"Lapinkävijä". / Nuorten nuija 1915 -1916.

Matkamuistelmia Lapista.


Vedenjakajan poikki Jäämeren vesille.


Eräänä kylmänä heinäkuun aamuna toistakymmentä vuotta sitten heräsi allekirjoittanut muutamalla pienellä suosaarella Kuolajärven Lapin koillis-nurkalla. Keskiyöllä yöpyessämme oli lämpömittari näyttänyt hiukan alle nollan eikä se aamullakaan ollut jaksanut juuri korkealle kivuta, lämpö- asteita juuri sentään näytti.

Mikäkö minut oli tuolle suosaarelle viskannut? Itse olin sinne laittautunut tieteellisen innostuksen ajamana. Toverini ja kahden kuolajärveläisen oppaan kanssa olin matkalla pohjoista kohti, ja Lapin kasvikunta oli har-rastustemme esineenä. Suosaarelle taas olimme joutuneet siitä syystä, että se oli ainoa yösijaksi sopiva kuivapaikka lähettyvillä. Se lukija, joka haluaa ottaa tarkemman selvän asemastamme, hakekoon jostakin tar-kemmasta Suomen kartasta Tuntsajoen (se laskee Vienanmereen päin) ja sen latvajoen Sankarijoen. Jotenkin tämän mainehikasnimisen joen keskijuoksun varrella oli leirimme.

Ei se ollut häävi. "rakotuli" oli sammunut, ja tulen reunalla loikoili neljä puol'-viluista miestä, me kaksi herraskaista viltteihin kääriytyneinä, kuo-lajärveläiset pelkkä takki korvallisella. Vuodevaatteina oli kimppu kuu-senhavuja, joiden päällä lakkipahanen toimitti "tyynynpäällisen" virkaa. Mutta pian leimusi hilpeä kahvituli, kuppi kuumaa taisi niitä tulla useam-piakin piristi hermot kuntoon, ja aamuaurinko teki parastaan lämmitelles-sään verrattain viileän makuuhuoneen kangistamia jäseniämme.

Aivan lähellä oli Sankarin mahtava uoma noin 5-6 metriä rannasta ran-taan ja ympärillämme levisi autio suo, jolla pohjoisessa käsin ei näyttä-nyt olevan rantoja lainkaan. Sieltäpäin virtasi jokemme, jota me olimme nousemassa.


Veneemme oli pieni, vanha, raihnainen "kaksilaita", jonka 15 markalla olimme ostaneet Kuolajärven pohjoisimmasta kylästä. Asianlaita oli ni-mittäin sellainen, että me emme lainkaan tienneet, saisimmeko laivam-me kuletetuksi Tuntsan vesiltä Jäämereen laskeviin vesiin, vai olisiko meidän pakko loppujen lopuksi hakata se kahvipuiksi ja lähteä taivalta-maan jalan, raahaten tavaroitamme selässä.

Ja kun niitä oli runsaasti 300 kiloa, ei se urakka, neljän miehen suoritet-tavaksi, juuri houkutellut. Sitähän juuri koski keskustelumme aamukah-vin ääressä. Ei tiennyt kukaan, pitkäkö olisi taival jokilatvojen välillä, ei millaista maata se olisi, ei liioin millainen olisi se joki, jota myöten sitten olisi alettava laskea pohjoista kohti. Niin olivat nuo rajaseudut tuntemat-tomia Kuolajärven useimmille metsänkävijöillekin, ettemme mistään saa-neet varmaa tietoa. Mutta "kokenuthan kaikki tietää", arvelimme, ja nyt oltiin yrittämässä. Että sananlaskun toinenkin puoli voisi meihin nähden toteutua, sitä emme juuri ajatelleet.

Siinä aprikoidessamme päätettiin lähettää yksi mies vakoilemaan pitkin Sankarin vartta ylöspäin, näkyisikö missä sen loppua ja löytyisikö merk-kiä pohjoiseen laskevasta joesta. Sillä aikaa me muut ryhdyimme tarkas-tamaan kellojamme. Miten se tarkanlaisen, n.s. diopterikompassin ja pa-rin hoikan, suoran kepin ja kartan avulla kävi päinsä, se jääköön tässä selvittämättä, sillä pelkäänpä, että siitä voisi koitua aivan liian "kuiva" pa-la tähän matkakertomukseen. Sen verran sanottakoon vain, että se vaati odottamaan puoltapäivää ja sillä aikaa ennättäisi "vakoojamme" jo tehdä melko kierroksen.

Tuntsan kylän taloja 26.11.1941. Kuva: Sot.virk. H. Roivainen. / SA-kuvat.

Hänen paluutaan odotellessamme tarkastelemme hieman retkikuntaam-me ja sen varustuksia. Veneemme jo kuvasin. Monen paikkaamisen, til-kitsemisen ja turvottamisen jälkeen oli se saatu auttavasti vettä pitäväk-si. Pieni se oli, mutta tekihän tehtävänsä. Koskissa vain komennettiin tarpeettomat miehet aina rannalle, siksi kovassa lastissa se oli. Miehet eivät kyllä kovin suuria painaneet, tavarat enemmänkin.


"Mukkalan Tuomas" oli lyhyt miehenkäppyrä aika lailla alle suomalaisen
keskimitan (168 cm), liekö ollut yli 160 cm mutta tanakanlainen. Oikein "metsäsuomalaisen" tyyppi, seikkailunhaluinen, valmis ryhtymään hur-jiinkin yrityksiin, mutta verrattain pian kyllästyvä, ("suivautuva", sanoo kuolajärveläinen), pikaluontoinen mies, joka ei juuri häikäillyt sanoa suu-taan puhtaaksi kenelle tahansa, mutta taitava metsänkävijä, erämies ja kalastaja, neuvokas ja rohkea koskimies.

Juho K-la oli hieman pitempi, mutta lyhyenläntä ja tanakka hänkin, tyyni ja rauhallinen, kaikinpuolin luotettava kaikessa "edesottamisessaan", so-puisa ja sovitteleva. Mies muuten harvinaisenlainen, itseoppinut, mutta tunsi siltä paljon asioita kehitysopistakin keskustelimme kerran. Tarkasti seurasi hommiamme, oppi tuntemaan useimmat tapaamamme kasvit ja löysi usein, edellä kulkiessaan, ensimmäisenä "uudet" lajit, joiden sivu hän ei juuri huomaamatta astunut; autteli "sihteerinä" kartotustyössä, jota täysin pystyi seuraamaan j.n.e.

Toverilleni keräsi hän myöhemmin eräitä pikkuhyönteisiä, joista tavalli-sen kuolevaisen silmä ei erota kuin mustan pisteen, ja oppi eroittamaan eri lajitkin toisistaan. Tuomas sensijaan oli melko lähellä luonnonihmistä; meidän "joutavat" hommamme eivät liikuttanut häntä hituistakaan, hä-nen ajatuksensa liikkuivat metsissä, joella y.m.s. paikoilla.

Sitten me "herraskaiset". Toverini, sanomme häntä vaikka Mikoksi, oli mies keskimittainen, oikeastaan eläintieteilijä, mutta oli tällä matkalla hairahtunut kasvientutkijaksi. Mies tasaluontoinen ja uuttera, aina tou-hussa ja puuhassa, muttei koskaan hätäillyt. Kantaa nykyään toverien kesken "valtion matopaimenen" nimeä ja arvoa. Ja lopuksi tämän sepus-taja, kolmikyynäräinen, mutta hoikan- ja laihanlainen, jonka paino silloin vielä oli kymmenisen kiloa alle "normaalin". Tuomaan jälkeen joukossa tulisin, touhusa, suunnittelevainen ja omasi hiukan komentajan taipu-muksia. On senjälkeen touhunnut monella alalla, lopulta joutunut siihen virkaan, jonka hoitajia roomalaiset sanoivat ylijumalansa vihaavan.

Lienemmekö yhteensä painaneet paljoa yli 250 kiloa kaikki neljä. Tava-roita, niitä sensijaan oli runsaasti 300 kiloa. Tosin eivät mieskohtaiset matkavarustuksemme, sopimuksen mukaan, saaneet painaa kuin kiloa miestä kohti ja se sopimus pidettiin eikä oppaillamme ollut kapistuksia senkään vertaa, mutta olihan eväitä, kolmisenkymmentä kiloa leipää, toistakymmentä kiloa kuivattua poronlihaa, jokunen kilo voita, sokeria, vähän ryynejä y.m. Ja entäs sitten kasvitieteilijän ainainen raskas "taak-ka", kuivauspaperipaljoudet, niitähän olikin pääosa kapistuksissamme, meistä tuiki tarpeellisia, mutta Tuomaasta "herrain hullutuksia", joita hän aina olisi tahtonut vähentää, samoin kuin häntä suuresti harmitti sellai-sen tarpeettoman painolastin kuin allekirjoittaneen "kivipussinkin" kulet-taminen, vaikka minä kyllä pidin ottamani vuorilajinäytteet tärkeinäkin.


Siinä retkikuntamme. Ei sentään ihan kokonaan, sillä olinpa unohtaa kel-lahtavan Halli-koiramme, joka silloin vielä suoritti ensi opinnäytteitään, oli vilustunut, nuhainen ja surkea-, mutta josta myöhemmin kesällä tuli oiva lintukoira, jota saimme kiittää monesta paistista. Hempeäluontoinen narttu, jonka mielipaikka veneessä oli miesten polvilla vaikkapa seisten ja hoippuen ellei päässyt lojumaan mutta joka metsässä tuskin olisi kon-tiota kavahtanut. Nyt on Halli jo "autuailla metsästysmailla", elettyään useita vuosia etelän sivistyneissä oloissa kaikkien suosikkina.

Tuntsa, Kotikoski 26.9.1941. Kuva: Heikki Roivainen. / SA-kuvat.

Tällä välin oli Tuomas jo ennättänyt palata retkeltään. Huonot ovat sano-mat, suota ja Sankaria riittää, ei näy loppua, uudesta joesta ei vielä merkkiäkään. Mitäs muuta kuin matkaan. Hitaasti ja vaivaloisesti nousee veneemme pitkin matalaa, virtaista ja kivistä jokea, joka virtaa läpi lop-pumattomattomalta näyttävän suon. Se ei nimittäin olekaan tavallinen, tyven ja verrattain syvä suojoki, sellainen kuin etelässä, eikä ole suo-kaan etelän suo. Sen pinta on aaltoilevaa, epätasaista, milloin kipuaa se suosaarten reunoille, milloin painuu notkolle niiden välissä. Kokonaisuu-dessaan kohoaa se pohjoista kohti, laskeakseen sitten taas hiukan poh-joiseen reunaansa päin. Koko suo on muodostunut kaltevalle, kuoppai-selle rinteelle ja sen rinteen taakse peittyvät suon pohjoispuoliset metsät ja vaarat; suon laajuuden vuoksi ne kyllä olisivat voineet näkyä. Sankari on uurtanut suon turvekerroksen läpi ja virtaa kivisellä, epätasaisella pohjalla virtavana ja matalana etelää kohti.


Matka sujui ilman seikkailuja. Saavuimme kahden lähdepuron haarauk-seen ja valitsimme melkein umpimähkään ottaen sentään hiukan osviit-taa pohjoispuolelta jo näkyvistä tuntureista ja vaaroista idästä tulevan ja käänsimme kulkumme siis itään. Iltaan asti taivalsimme yhä kapenevaa, korkeintaan parin metrin levyistä puroa, jossa tuon tuostakin saimme joessa seisten vetää venettä, ja leiriydyimme lopulta illalla kovalle rahka-suolle täällä ei'ollut edes suosaarta lähellä siinä mielessä, että ellei tuota Jäämeren jokea nyt löydy, niin tässä me keitämme kahvit veneemme sir-paleilla ja alotamme surullisen "juontamisemme", jolla nimellä peräpoh-jalaiset kutsuvat sellaista tavarain kuletusta, jossa pitää palata kerran tai useammin noutamaan sitä, mitä ei ensi kerralla saa mukanaan. Ja se on vaivaloista ja hidasta kulkua se.

Valkeni sitten seuraava päivä. Kasvipinkkamme vaativat aluksi tuuletuk-sensa ja paperivaihtonsa, mutta sitten jätettiin Mikko suolle pystytettyyn »rankiseen" (pieni teltantapainen sääskisuojus) järjestelemään noita pis-teenkokoisia hyönteisiään ja me muut lähdimme miehissä vakoamaan, Tuomas hieman luodetta kohti, Juho ja allekirjoittanut suoraan pohjoi-seen. Taivalsimme yli suon sen pohjoisreunaan runsas kilometri sitä vain enään olikin jälellä - ja sitten käänsimme itää kohti. Pitkältä ei tarvinnut kulkeakaan, kun sattui vastaan pieni puronen. Pohjoiseenhan se juoksi, mutta oliko se oikea, mihin päin se kääntyisi? Olisiko toivoa sitä myöten saada viidentoista markan laivaamme lasteineen Hirvasjärvelle

Seurasimme puron uomaa. Tulihan siitä oikea, kahden selvän partaan välillä juokseva joen tapanen, mutta sittenkin -? Jatkoimme matkaa pit-kin puron vartta. Se näytti selvästi laskevan pohjoiseen viettävään laak-soon, jonka kahden puolen jyrkät vaarat kohosivat. Tuonne näyttää me-nevän. Ei se taida siitä enään mihinkään lenkoilla. Tuota kai sitä nyt sit-ten on yritettävä, jos mieli ollenkaan venepeliä yrittää, pääsemmehän ainakin lähemmäksi Hirvasjärveä. Näin sitä tuumailimme ja tuloksena oli huikea hihkaisu, joka kutsui Tuomaan paikalle, ja lopputulos oli, että tä-nään sitä taivalletaan.

Palasimme leirille ja vain parisen tuntia oli vakoiluretkemme tällä kertaa kestänyt. En muista enään, joimmeko Sankarin kunniaksi jäähyväiskah-vit, mutta pian alkoisitten työ. Tavarat purettiin rannalle ja säkeistä ja muista mytyistä ruvettiin sommittelemaan kantamuksia. Ei niistä liioin mukavia tullut. Kun niitä oli istualtaan latonut taakseen tarpeellisen tara-kan, sen ympäri sovitetun köyden nostanut hartioilleen, niin olipa nouse-mista, sillä siksi pitkä oli uloimpien myttyjen "vipuvarsi", että tuppasivat taaksepäin vipuamaan. Tarakkaa itseä ei sentään liene ollut kuin lähes 40 kiloa kerrallaan.

Tällainen, verrattain epämukava kantamus selässä sitten lähdettiin suo-ta tarpomaan. Mättäät olivat lujempia kulkea, mutta kumparaisia ja epä-tasaisia nekin olivat, ja sitten niillä kasvoi runsaasti polvenkorkuista vai-vaiskoivua ja taajassa sitä kasvoikin. Jos taas yritti mättäiltä laskeutua aukeille paikoille niiden välissä, upposi tuon tuostakin polviaan myöten vetelään nevaan tai vielä vetelämpään rimpeen. Silmä kovana, katse kankeana, etukumarassa ja kantamuksen kannikkeet rintaa painaen sitä kumminkin vietiin ensin yksi ja sitten vielä toinenkin kantamus suon poik-ki ja vielä runsaan kilometrin alemmaksi puron varteen, mihin uusi leiri aiottiin pystyttää.

Sitten tuli veneen vuoro. Vetoköydet kiinnitettiin laitoihin, kaksi miestä asettui kummallekin puolelle, sovitti köyden hartioilleen ja sitten se alkoi. Joesta nousi vene piankin ja alkoi matkansa "maan ja meren kulkijana", mutta kun .se ensi kerran juuttui vetelään, sitkeään rimpisilmäkkeeseen, pysähtyi vauhti. Ja mistä siinä oikein ponnistikaan vetelässä turvesoh-jussa, jossa melkein tarvitsi itsekin venettä, ellei mieli vajota "mustihin mutihin". Vaan nousipa se vene sittenkin, nousi sen ja useammankin kerran, kiikkui vaivaiskoivujen varvuilla vajotakseen taas rimpeen ja taas noustakseen, lopulta sentään laskeutuakseen Jäämeren jokeen.


Ei ollut tuo joki suuren suuri. Olihan sen levyinen, että vene siihen sopi, kun tarkkaan sovitti, mutta toista oli sentään kiskoa laivaamme purossa, jossa oli vettä edes "rasvoiksi", kuin taivaltaa vetelää suota. Hyvin vä-hän haittaa tekivät puron monilukuiset mutkatkaan, poikki kannasten oi-kaisi uljaasti uuteen elementtiinsä pian tottunut laivamme ja kohta oltiin uudella leiripaikalla odottelevien tavarain luona.

Ansaittuamme näin päivällisen jatkoimme taas vahvistetuin voimin mat-kaa. "Joki" oli vielä siksi vaatimaton, että veneeseen laitettiin vain välttä-mättömimmät tavarat, loput oli edelleen kuletettava "juontamalla". Lisäk-si heittäysi suopuro rotkoon päästyään virtavaksi ja hävisi niin tyystin kivien lomiin, ettei enään "rasvoistakaan" ollut muuta tietoa kuin hiukan liukkaammat kivet. Eteenpäin kumminkin päästiin, joskin verkalleen. Muun hyvän lisäksi oli rotkossamme runsas kasvillisuus. Kasvitieteilijän kannalta se oli hyvä, mutta venettä vetäessä olisi pensaikko saanut olla harvempaa. Pitkin iltapäivää kertyikin siksi paljon rehua "läkkipönttöihim-me", että verrattain aikaisin iltasella yövyttiin ja kasvientutkija vei voiton venemiehestä. Sankarin varrelta oli silloin edetty kaiken kaikkiaan noin 3-4 kilometriä, ja tavarat olivat vielä kilometrin, pari takanapäin.

Samanlaista oli sitten taivalluksemme seuraavina päivinä. Puolet päiväs-tä vuoroon venemiehenä, vuoroon kantajana, puo- let kasveja "prässää-vänä" ja papereita vaihtavana kasvientutkijana. Ennätys vaihteli noin 2-5 kilometriin päivässä. Koetettiin välistä pinota tavarat veneeseenkin, mut-ta se ilmoitti äänekkäällä rätinällä vastalauseensa liikaa kuormitusta vas-taan. Yksitoikkoisen taivalluksen tekivät hieman huvittavammaksi vain uudet tapaamamme kasvilajit ja pienet sattumat. Sellaisiin antoi aihetta muun muassa Hallimme.


Ensi kerran herätti se huomiota jättäytymällä vapaaehtoisesti koko yöksi jälelle jätettyjen tavarain vahdiksi luulimme sen jo hävinneen toisen ker-ran haukkumalla pari koppeloa meille, joka meitä ilahutti sekä arvelutta-vasti hupenevien muonavarojen kannalta että kelpoisuusnäytteenä. Vä-hemmän miellyttävä oli allekirjoittaneen herääminen rakotulen ääressä, tuli melkein tukassa kiinni, ainoa päähine riekaleiksi palaneena ja toinen pieksunvarsi kytevänä. Onneksi oli sentään Mikolla toinenkin päähine, muuten olisin kaiketi joutunut kananvarkaaksi loppukesäksi, ja silloin oli vasta heinäkuun loppupuoli käsissä.

Mutta nämä olivat pikkuasioita. Tärkeämpi asia oli, että "jokemme" vih-doin oikeana koskena laskeusi oikeaan, veneen uitavaan suvantoon. Puolillaan vettä laski laivamme eräänä iltana alas tähän valkamaan ja kun yövyimme kosken alle pienelle heinääkasvavalle hiekkasaarelle, jonka takana törmä jyrkkänä kohosi, niin uneksuimme mukavasta vene-matkasta pitkin tyyntä, kapeata metsäjokea, jonka ylipuolella puiden lat-vat vielä miltei peittivät taivaan ja jonka rannoilla levisi rehevä lappalai-nen lehto. Ja se oli todellakin rehevä. Heiniä ja kaikenlaisia ruohoja, ku-ten niittyangervoa ja saniaisia oli noin tavallista miestä vyötäisiin, kuusen ja koivun sekainen oli rehevä metsä, joukossa tuonta, leppää, pajua y.m. pensasta ja pientä puuta. Veneessä lojuen voi melkein mielikuvituksis-saan kulkea jotakin troopillista pikkujokea läpi troopillisen aarniometsän parinkymmenen metrin päässä joesta vain oli vastassa Lapin autio kan-gas.

Matkattuamme näin mukavasti muutamia kilometrejä, vaivuimme sellai-sen velttouden tilaan, että päästyämme vihdoin valtakunnan rajalle se on leveä avonaiseksi hakattu linja metsässä päätimme levätä kokonai-sen päivän, vallankin kun joki lupasi antaa kalaa, mitä se ei tähän asti ollut tehnyt. Rakensimme iltasella kankaalle "kodan" tietenkin Suomen puolelle ja siihen sitten leiriinnyttiin.


Tuollainen "kota" on milloin yksinkertaisempi, milloin verrattain monimut-kainen laitos. Yksinkertaisin, tilapäinen "kota" tehdään kahdesta maahan pystyynlyödystä seipäästä ja niiden päälle asetetusta kolmannesta, jon-ka nojalle asetetaan viistoon asentoon vaikka kuusen näreitä. Sen tekee miltei puolessa tunnissa, ja sekin on suojana sadetta ja tuulta vastaan. Meidän kotamme oli komeampi, olihan sen tarkotuksena antaa meille suojaa useampana yönä. Katto oli tehty tuohesta ja puunrungoista, lie-nevätkö Tuomas ja Juho halaisseet jonkun rungon laudoiksikin.

"Yksipuoleinen" se sentään oli, ja rakotuli tehtiin sen avonaiselle puolel-le. Nukkujat makaavat kodassa jalat tuleen päin, ei pitkin nuotiota, kuten tavallisella rakotulella. Paraita ovat ne "kaksipuoleiset" kodat, joita on rakennettu sinne tänne metsästäjien ja kalastajien "asenoille", jolla ni-mellä kuolajärveläinen kutsuu leiriä. Niissä on muutamia kerroksia kor-kea hirsikehys kolmella puolella, ja katto on halotuista puista, luja ja kes-tävä. Kun kaksi tällaista kotaa on rakennettu vastakkain lähelle toisiaan ja rakotuli tehdään niiden väliin, tuntuu melkein kuin asuisi huoneessa.

Kotamme alle jätänkin siis niin toverini kuin itsenikin nauttimaan makeaa lepoa makean purolohikeiton päälle. Kumpi lie ollut makeampaa.

Tuntsa, Peurakosken niska 26.9.1941. Kuva: Heikki Roivainen. / Museovirasto.

Siitä lienee jo aikoja, kun viimeksi jätimme retkikuntamme lepäilemään kotansa alle valtakunnan rajalle, Nuortijokeen laskevan, nimettömän joenpahasen rannalle. Lieneepä siis aika käydä heitä herättelemään ja ajamaan uudestaan joelle.


Aivan yhtä unta ei kodalla sentään ole nukuttu. Vuorokausi vain oli lojua-misaikaa ollut, ja sen jälkeen oli jo ennätetty tehdä paripäiväinen retki läntisille tuntureille. Tällä retkellä oli muun muassa tavattu Suomen poh-joisin mansikankasvupaikka yhden kypsän marjan sai tämän kertoja suuhunsakin erään tunturin juurella, missä se kasvoi yhdessä erään harvinaisen tunturikasvin kanssa, jota ei enään ympäröivillä tuntureilla-kaan kasvanut, siksi pohjoinen kasvi se on.

Täällä somerikkorinteellä olivat yhdessä säilyneet, toinen jäännöksenä jääkauden jälkeisestä tundrakasvillisuudesta, toinen myöhemmästä, ny-kyistä lämpimämmän ajan kasvillisuudesta. Sillä kertaa söin Suomen pohjoisimman mansikan, mutta kauan en sitä kunniaa saanut pitää, ovat näet myöhemmin löytäneet mansikan Inarista, siis vieläkin pohjoisem-paa. Liekö siellä löydetty kypsiä hedelmiä, en tiedä.

Mutta nyt oli taas matka joelle. Heti rajan takana katkaisi tien noin mie-hen korkuinen "liekopatteri". Puita oli kummaltakin rannalta kaatunut poikki joen, ristiin rastiin toistensa yli ja toistensa varaan, ne olivat liuk-kaita ja kosteita, sammalpeittoisia ja niin paljon niitä oli, että kirvestä tien avaajana ei lainkaan voinut ajatella. Siinä sitä oltiin, juuri oli päästy kivik-kopurostå veneellä kuljettavaan uomaan ja nyt taas tuollainen este. Ei siinä kumminkaan muu auttanut kuin kova yritys. Neljän miehen voimalla nostettiin veneemme lasteineen päivineen keula pystyyn liekopatteria vastaan ja liukkailla rungoilla joskus joessakin seisoen alettiin hinata sitä patterin päälle. Se oli kovanlaista työtä, ennenkuin onnistuttiin saamaan vene siksi korkealle, että patterin toisella puolella oleva vivunvarsi (= ve-neen puolikas) alkoi painua alaspäin. Kun niin pitkälle oli päästy, silloin ei tarvinnut kuin pidellä vastaan vain.

Ensimäinen patteri huvitti, toinen, muutaman kymmenen metrin päässä oleva, meni vielä mukiin, kolmas ja neljäs sapettivat ja seuraavat jo otet-tiin vastaan murjotuksella. Ja niitä pattereita oli paljon ja pitkältä. Ensin vivuttiin vain uhallakin aina vene lasteineen yli, mutta sitten täytyi siitä menosta luopua. Lujaa leikkiä se nimittäin oli miehillekin, mutta vielä lu-jempaa venepoloisellemme, jota liiallinen lujuus ei ollut haitannut alun-perinkään. Istuessamme taas kerran "päivällispöydän" ympärillä kan-kaan laidassa lausuikin Tuomas julki kaikkien ajatuksen julistaessaan, että "tästä veneestä ei tällä menolla ole sieluakaan jälellä, kun Hirvasjär-velle tullaan".

Mikäs muu siinä silloin auttoi kuin sama "juontaminen" taas kuin ennen Kivikkopuroa kulkiessa. Lasti purettiin rannalle, ja tyhjä vene kuletettiin ensin yli liekokasojen ja sitten palattiin taas hakemaan tavaroita. Vaiva-loista se oli, mutta pääsihän niinkin eteenpäin. Hullumpaa oli vain, että Mikko oli aikaisemmassa nujuuttelussa vähän vioittanut selkänsä, joten-ka hänestä ei sen koommin sinä kesänä enään ollut isomman taakan kantajaksi. Juontaminen ja veneen kuletus jäi siis paraasta päästä mei-dän kolmen, Juhon, Tuomaan ja allekirjoittaneen osaksi.

Loppui sentään sekin leikki verrattain lyhyeen ja pian saatiin taas nostaa tavarat veneeseen ja nousta siihen itsekin. Tavantakaa piti kyllä astua jokeen, kun vene tarttui kiinni, ja laidasta vetäen kulettaa sitä yli matali-kon, mutta sehän oli vain lasten leikkiä se. Hullumpi asia oli, että eväät alkoivat loppua ihan tyystin. Lopulta söimme taas kerran yöpyessämme miltei viimeiset leivät illalliseksi. Voita oli vielä, sokeria ja teetä ja taisi ol-la pariin keittoon kauraryynejä, mutta siinä olikin kaikki. Ei ollut Tapio karjoistaan luovutellut juuri mitään ei liioin Ahti veden antimistaan.

Nyt oli hyvät neuvot tarpeen. Oppaillamme olikin ehdotus. Tiesivät jon-kun matkaa idempänä olevan lappalaisten talvikodan ja siellä aittoja tuollaisia neljän pylvään päässä olevia pieniä huoneita. Siellä olisi ehkä jauhoja. Sopisi lähteä hakemaan, vaikka asukkaita ei siellä näin kesällä tapaisi. Aittaan kyllä pääsisi. Vaan mitenkäs ne jauhot korvataan. Kun kylään tullaan, niin maksetaan. Milläs punnitaan, sillä syötävät ne jauhot ovat, ennen kuin lappalaiskylille saavutaan. Kirveellä. Kysymysmerkin näköisiä olimme mekin ensin, mutta pian tuo selveni, miten sellainen punnitus käy. Tekisi mieleni jättää se arvoisan lukijankin aprikoitavaksi, sillä temppu on varsin yksinkertainen.

Mitä jauhoista tehdään, puuronako vai vellinä niitä syödään, se oli vielä ratkaistava. Siitäkin tekivät oppaamme sentään pian selvän. Lupasivat näet leipoa ja kypsentää lappalaiseen tapaan nousemattoman ja hiivat-toman leivän kuumilla, litteillä kivillä. Sitä myöten oli siis ohjelma selvä, ja Juho ja Tuomas lähtivät seuraavana aamuna jauhonosto- tai jauhon-ryöstömatkalleen, kumminpäin vain mieluummin tahtoo sanoa, molem-mat ovat oikeita, mutta molemmat vääriä. Me molemmat painuimme omille asioillemme. Mikko missä lie pyydystellyt noita pisteenkokoisia, mustia hyppyhäntäisiään, minä kipusin lähellä olevalle matalahkolle Tu-boaivistunturille, josta ensi kerran selvästi näin matkamme päämäärän, kuulun Hirvasjärven, jopa sen takaisetkin tunturit.

Iltapuoleen olimme molemmat jo kotiutuneet leirille, olimme aterioineet-kin jokunen kala ja kipene leipää oli vielä varastossa ennenkuin Juho ja Tuomas kotiutuivat, mutta tyhjinä. Kodan aittoineen olivat kyllä löytä-neet, mutta siellä ei ollut mitään. Asema oli siis aivan sama kuin päivää ennen, sillä erotuksella vaan, että ilmankin pienet muonavarat sinä iltana ja seuraavana aamuna syötiin ihan kuittiin. Viimeisillä aterioilla ei enään leipää nähtykään. Taivaskin vielä meni pilveen ja alkoi sataa ropsia. Op-paamme vetivät veneen maalle ja kumosivat sen, me pystytimme ranki-sen pienen teltantapaisen. Sen kun jännittää hyvästi, suojelee sen tiivis liinakangas aika hyvin sateelta; se kyllä kastuu, mutta kastuessaan se turpoaa eikä läpäse vettä, ellei sisältäpäin kosketa sitä, sillä silloin alkaa vesi kostetellulta kohdalta tippua sisään. Lukija voi arvata, ettei mielen-tilamme rankisen alla ollut erittäin "pilvetön" sekään.

Poikilan ja Alatalon taloryhmät Hirvasvaaran kylässä Kuolajärvellä v. 1926. Kuva: Rytkönen, Ahti. / Museovirasto.

Emäntä Liisu Jokelainen vuolee vastan tyviä Hirvasvaaran Välitalossa v. 1926. Kuva: Rytkönen, Ahti, kuvaaja. / Museovirasto.

Syötyämme aamiaiseksi pelkkää kalaa ja ryypättyämme teetä päälle, lähdimme joelle miltei pelkänteen, voin ja sokerin varassa. Joki oli kum-minkin jo oikea joki, vene kulki tarttumatta, ja oikeat kunnolliset kosket antoivat tuontuostakin vauhtia. Ahtikin oli armollinen, toinen "tammakko" purolohi toisensa jälkeen tarttui uistimeen ja pian oli meillä toistakym-mentä lihavaa kalaa veneessä. Iltapuoleen avautui sitten vielä oikealta lyhyt Hirvasjärvestä tuleva laskujoki, ja reippain mielin ohjasimme ve-neemme tuolle kauan tavotetulle järven selälle. Sivumennen lähetimme vielä pari luotia muutaman vesilinnun jälkeen, mutta kunnialaukauksia niistä vain tuli.


Lähellä jokisuuta oli lappalaiskota, sieltä nousi savua, ja siellä näkyi liik-kuvan ihmisiä. Sieltä siis saamme muonan lisää jonkinlaista ainakin. Mi-täs muuta kuin vene maihin ja miehet astelemaan kodalle. Olimme vih-doinkin päässeet Hirvasjärvelle, ja ensi kerran näimme oikein omassa vapaudessaan eläviä lappalaisia, ja vielä noita kuuluisia, porovarkaina ja villeinä, kostonhimoisina monasti mainittuja hirveslappalaisia, edessäm-me. Olimme saapuneet lapinkylille.