksiker-roksisen talon, pienen kirkon ja pienen pappilan sekä joukon kalastajan pirttejä. Kauppias on kaiken liikkeen välittäjä ja useinkin mahtava mies. Koko kylä on usein riippuvainen hänestä, eikä tunnottomia mahtinsa käyttäjiä ole Nordlandin kauppiassäädystä puuttunut. Entisaikoina oli tämän kaukaisen pohjoisen maakunnan pappis-ja virkamiessäädylläkin huono maine.

Nordland ja Finnmarken olivat ikään kuin se romusäiliö, johon kaikki ky-kenemättömät ja kehnot virkamiesainekset siivottiin pois näkyvistä. Kan-san luonteeseen on sen vuoksi täällä painunut epäluuloisuus ja se selit-tää myös miksi sosialismilla täällä on ollut paljon menestystä, vaikkei maakunta suinkaan ole mitään teollisuus seutua.

Vihdoin kääntyi laivan kokka kohti manner- maata. Lofotenin pitkä vuori-rivi järjestäytyi rintamaksi. Piikit pystyssä seisoi siinä Norjan vuoriston etuvartijajoukko. Vestfjordin aaltoihin painui vähitellen "Lofotenin seinä-mä" ja kohta oli myös koko Pohjolan matkani painunut todellisuuden läikkyviltä laineilta muistojen tyyneen syvyyteen.