Saima Melasto. / Liikeväki 22.9.1939.

Matkamuistelmia Lapinretkeltä



Viime kesäkuussa sain monien kiireiden keskellä Muoniosta kirjeen, jos-sa kehoitettiin lähtemään erään seurueen mukana retkelle. Suomen, Ruotsin ja Norjan Lappiin, Olin innostunut lähtemään. Johtajani suhtau-tuessa suopeasti asiaani, mainitsemalla sentään ensin arvelunsa mat-kan rasittavaisuudesta, sain lomani sopivasti järjestettyä ja matkastani tuli tosi.

Toista vuorokautta kestäneen juna- ja automatkan jälkeen saavuin pir-teänä Muonion valoisaan ja kauniiseen kirkonkylään. Tunsin saapuneeni ikään kuin ihmemaahan, sillä siellä oli yhtä valoisaa yöllä kuin päivällä-kin.Tuomi ja pihlaja, jotka täällä etelässä olivat lopettaneet kukintansa jo 2-3 viikkoa sitten, olivat juuri puhjenneet kukkaan. Siis toinen kevät sa-mana vuonna avartui eteeni.Suurenmoista!

Levättyäni Muoniossa vuorokaudenalkoi heinäkuun 3 päivänä varsinai-nen retkeilymme. Ajoimme täältä ensin autolla 70 km päässä olevaan Kuttasen kylään, josta siirryimme veneellä Muonionjoen yli Ruotsin puo-lelle. Jatkoimme matkaa "kupee-persona-piilillä" Ruotsin pohjoisimpaan kirkonkylään Karesuandoon. Kylän keskellä oli kaunis erikoismallinen kirkko. Erikoinen nähtävyys oli myös Lapin lastenkoulu, joka käsitti useampia kodan muotoisia puurakennuksia. Tytöillä, pojilla ja opettajilla oli kullakin oma kotansa. Kylän ympäristö oli tasaista ja aukeata. Vain jokunen matala koivu kasvoi siellä täällä. Korkeat vaarat häämöittivät tai-vaan rannalla. Yön vietimme vieraanvaraisessa I. Kotavuopion talossa Suomen puolella. Siellä meitä pidettiin hyvänä kuin "piispaa pappilassa" eikä maksusta saanut puhua mitään. Talossa käy paljon ruotsalaisiakin vieraita, jotka eivät Ruotsin puolella saa yösijaa.

Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa Kiirunaan, Ruotsin malmikes-kukseen. Matkanvarrella olivat maisemat lapintuntuiset; laajat suot (jän-gät) ja matalaa koivikkoa kasvavatvaarat vaihtelivat keskenään. Kiruna on vauras malmilouhosten vmpäröimä paikka. Siellä on työväellä kor-keat palkat, mutta elintarpeet ovat myöskin kalliita. Viivyimme paikalla jonkun tunnin ja kuuntelimme kuinka kalliot järähtelivät malmia räjäytet-täessä.

Jordbruen, Norja.

Kiirunasta menimme sähköjunalla Narvikiin Norjaan. Näköalat radan varrella olivat suurenmoiset; tunturi toinen toistaan korkeampana lumen peitteisine huippuineen näkyi junasta. Luonnonihana Tornionjärvi oli ra-dan vierellä. Muun muassa ajoimme Ruotsin korkeimman tunturiseudun Abiskon ohitse, ja taustalla näkyi Kebnekaise, Ruotsin korkein tunturi. Tunneleita radalla oli noin 50. Kun pääsimme Norjan puolelle, alkoi rata nopeasti laskeutua merenrantaa kohti. Syvällä laaksossa näimme iha-nan vuonon kauniin vihreine värivivahduksineen. Vuonon varrella kulki rata niin jyrkkää tunturirinnettä, että oikein kammotti katsella junan ikku-nasta. Vaunun vasemmalla puolella kohosi vuorenseinä pystysuorana ylös ja oikealla puolella laski yhtä jyrkkänä vuonoon.

Niin tultiin Narvikiin, jossa on vähän yli 2000 asukasta. Kaupunki on ra-kennettu tunturinrinteelle Ofotenin vuonon rannalle.

Illalla kävimme korkealla tunturirinteellä sijaitsevassa Fellheim nimisessä ravintolassa, jossa ihailimme näköaloja. Korkealle tunturille vievä tie oli Narvikin pikku poikien rakenta maja kunnossa pitämä, ja he perivätkin maksuna yhden kruunun jokaisesta autosta, joka käytti tätä tietä.

Majoituimme Nobel Hotelliin, joka ei oikein ollut nimensä arvoinen muussa kuin hinnoissaan. Narvikin asukkaat uinailivat aamulla myö-hään. Hotellissakin henkilökunta nukkui vielä ½ 9 Norjan aikaa, joka on tunnin jälessä Suomen ajasta. Liikkeet avattiin k:lo 9, ja meillä oli kovin kiire tehdessämme ostoksia, sillä lautta, jolla jatkoimme matkaa, lähti vuonon yli k:lo ½ 10. Puolen tuntia kestäneen lauttamatkan jälkeen jatkoimme vuonon toiselta rannalta yksityisautolla eteenpäin. Norjan tiet olivat meille suomalaisille outoja, sillä monin paikoin ne olivat kallioon hakattuja ja tekivät ihmeellisiä mutkia. Eräälläkin yhden km:n matkalla oli 33 hiusneulan tapaista silmukkaa.

40 km:n päässä Narvikista oli ihmeen ihana Ratangen'in vuono, jossa käy vuosittain paljon matkailijoita. Matkan varrella poikkesimme Jord-bruen'iin, jossa virta syöksyy maan sisään kulkien pitkän matkaa maan alla. Pysähdyimme hetkeksi Saetermoen'iin, joka on Pohjois Norjan so-tilaskeskus. Jatkaessamme siitä matkaamme näimme ensimmäisen Jäämeren vuonon Balsfjordin. Näillä vaiheilla olivat tunturit niin korkeita, että niiden huiput olivat melkein aina pilvien peitossa.

Seuraavan, Lyngenvuonon etelärantaa pitkin menimme Lvngenin kir-konkylään, johon 270 km pitkä automatkamme päättyi. Siellä kävimme tutustumassa suureen lappalaisleiriin, jossa oli toistakymmentä kotaa. Lappalaiset kerääntyvät kesäksi tänne leiriin, jotta ulkolaiset turistit sai-sivat nähdä lappalaisia ja ostaa heidän käsitöitään muistoksi.

Lappalaisten kesäleiri Lyngenissä.

Rovijoen putous Norjassa.

Kalkujärven rannalla. Takana »potilaat».

Skibotenin eli Jyykeän markkinoilla v. 1918. Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Sofia Seppälä o.s. Grape, Johan 1v. ja Gudrun Seppälä Skibottenissa, (Storfjord) v. 1927. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Suomen rajan läheisyydessä Skibotn'issa on Lyngen'in saniteettiyhdistyksellä oikea suomalainen sauna. Kuva: Suomen Punainen Risti 1933.

Skibotenissa 1950-luvulla: Takana seisomassa vas. Yrjö, sekä istumassa vas. istumassa Aili Kortelainen ja Mirjami Heinonen, keskellä Johan Beck (Beckin tuntomerkki;" Bresnev kulmakarvat") autokuskina Osmo Palo Palojoensuusta? Taustalla kuuluisa Johan Beckin kauppa.

Lyngenistä vietiin meidät soutuveneellä ylivuonon Skibotn'in kvlään. Se oli pieni kalastajakvlä,jossa väestö puhui jo suomenkieltä.Talot olivat pieniä, enimmäkseen turvekattoisij..Olimme vön Pedersen'in »hotellis-sa». Illalla kävimme kauppias John Beck'in luona vierailulla, jossa meitä kestittiin ylenmäärin. Kauppias Beck on hyvin suopea suomalaisille; hä-nelle tuli suomalaisia sanomalehtiä ja radiosta kuuntelimme Suomen oh-jelmaa. Kauppias John Beck on sikäläinen suur-liikemies, tunnettu kaut-ta Länsi-Lapin ja Ruijan. Meidän mennessämme hänen liikkeeseensä matkaeväitämme täydentämään tuli vastaamme asiakkaita kantaen pa-perikassia, jossa oli mainossanat:

"Jeg kommer fra John Beck's" (minä tulenJohan Beck'iltä).


Aamun sarastaessa jatkui matkamme kuormavaunulla (ainoa auto Ski-botn'issa) 30 km päässä olevaan Pyhään Outaan, norjalaiseen tunturita-loon. Tie oli enimmäkseen nousua; eräässäkin paikassa oli 4 km yhtä mittaista ylämäkeä, sivulla syvä rotko, jonne kolme hevosta on syöksy-nyt kuormineen alas. Poikkesimme katsomaan Rovijoen koskea,missä vesi putosi valkoisena vaahtona 20 m:n korkeudelta. Pvhässä Oudassa yövyimme ja illalla kiipesimme korkealle Kaasatunturille.

Seuraava päivä oli tämän kirjoittajalle koko matkan rasittavin. Edessäm-me oli 23 km:n jalkataival Siilastuvalle Kilpisjärven rannalle. Lapin pojat saimme oppaiksemme. Matkamme kävi läpi tiheitten pensaikkojen ja märkien soiden, missä sääsket surisivat pilvinä ympärillämme. Lepäilles-sämme matkalla Kalkujärven rannalla tuli pari lappalaispoikaa lääkärin "syyniin". Matkaseuraamme kuului nimittäin myös lääkäri sekä sairaan-hoitajatar. Potilaiden tarkastus tapahtui pensaikossa, sääskien pures-kellessa tutkittavia.

Loppumatkalla ei retkeilyyn tottumattoman väsynyt jalka enää tahtonut nousta. Voimat olivat jo lopussa, kun alkoi Siilastuvan rakennus pilkoit-taa pensaiden välistä. Perille saavuttuamme odotti katettu ruokapöytä antimineen. Sen ääressä voimat jälleen palautuivat, ja onnellisina sekä näkemyksistä rikkaina vaivuimme lepäämään matkailumajan mukaviin vuoteisiin.

Siilastupa sijaitsee kauniin Kilpisjärven rannalla, jylhän Saanatunturin rinteellä. Tunturinkorkeus on noin 1030 m. Järven joka puolella on kor-keat tunturit. Sen eteläranta on Ruotsia, pohjoisranta Suomea, ja järven päässä on kolmenvaltakunnan: Norjan, Ruotsin ja Suomen rajapvykki, treriksröset. Tämä Kilpisjärvenseutu on oikea retkeilijöiden paratiisi.

Kaiken kesää on talo niitä täynnä. Matkailijayhdistyksen viihtyisessä majassa vietimme lähes viikon, tehden retkeilyjä tunturille. Muun muas-sa vietimme allekirjoittaneen ainutlaatuiset nimipäivät korkealla Saana-tunturin huipulta. Lumipallojakin saimme siellä nakella suureksi huvik-semme. Tunturi-ilmaa on helppo hengittää, eikä kiipeileminenkään niin raskasta ole kun ei pidä kiirettä korkeuksiin noustessa.

Teimme myöskin moottoriretken Ruotsin puolelle, missä lappalaisilla oli leiri. Siellä vietimme miltei päivän lappalaisten vieraana, joimme joka tuvassa kahvia, kutunmaito kermana, ja söimme kuivattua poronlihaa. Lappalaiset ovat kulkijoille hyvin vstävällisiä ja vieraanvaraisia. He pitä-vät kesällä vuohia eli keitureita, kuten he niitä nimittävät, kotieläiminään ja saavat niistä maitoa. Talveksi ne antavat keiturinsa norjalaisten hoi-dettaviksi. Porot ovat kesän Norjan tuntureilla. Pörröturkkisia lapinkoiria oli useita joka kodassa, ja niillä oli kodassa oma ovi-aukkonsa. Niitä ei saanut käskemälläkään kulkemaan samasta ovesta kuin isäntäväken-sä. Koirat ovat lappalaisille välttämättömät, sillä ilman niitä eivät he voisi suuria porolaumojaan paimentaa.

Posti saapuu Siilastuvalle ainoastaan kaksi kertaa kuukaudessa. Meidän siellä ollessamme saapui posti, mutta lehdet olivat vanhoja, jo ennen matkalle lähtöä lukemiamme. Kilpisjärven seudut ovat tunnetut harvinai-sista kasveistaan ja perhosistaan. Siellä käykin paljon kasvien ja perhos-ten keräilijöitä. Tähän asti olivat ilmat olleet meille suotuisat, mutta läh-tiessämme Siilastuvalta jatkamaan matkaamme sataa tihutteli kaiken päivää. Siilastuvan isännän nopeakulkuisella moottoriveneellä tulimme 20 km pitkän Kilpisjärven alapäähän ja siellä oli laskuvene meitä odotta-massa. Venemiehistönä oli kaksi taitavaa koskenlaskijaa, Uudentalon veljekset Benjamin ja Frans.

Siilastupa ja Saana.

Per Vasaran koti Kilpisjärven rannalla.

Siilastupa ja Malla.

Kolme päivää kestäneen venematkan aikana laskimme monet kymme-net kosket. Neljää suurinta koskea: Kilpislupsaa, Peerakoskea, Lam-maskoskea ja Pättikköä ei voitu laskea, vaan niiden kohdalla täytyi kä-vellä pitkin rantaa, ja vene laskettiin köysillä tai vedettiin kärryillä maitse. Ensimmäisiä koskia laskettaessa oli jännitys ja pelko suurin sairaanhoi-tajattarella ja allekirjoittaneella, jotka olimme ensikertalaisia (hurrikkai-ta).

Kerran kun vene kolahti kiveen vähän tuntuvammin, niin silloin sydän melkein pysähtyi kauhusta, että näinkö se nyt tuli äkkilähtö Ahdin valta-kuntaan: neljänteen järjestyksessä, kolmessa valtakunnassa kun jo oli käyty. Mutta vene se vaan liukui yhä eteenpäin se nenempää pvsähty-mättä ja kenenkään toisten veneessä olijain tietämättä miten erään mu-kana olijan rintaa ahdisti. -Kaikkeen tottuu, sanotaan, ja se pitäneekin paikkansa, sillä mitä useampia koskia laskimme, sitä enemmän kasvoi rohkeus, jopa siinä määrin, että eräässä pahemmassa koskessa toisten poistuttua allekirjoittanut jäi veneeseen koskenlaskijan seuraksi, ja val-lan komeasti menimme kuohujen keskellä toisten katsellessar annalta tätä menoa.

Suvantopaikat soudettiin ja jos tuuli, niin käytettiin purjeita apuna. Lää-kärin vetäessä uistimella harreja, taimenia, ahvenia ja haukia (viimeksi mainittu kala oli huonossa kurssissa siellä pohjoisessa, sillä armotta ne eroitettiin muista kaloista ja keitettiin sioille ruuaksi) ja sairaanhoitajat-taren osoittaessa urhoollisuuttaan (nenänpään ollessa jo ennestään val-keana koskenkuohujen kauhusta) tarttumalla lujasti kalaa niskasta sitä veneeseen nostettaessa, me toiset veneessä olijat pidimme reipasta huumoria yllä laulelemalla kaikenlaisia viisuja Ukko Noasta alkaen aina Rannan-Järveen saakka.

Sääskistä oli kiusaa, ei tosin veneessä, mutta niin pian kun astuttiin mai-hin, oli suuret sääskiparvet vastassa. Sääskiverkoistakaan ei ollut liioin apua. Pikiöljy oli ainoa lääke, joka hetkeksi antoi levollisen olon. Pikiöljy-pullo olikin melkein joka miehellä vyössä riippumassa kuin pohjalaisilla puukko. Alas jokea tullessamme poikkeilimme vuoroin Suomen ja vuo-roin Ruotsin puolella taloissa lepäilemässä. Ystävällisesti otettiin meidät vastaan ja kahvia ja ruokaa tarjottiin joka paikassa.


Tutuiksi käyneet seuralaisemme, sääsket, eivät jättäneet meitä rauhaan nukkumaan käydessäkään, vaan verenhimoisina ne työskentelivät yllä-pitämällä ijänikuista konserttiaan. Eräässä talossa meidät laitettiin nuk-kumaan vuoteisiin, joiden päälle kiinnitettiin rankinen, telttaa muistuttava laite, ja hyvä olikin siellä nukkua, sillä ei yksikään sääski päässyt sisälle; laulu vaan kuultiin.

Veneretkemme kolmannen päivän ilta oli tulossa, kun saavuimme Mau-nuun päätepisteeseen Ruotsin puolella. Venemiehet toivoivat, että heit-täisimme laulaen hyvästit ja niin virisi virtemme:

"Nyt eron hetki meille jo joutui etehen" . . . Tähän päättyi jännittävät kos-kenlaskut, joihin tämän kirjoittaja ehti näinä kolmena päivänä niin suu-resti ihastua. Ei aikaakaan kun autolla jo taas mennä huristettiin kohti Karesuvantoa. Kotavuopion isäntä oli veneellä meitä vastassa. Perille päästyämme kehoitettiin lähtemään saunan löylyihin, jonka kehoituksen mielihyvin otimme vastaan. Sieltä palattuamme odotti meitä talon emän-nän sekä reippaitten tyttärien järjestämä ruoka- ja kahvipöytä runsaine herkkuineen sekä suloiset vuoteet huoneissa, joissa ei ollut sääskiä.


Seuraavan päivän aamuna kiiteltyämme hyväntahtoista isäntäväkeä läk-simme "riemuisinmielin ja laulavin kielin" jatkamaan taivalta Muonioon. Kokonainen viikko olikin aikaa siellä levätä ja hauskasti aika kuluikin muoniolaisten kanssa surustellessa. Pallastunturillakin tuli käytyä, ja voi sitä ihmeen ihanaa väriloistoa taivaalla; sellaista emme me "etelän" ih-miset näe täällä koskaan.


Lomalta kotiin palattuani ei suureksi ihmeekseni matkan rasituksista ollut jälkeäkään, vaikka lähtiessäni sitä kyllä itsekin kovasti pelkäsin. Aloin tehdä muistiinpanoja Lapin retkeltä, joka omasta mielestäni oli niin suu-renmoisen antoisa näkemyksistä, etten parhaalla tahdollanikaan osaa sanoin kuvata sitä tenhovoimaa, minkä luonto suo Lapin kävijälle. Nyt myöskin ymmärrän, mitä tarkoittaa olla Lapin lumoissa. Ne kutsuvat luoksensa yhä uudestaan ja uudestaan.

Kuusankoskella 9/9 -39.