Julius Ailio. / Kyläkirjaston Kuvalehti 1898.

Matkamuistelmia Pohjanperiltä.




Kenpä ei olisi joskus unelmoinnut näkevänsä Lappia, maata Maanselän ja Jäämeren välillä, jonka talviset revontulet niin loistaen loimuavat ja jonka kesäinen aurinko ei hetkeksikään väsähdä valaisemasta sen va-kavia vaaroja, sen jylhiä tuntureita ja rajattomia rämeitä! Ja kun lisäksi tarjoutuu, kuten tämän kirjoittajalle tilaisuus, saada vapaa matka, sekä ainoana ehtona on samaisen maan luonnon ja kansan tutkiminen, ei suinkaan ole vaikea päätöksen teentä. Silloin eivät paina vaa`assa taloudelliset näkökohdat, arvottomilta tuntuvat matkan vaarat ja vielä vähäpätöisemmiltä Lapinmaan sääsket ynnä muut maanvaivat.

Lupauduin siis osanottajaksi siihen retkikuntaan jonka Suomen Maantie-teellinen Seura keväällä 1897 varusti tutkimaan Venäjän Lapin vuoren- ja maanmuodostuksia. Toiset osanottajat olivat maisteri G. Bergroth ja retken päämies, tohtori W. Ramsay. Venäjän Lappi eli Kuolan niemimaa on, kuten silmäys Euroopan kartalle osottaa, jatkoa Ruotsin, Norjan ja Suomen Lapille ja pistäytyy se kauvas kaakkoon Jäämeren ja Vienan-meren väliin.

Viime aikoihin asti on tämä niemimaa ollut melkein ainoa paljas pilkku Euroopan kartalla, tuntematon ja avara erämaa, jonka mannerta vallan-kin sisämaassa tuskin kukaan muu oli polkenut kuin talviseen aikaan täällä porolaumoineen asustava Lapin mies. Luonnon suhteiden, eläin- ja kasvimaailman puolesta kuuluu se kuitenkin Skandinaavian luonnon historialliseen alaan, jonka vuoksi tiedemiehet ovat pitäneet tärkeänä tämänkin maankolkan tarkkaa tuntemista.

Ja erityisesti tärkeänä jopa kunnian-asiana ovat sitä suomalaiset pitä-neet,koskapa Kuolan niemimaa lähinnä rajoittaa heidän maataan, ja sen tutkimisesta riippuu moni Suomeakin koskeva kysymys. Tämän tähden varustettiin Suomesta kesällä 1887 kahdeksanhenkinen retkikunta kai-kin puolin tutkimaan mainittua niemimaata ja yksi tämän retkikunnan osasto oli ensimäinen tieteellinen matkue, joka ikinä on kulkenut halki koko tuon laajan niemimaan lännestä itään. Sen jälkeen on muita vä-hempiä retkikuntia käynyt jatkamassa ja täydentämässä edellisten työtä ja samassa tarkoituksessa läksimme liikkeelle mekin.

Tehtävänämme oli pääasiassa paitsi vuoriperän tutkimisia koettaa saada selville niitä vaiheita, joiden alaisena Kuolan niemimaa oli jääkaudella s. o. ajalla, jolloin miltei koko Pohjois-Eurooppa oli äärettömän vahvan mannermaan jään alle haudattuna, kuin myös sitä seuraavilla myöhäi-simmillä geoloogisilla aikakausilla, jolloin maa oli vuoroin satojakin jalko-ja vajonneena meren alle, vuoroin taas kohonneena sen yläpuolelle.

Tutkimustemme tuli alkaa Kuolan vuonossa Jäämeren rannikolla ja jat-kua sieltä ensin pitkin Muurmannin rantaa ja sitte ympäri koko niemi-maan. Niille, jotka matkustavat Suomesta Jäämeren rannalle on kolme tietä tarjolla. Lyhin mutta hankalin käy Oulun ja Kuusamon kautta Kan-nanlahteen, sekä sieltä poikki Kuolan niemimaan osaksi jalan, osaksi veneillä Imandraa y.m. järviä myöten.

Toinen kulkutie käy Nevaa, Laatokka, Syväriä ja Äänistä myöten Vienan-merelle ja Arkangeliin, sekä sieltä ylös Muurmannin rannalle. Molempia mainittuja teitä ei kuitenkaan voi käyttää ennen kuin kesäkuun alkupuo-lissa jolloin jäät eivät enää ole estämässä vene- ja laivakulkua.

Meidän lähtömme tapahtui toukokuun lopussa ja saimme sen vuoksi käyttää kolmatta, pisintä tietä poikki Skandinaavian sekä ympäri Norjan. Mutta tämä on samalla hauskin tie, sillä jo rautatiematka poikki Pohjois-Ruotsin ja Norjan, mutta vielä enempi laivamatka pitkin viimemainitun maan rantoja kuuluu hauskimpiin, mitä olla saattaa.

Ensimäinen havainto, jonka tekee keväällä tultuaan Vaasasta poikki Pohjanlahden Ruotsin puolelle on se, että suven tulo viime mainitussa paikassa on paljon, ehkä pari viikkoa myöhäisempi. Vaasassa olivat puut kaupungin monissa puistoissa ja lehtokaduilla melkein täydessä lehdessä, kun ne Ruotsin puolella samalla kohdalla olivat tuskin paljoa enempää kuin hiirenkorvalla. Ja samoin oli muun luonnon laita.

Åreskutan toukokuussa v. 1905. Kuva: Väinö Tanner. / GTK.

Åreskutan. Kuva: Helsingin Kaiku 31.10.1914 no 44.

Svolvær toukokuussa v. 1905. Kuva: Väinö Tanner. / GTK.

Selityksen tähän saa siitä seikasta, että Ruotsin puoli on hyvin korkeata verrattuna Pohjanmaan melkein merentasaisiin lakeuksiin. Mitä tulee maanluonteseen, niin onhan Jämtlanti kuulua kauneudestaan. Vähän väliä vilahtaa siellä näköaloja, jotka kilpailevat toinen toistensa kanssa kiinnittääkseen matkustajan huomiota puoleensa. Me kuljemme läpi komeimman kuusikkometsän, korviamme hivelee noiden solakka varta-loisten, terävä huippuisten puiden surumielinen suhina, kunnes se yh-täkkiä sulautuu kumeaan kohinaan, joka syntyy vaahtoavien koskien syöksyessä vinhaa vauhtia kallionrotkojen ylitse, tai taukoaa kokonaan siniselkäisen järven avautuessa eteen.

Tämä pohjoisen aarniokorven antama tunnelma vaihtuu kuitenkin pian toiseen valtavampaan kun taivaanrannalta kohoaa kymmeniä lumipeit-teisiä vuorenhuippuja ja vastaamme puhaltavat puhtaan raikkaat tunturi tuulahdukset. Silmä etsii ja löytääkin vihertävistä notkelmista oikeita säter-kartanoita karjoineen ja säter-tyttöineen. Ylpeimmilleen ylenee luonto Åren seudussa jossa Storsjön kauniin järven äärellä kohoaa vielä kauniimpana valtava Åreskuta puolentoistatuhannen metrin korkeuteen. Meillä oli hyvä halu tehdä lyhyt vaellus tälle tunturille sillä kyllä maksaa vaivan nähdä jo sieltä tarjouva suurenmoinen ja vaihteleva näköala. Ja vallankin hauskaksi käy sellainen retki vuorien tutkijalle, sillä Åreskuta tietää kertoa, kuten ruotsalaiset tutkijat ovat osottaneet tarunomasta synnystään saman tarun kuin Alpit monine huippuineen, Kaukasus, Uraalin vuoret y. m.

Emme voi tässä siitä mainita muuta kuin, että se tietää valtavista ko-koonpuristuksista, jotka ovat kohottaneet maankuoren paikoittain ylös vuorijaksoiksi, ja laajoista uudismuodostuksista sekä hävitysilmiöistä, jotka ovat luoneet sen lopullisen muodon. Mutta ajasta, jolloin tämä kaik-ki olisi tapahtunut, se ei tiedä, se vaan saattaa olettamaan geoloogisia aikakausia niin pitkän pitkiä, että aatosta huimaa koettaessaan niitä kä-sittää, ja n.s. historiallinen aika niihin verrattuna tuntuu olevan sekunti vain.

Malttamatta kuitenkaan tehdä tällaista poikkeusta jatkoimme edelleen matkaa yli Köölin vuorten. Näistä vuorista, jotka erottavat Ruotsia ja Norjaa, on jokaisella tavallisesti se väärä käsitys, että ne muodostavat yhtenäisen vuorijonon, joka kohoaa ympäröivää maata paljon korkeam-malle. Mutta niin ei ole laita. Ne ovat oikeastaan laajaa, useammista ylänteistä muodostunutta, korkeata vuoritasankoa, joka verrattain hiljal-leen laskeutuu itään päin ja äkimpää Atlanttia kohti, mutta mitään erityis-tä vuoriharjannetta ei siinä ole.

Poikki Köölin käyvistä solakäytävistä on suurin juuri se, jota myöten Sundsvallin - Trondjemin rautatie kulkee. Tämä on ollut ammois-aikui-nen kulkureitti, ja sitä käytti maamiehemme Armfeltkin, kun hän Kaarle Xll:n kaaduttua peräytyi Trondjemista. On epäilemättä useimmille tun-nettua, mikä hurja retki se oli keskitalvella sotajoukon keralla ja miten surkeasti se päättyi. Uudenvuodenpäivänä v.1719 yllätti ankara lumi-myrsky tuon suomalaisjoukon ja heti ensi yönä paleltui suuri joukko kuo-liaaksi. Sitte joutui se harhaan ja kuljeskeli useita päiviä sinne tänne au-tioilla tuntureilla, joten kaikkiaan 3,000 miestä paleltui, nälistyi tai muulla lailla sai surmansa. Vielä pitkien aikain takaa nähtiin näillä tienoilla vainajain vaalistuneita luita vuorien vierillä ja eräälle kohdalle rautatien varrella on myöhemmin pystytetty kivipatsas, joka on matkustajalle muistuttamassa näistä Isonvihan surullisista sotauhreista.

Norjan rajalla on rautatienkorkein kohta, ja siitä pitäen menee juna hy-vää vauhtia alaspäin. Matkakäy milloin syvällä vuorien välissä olevaa laaksoa pitkin, jonka pohjalla mitä ihanimmat niityt ja vainiot täydessä vihannuudessaan ovat räikeänä vastakohtana noille enimmäkseen huo-non näköisille norjalais-taloille, milloin taas ammottavan kuilun rinteitä myöten tai jyrkkärinteisen rotkon pohjalla, josta erottaa vaan kapean vyöhykkeen taivasta, ja jonka kummaltakin kupeelta syöksähtää esiin vuolaita vuoripuroja, hakien tietä itselleen johonkin suurempaan virtaan, vihdoin tyynesti laskeakseen Atlantin aaltojen helmaan. Pari kertaa su-keltaa juna lyhyeen tunneliin, ja vihdoin aukeaa silmien eteen Trondje-min kaunis vuono ja sen rannalla oleva samanniminen kaupunki.

Maisema Lofooteilta pakoveden aikaan v. 1898. Kuva: J. J. Sederholm. / GTK.

Kuva: Tidskrift för jakt och fiske Selaa lehteä 191901.01.1919 no 5-6.

Trondjemi eli entinen Nidaros on tuhatvuotinen kaupunki ja sillä onkin vanhoja historiallisia muistomerkkiä näytettävänä enemmän kuin millään muulla Norjan kaupungilla, ennen kaikkia sen tuomiokirkko, kaunein Pohjolassa, ainakin sitte kun ne suuren suuntaiset ja sanomattomia summia kysyvät uudistustyöt, jotka par`aikaa ovat tekeillä, on kerran eh-ditty loppuun suorittaa.

Meidän oli aikomuksemme Trondjemissa ehtiä nopeakulkuiseen matkai-lijalaivaan, jolla olisimme kahdessa ja puolessa päivässä päässeet ylös Hammerfestiin. Harmiksemme saimme kuitenkin kaupunkiin saavut-tuamme kuulla, että laiva oli saman päivän aamuna lähtenyt. Vasta parin päivän päästä oli lähtevä eräs posti- ja rahtilaiva ”Olaf Tryggvesson,” joka lisäksi oli viipyvä samalla matkalla toisen verran enemmän aikaa, koska sen piti poiketa joka toiseen vuonoon ja postiasemaan.

Ikäväähän se oli, mutta ovathan tällaiset sattumat matkoilla niin tavalli-sia, ja me kun olimme lähteissämme yhteisesti päättäneet, ett'emme mi-tään koskaan kadu, otimme tuon viivästymisen enemmän iloiselta kan-nalta. ”Olaf Trygvesson” oli joltisenkin suuri laiva, ja nimellään johdatti se heti mieleen Norjan niin loistavan sankari-ajan. Elävänä esiytyi mieliku-vituksessa se Olaf Trygven poika, joka v. 1000 vaiheilla joutui loukatun Sigrid Neuvokkaan juonien kautta suunnitellun äkki-ylläkön alaiseksi ja urheasti otteli komealla ”Käärme” laivallaan kunnes tämä oli täysi viholl-isia ja syöksyi sitte aaltoihin - eikä näkynyt ikinä enää.

Parin ensimaisen päivän matka ”Olaf Trygvessonilla” ei tarjonnut juuri mitään nähtävyyksiä, jollen ota lukuun sellaista näkyä, kuin juuri edelli-senä päivänä poroksi palaneen pienen Namsos kaupungin rauniot. Se oli surullinen näky savuavine tuhkaläjineen, mahdottomine rautakasoi-neen, joista selvästi näki elävänsä oikeassa rauta-ajassa, ja törröttävine savupiippuineen.

Yhtä surullista oli nähdä noita äänettömiä ihmisparvia jotka siellä täällä etsiskelivät tuhkasta joitakin arvoesineitä. Ojolleen kaatunut kirkontorni, pirstautunut apteekkikalusto ja monet kissanraadot puiden juurilla todis-tivat liekkien nopeasta hävitystyöstä, mutta nopeasti näyttiin ryhtyvän uudis-rakennuksiinkin, sillä jo meidän laivallamme saapui kaupunkiin kirvesmiehiä, lankkuja ja lautoja.

Luonto oli Trondjemistä ylöspäin ikävään asti yksitoikkoista, siliytyneitä ja pyöristyneitä ani-alastomia kallioita vain yhtä mittaa. Ihmisasuntoja oli harvassa, joko jonkun saaren suojassa tai pienemmän mutkan perällä, ja nekin näyttivät kuni nukkekojuilta matkan päästä katsellen ja verrattui-na harmajaan vuoren röykkiöön, jonka juurella ne aina sijaitsivat. Eikä kiikarikaan niitä paljoa suurentanut, sillä tosiasiassa olivat ne kaikki ma-talia kalastajainmajoja.

Vain joskus näyttäytyi viehättävä ja silloin kerrassaan idyllinen kuvael-ma, kun laiva kääntyi äkisti johonkin vuonoon, jonka rannalta ilmeni pik-kuruinen, vihannan nurmen ja metsikön ympäröimä kylä. Siellä oli vuo-rien suojassa tyyntä ja päivä päiväpaisteista kun sen sijaan tuolla ulko-puolella Atlantin aallot aina pitivät pauhinaa. Nyt ne olivat sen sijaan rauhaisia ja hyvillä toiveilla saatoimme kohdata edessäpäin alkavia kauniita maisemaseutuja.

Kuljimme ohi Torghättan, joka on nähtävimpiä, merkillisimpiä paikkoja matkalla. Se on tunturi, jonka yläosassa on suuri aukko tai käytävä läpi koko vuoren, ikään kuin louhimalla puhaistu tunneli. Satu kertookin lem-menkateen jättiläisen keihäällään puhaisseen sen, koettaessaan tavoit-taa toista jättiläistä, joka riensi pois ryöstetyn impensä keralla. Mutta geoloogit selittävät sen muodostuneen siten, että tunturissa on ammoin sitte tapahtunut n.s. syrjäytys eli luisuminen alaspäin siihen syntynyttä kulmikasta halkeamaa myöten, joten tunturi on ikään kuin avautunut keskeltä.

Nyt sivuutamme taas ”Seitsemän sisarusta” - yhtä monta toisistaan eri pitkän matkan päässä olevaa vuorenhuippua. Ja jokaisen matkustajan vastattavaksi pannaan kysymys, joka tässä asetettakoon lukijallekin:

Minkä sisarusten väli on suurin *).

Muuten alkavat vuoret nyt muuttua teräväpiirteisiksi, äkkiseinäisiksi, alp-pimaisiksi muodoltaan. Niiden keski-korkeus on 800-1,000 metriä yli me-ren pinnan ja usein ne kohottavat huippunsa läpi pilvien. Erittäin somaa on nähdä suuren pilvenlonkaleen leijuvan yksinäistä tunturia ympäröi-vänä renkaana, ja vielä somempaa, kun se ikään kuin myssy varoellen verhoaa tunturin lakea, mukautuen tämän muodon mukaan.

Usein kulkee laiva kapeista salmista, joiden kummallakin puolella tuntu-rit kohoavat huimaavaan korkeuteen kummituksen näköisinä hirviöinä. Silloin syöksähtävät matkustajat kaikki kannelle, mutta eräs kohta, jota edeltäpäin oikein odottamalla odotetaan on napapiirin ylikulkua. Napa-piirihän on vain viiva, joka ajatellaan vedetyksi 60° 30' vaiheilla pohjoista leveyttä, eikä siinä siis ole mitään nähtävää. Sen paikkaa tiedustevalle kuuluukin olevan tapana näyttää jännitettyä hiuskarvaa ikään kuin kat-kelmaa tästä merkillisestä viivasta.

Aivan huomaamatta, jopa tarkkaan tietämättäkään soluu laivamme sen ylitse ja me olemme Jäämeren hyisillä aalloilla, ikuisen vilun valtakun-nassa. Itse asiassa ei tietysti mitään muutosta ollut huomattavissa. Mitä kauneimmman sään vallitessa tuulen vain hiljalleen liikutellessa laineita, joilla toisinaan näyttäytyi delfiinejä pyörien seuraten laivaamme, lähe-nimme me matkan kauneinta kohtaa Lofotenin saariryhmää.

*) Tietysti äärimmäiset.

Lyngsdalsjökeln v. 1906. . Kuva: Väinö Tanner. / GTK.

Taaksemme jäivät mannermaan kolkonkauniit alppimaiset tunturirannat, edestämme välähtävät esiin aluksi vain häikäisevän valkeat lumihuiput, mutta vähitellen sukeltautuu esille kokonainen sarja niin hurjankauniita villinnäköisiä tuntureita, jotka ihan taivaisiin tavoittavat. Vasta täällä saa käsityksen Norjan luonnosta, sen kauneuden vallasta,joka vasta täällä, napapiirin yläpuolella, esiytyy pohjola kaikessa kauneudessaan, ei petol-lisena kangastuksena, ei ohi vilahtavana unikuvana, mutta sittenkin taru-maisen ihanana panoraamana, mikä hellyttää mielen ihan hurmoksiin.

Yngvar Nielsen mainitsee käsikirjassaan "matkaa Vestfjordin yli Lofote-nille” ehdottomasti yhdeksi maailman kauneimmista merimatkoista eikä hän siinä ensinkään liioittele. Eikä ole ensinkään ihmeteltävä esim. Sak-san keisarin tiheitä laivaretkiä pitkin Norjan rannikkoa ylöspäin, sillä näh-tyä kerran tämän valtavan kuvaelman, tahtoo sen nähdä toisenkin ker-ran, tahtoo nähdä aina ja eri säällä, eri valaistuksessa, eri aikoina.

Saaria lähetessä näkee vasta yksityispiirteittäin noiden tummain tuntu-rien rikkiset ruhot, niiden pistävän terävät huiput, niiden vimmatun haja-järjestyksen. Ja sivuitse synkkävarjoisen tunturin juuren pyörähtää laiva satamaan, joka sekä muodoltaan, että kauneudeltaan on ympäristönsä verranvastainen.

Jäämeri oli ollut leppoisa vain niin kauvan kuin se oli ehtinyt näyttää iha-nimman helmensä, mutta nyt se alkoi vyöryttää ilkeän vihaisia ärjyjä suoraan pohjasta. Niin kauvan ei ollut hätää kun vielä kuljimme saaris-ton suojassa, mutta Tromssan kaupungin jätettyämme joutui laivamme ihan tuulen turjuteltavaksi, ja pian tulivat vaikutuksetkin näkyviin.

Matkustajain naamat venyivät pitemmiksi, yksi ja toinen katosi hyttiinsä, ruokapöytä harveni harvenemistaan. Niin näin minäkin parhaaksi vilttiini peittäytyen paeta hyttiin potemaan. Oli ihan iankaikkista heilumista ylös alas, laivan rautaseinät ratisivat, kyökissä kalskahtelivat posliinit yhte-nään ja silloin tällöin kuului kova kolahdus jonkun raskaamman esineen kaatuessa tai pudotessa.


Olipa siinä ja siinä, että itse pysyi kunnialla vuotellaan tai kyyrysillään sohvansa nurkassa, välinpitämättömänä kaikelle, ei tosin pahoinvoiva-na, mutta kuitenkin heikkona ja omituisessa horrostilassa. Kannelle ei ollut menemistä sillä siellä tuskin pystyssä pysyi. Ja mitäpä siellä teke-mistä, sillä maisemat eivät suinkaan viehättäneet tässä tilassa ja tällai-sella säällä.

Mustana mylleröi Jäämeri, tumma oli taivas ja pimeä päivä noiden sake-ain ja hyyhmäisten pilvenmöhkäleiden takia, joista ihan rentonaan valui lumiräntää, laskeutuen lianharmaana peitteenä kaikkialle. Ja tuuli tai myrsky se mylvi, ulvoi ja vinkui ja säestystä suorittivat miljoonat meri-linnut kamalasti kirkuen.

Hammerfest. Kuva: Suomen Kuvalehti 01.03.1874. no 29.

Hammerfest!

Hauska värähdys tuntui koko ruumiissa kuullessaan tämän maailman pohjoisimman kaupungin nimen ja huomatessaan heti oltavan sen sata-massa suojassa äkäisen Jäämeren pahimmilta puuskilta. Niin napaseu-tuiseksi kuin konsanaan voi kuvitella Hammerfestin ympäristöineen, ei kuitenkaan mielikuva likimaillekaan lähene sitä todellista kuvaa, joka nyt avautui eteen.

Ei ole jälkeäkään noista maireista maisemista,joita pari päivää sitte oli nähnyt; ja joista silmä ei ensinkään olisi hennonnut luopua, sillä puut ja pensaat ovat uupuneet jo etelämmille aloille ja alaston harmaa on vallit-seva väri kaikkialla. Ei ole haahmoakaan Lofotenin lumoavista, villeistä tuntureista, vaan jäykkinä, raskaina, ankaroina kohoavat kalliot täällä merestä.

Synkeän musta on meri satamassa, näyttäen sitä synkemmältä nyt val-litsevassa pilvihämärässä ja vaalean lumirännän kattaessa rakennuksia sen rannalla. Suuria lumikinoksia huomaa vuorten rotkoissa, ja kaupun-gin äärellä olevalla tunturilla, jonne olemme nähneet vaivan nousta, koh-taa meitä miltei täysi talvi kesäkuun alussa - ajaen meidät hetimiten alas.

Hammerfestissä on 2,500 asukasta, jotka elävät jäämeren pyynnillä. Kaupunki on muuten rakennuksiltaan hyvin hauskan, jopa kauniin näköi-nen, sillä se on suurimmaksi osaksi uudestaan rakennettu v.1891 sattu-neen tulipalon jälkeen. On siis täälläkin hyvinvointia sekä epäilemättä myöskin viihtymystä! Ja että täälläkin eletään muun maailman muassa, todisti korkean silkkihatun näkeminen, jonka kantaja kylläkin sieti saada kunnianimen ”sivistyksen etuvartija pohjolan pimeyttä vastaan.”

Kaupungilla on tietysti myös ravintola, jossa me suomalaiset - paitsi meitä oli nim. yhdessä kolme metsäherraa ja eräs kasvientutkija, jotka olivat matkalla Suomen Lappiin - vietimme mitä rattoisimman illan, muis-tiksi siitä piirtäen nimemme matkailijakirjaan. Sitä selaillessa sattui sil-miin Nanseninkin nimi jonka hän oli kirjoittanut palattuaan kuululta mat-kaltaan.

Ei se olisi muuten tainnut löytyäkään, mutta erääseen sarekkeeseen, jonka yllä oli kysymys ”mistä koleeran saastuttamasta paikasta matkus-taja tulee”, ja joka muuten oli typötyhjä, oli Nansen leikillä kirjoittanut: 86° 14' pohj. lev.

Itäänpäin Hammerfestistä on taas jonkun verran saaristoreittiä kuljetta-vana, m.m. Magerön saaren eteläpuolitse, mutta sitte aukeaa Jäämeren ulappa ihan kahleettomana, leviten silmänkantamattomiin kohti kolkkoja ikijään seutuja. Myrskyä kesti vieläkin, mutta nyt oli jo sen verran tottu-nut merenkäyntiin, jotta vahvasti vaatetettuna ja puolipaastoa pitäen saattoi vähin liikkua kannella.

Ja kannattakin nähdä tätä suurenmoista mutta koleata merikuvaelmaa. Aallokko oli vieläkin niin ankaraa, että laivan ollessa laineen laaksossa näköala supistui sen laajuuteen, mutta kun taas kohottiin laineenharjalle, näki edessään niin valtavia aaltovuoria, että kaksi sellaista riitti koko-naan täyttämään näköpiirin. Ja nuo vyöryt ne olivat niin säännöllisen suoria, terävän harjakkaita, niin raivoisan voimakkaita. Väriltään olivat ne synkän mustia, vain kärjissään vivahtaen vihreään, joka kuitenkin melkein yhtenään sekaantui valkean vaahdon väriin.

Rannat ovat täällä tasanneet, vuoret eivät enään muodosta huippuja, vaan verkalleen nousevat ne jotenkin mataliksi tasangoiksi. Kööli, tuo Skandinaavian selkäranka, Pohjois-Europan suojamuuri Jäämerta vas-taan, se laskeutui nim. Hammerfestissä mereen, ja laakeana, tasaisena leviää nyt maa, käyden sitä alhaisemmaksi, mitä kauvemmas itään ete-nemme. Vain muutamin kohdin on jyrkästi mereen laskeutuvia vuoren-seinämiä, kuten Nordkynin, Euroopan mantereen pohjoisimman kärjen, ja sen lähellä ole vain Lintutunturien kohdalla.


Viimemainitut, samoin kuin useat muut samannimiset vuoret ovat saa-neet nimensä siitä, että lukemattomat lintulaumat, enimmäkseen kolmi-varpaisia lokkeja kaakkureita, alkoja y. m., ovat valinneet kaikki niiden kolot ja saumat tyyssijakseen. Nämä värittävät tumman tunturiseinän vallan valkeaksi, ja levottomina leijailee niitä sadoittain sen edustallakin.

Laivan sivuuttaessa tällaista lintu-vuorta pyrähtää siltä kuten myrskypilvi koko legioona lentoon, peittäen auringon valonkin, ja silloin syntyy kirku-na ja rääkynä niin kimakka että korvia särkee, ja vain hiljalleen taukoaa tämä laivan jättäessä vuoren kauvas taaksensa.

Lukuisissa jäämeren vuonoissa, joista suurimmat ovat Porsanger-, Lohi ja Tenovuono, on lukuisia, Jäämerelle niin kuvaavia kalastajakyliä eli ”fiskevaerejä”, kuten niitä norjaksi nimitetään. Muistan aina niin hyvin ensimmäisen näkemäni fiskevaerin, jonka edustalla me synkkänä yön-seutuna jonkin aikaa odotimme meren hiukan tyyntyvän.

Matalalla harmaalla kalliorannalla oli pieni mutka, ja sen perukassa jouk-ko mitättömän näköisiä rakennuksia, harmaita ja punasia. Lähinnä mer-ta on rivi kalamakasiinejä ja niiltä lähteviä puulaitureita, joiden päässä aina on suuri väkipyörä kalojen nostoa varten. Puhtaudesta ei ole puhet-takaan ylimalkaan, sillä kalain jätteitä on joka paikassa levittäen ilkeätä hajuaan ja turmellen ilmaa.

Ja kylän ympärillä on taajalta telineitä, pukkien päällä lepääviä orsia, joil-le turskat ripustetaan kuivamaan tuulessa ja päivänpaisteessa. Mikä vie-lä oli kylälle kuvaavaa, oli sen edustalle ankkuroinut valaanpyyntilaiva, joka juuri oli saanut harppuunilla pyydetyksi kaksi valaskalaa. Valkeat, uurteiset vatsapuolet ylös kääntyneinä kelluivat ne merenpinnalla, ja touveilla laivanperään kytkettyinä näyttivät ne mahdottoman suurilta proomuilta

Lohinuotan eli ns. vahtuunuotan vetoa Kuolavuonossa v. 191. Kuva: Itkonen, Toivo Immanuel. / Museovirasto.

Samoin kuin kaikki kylät Jäämeren rannalla ovat niin kuvaavia kalastaja-kyliä, ovat kaikki kaupungitkin luonteeltaan oikeita kalastuskaupunkeja. Sellainen oli Vardöökin, Norjan koillisin kaupunki, pieni ja viheliäinen ky-lä, jossa löyhkä, mikä läksi kalain jätteistä ja kalanmaksaöljytehtaista, oli niin ilkeä ja sietämätön, että mieluummin vetäytyi huoneeseensa sitä paetakseen.

Vardöössä vasta näin minä ensikerran tuon niin odotetun keskiyönau-ringon. Se oli ihan suorassa pohjassa, parin kolmen kirnunmännän kor-keudella taivaanrannasta, mutta ikävästi olin pettynyt, kun se näyttäytyi olevankin vallan tavallinen aurinko. Ei mitään outoa punertavaa hohdet-ta, ei mitään värileikkejä kuten etelässä eläjät sille kuvittelevat. Oli aivan kuin iltapäivällä Etelä-Suomessa, eikä ilman kelloa olisi aavistanutkaan olevan puolenyön ajan.

Parin päivän odotuksen jälkeen saapui Arkangelista venäläinen höyry-laiva, jolla jatkoimme matkaa Kuolanvuonoon. Kovan keikunnan jälkeen pääsimme Katariinan satamaan, joka on Venäjän tuleva, mitä erinomai-sin sotasatama, sekä aijottu Venäjän Lapin pääkaupunki. Kaksiviikkoi-sen matkan jälkeen olimme siis perillä.

Tästä ajasta olimme olleet 10 päivää merellä ja siitä enemmän kuin puo-let ankaran aallokon alaisia. Sanomattakin saattaa kuvailla niitä tunteita, jotka meidät valtasivat astuessamme vihdoinkin jalallamme päämaali-namme olleen mantereen maaperälle.

Kuolanvuonossa. Matka Kalasaarelle


”Täysi kesä on tullut”, kirjoitettiin meille Kuolan keskivuonolta viikko en-nen saapumistamme. Saimme kuitenkin havaita, että tämä tiedonanto oli käsitettävä jäämeriläisten tavalla, sillä kesäntulo siellä merkitsee vain maan paljastumista lumen alta. Nurmella oli, jos tätä sanaa voi ollen-kaan käyttää, kalpea kevään väri, matala koivuviidakko oli nähtävästi vast`ikään ehinyt lehdelle kehittyä ja ilma oli tuoretta, viilakkata huhti-kuun ilmaa.

Kirjoittaja oli suomalainen kapteeni D. J. Sjöstrand, osanottaja ennen mainittuun suureen Kuolan retkeen, mies, joka monien kirjavien elämän-vaiheitten jälkeen on päätynyt Jäämeren rannalle kauppaa ja kalastusta-harjoittamaan. Hänen piti auttaa meitä matkavarustuksissa aikomaam-me purjehdusmatkaa varten Kalasaarelle ja pitkin Muurmannin rannik-koa ja pysähdyimme siis joksikin ajaksi hänen luokseen.

Tällä ajalla teimme me, retkikunnan nuorin jäsen ja minä, matkan Kuo-lanvuonon perukkaan rantamuodostumain tutkimista varten ja käydäk-semme katsomassa Kuolaa, tuota kuolevaa kaupunkia, joka mahtisanan voimasta saa väistyä paremmin luonnon suosiman Katariinansataman tieltä, mihin nyt jo on siirretty kaikki Venäjän Lapin oikeus-ja hallinnolliset virastot.

Purjehdimme hiljalleen ohi verraten hempeiden vuorirantain, joiden ku-peita verhoaa alussa melkein kainosteleva mutta etempänä yhä varttuva koivumetsä, minkä vihannuudessa silmä mielellään viivähtää pitkän ai-kaa oltuaan sitä näkemättä. Yläälle ei kuitenkaan metsä jaksa täällä nousta, sillä jo 100 metrin korkeudella kyyristyy se kokoon, jättäen tuntu-rin vain harmaan jäkälän peittämänä kohoamaan yläilmoihin.

Vain siellä täällä pistäytyy Kuolanvuonon partaalle metsikön povesta esille kurjannäköinen turvemaja, n.s. ”gammi”, jota ympäristöstä erottaa ainoastaan majan katosta nouseva savupatsas. Onpa kuitenkin eräällä pienellä saarella kokonainen kyläkin, s.o. neljän lappalaisen perhekun-nan kesäsiirtola. Perheistä asui kolme lankuista salvetuissa, mitättömän pienissä tuvissa, ”pyrt”, ja neljäs maakodassa - muita rakennuksia ei koko kylässä ollut.

Astukaamme sisään tuohon maakotaan! Matalasta ovesta kyyristäytyen joudumme outoon, pari syltää kummannekin olevaan kotukseen. Katos-sa on räppänä, josta näemme hyvän kappaleen taivasta, ja räppänän alapuolella liesikiviä. Ainoan ja paraan istumapaikan tarjoavat oikeassa ovi-nurkassa olevat puunpilkkeet. Vasemmalla puolella kotaa on nim. emännän ja lasten yhteinen sänky eli ”krovat”, s. o. muutamia maan päällä olevia laudanpätkiä ja oikealla on isännän vuode, paljas poron-talja.

Kodan peräosassa on pöytä, ”tylj” s.o. parin rinnakkain maassa lepää-vän puun, ”polt”:in, päällä oleva irtain lauta, ynnä pari pikku tynnyriä lei-pomista varten sekä Jumalan-kuva matalalla hyllyllä. Alakuloiselta ja ah-taalta tuntuu tämä maja, mutta suruttomilta, avomielisiltä ja ystävällisiltä sen likaiset asujat.

Kesätoimenaan harjoittavat ne kalastusta, ja vähän väliä vilkaiseekin isäntämme kodan seinämään jätetyistä kurkistusreijistä, eikö rantaan lasketun verkon polot ilmoittaisi jonkun lohen joutuneen pyydykseen. Sen varalle on verkon päistä johdettu köydet kurkisrusreikäin kautta ko-taan , jotta hän heti voisi vetää verkon lähemmäs rantaa ja sitte kiiren-vilkkaa juosta sitä vetämään maalle.

Kun olimme iltasella päässeet perille Kuolanvuonon perukkaan ja ollen levähtäneitä miehiä, lähdimme heti vaarojen rinteille. Tunti vierähti toi-sensa jälkeen, ja yhä olimme me vaan hommassa, sillä pimeätä eli yötä ei kuulunut ensinkään. Täällä ei tosiaankaan olla riippuvaisia tavallisesta porvarillisesta ajanjaosta, vaan lähdetään liikkeelle kun halutaan, tullaan perille kun päästään ja tehdään työtä kun tarvitaan olipa sitte kello 12 päivällä tai yöllä.




Pohjan periltä: Maisema Muurmannin rannikolta.

Saatoimmepa vähän jälkeen ”puolenyön” ryhtyä suurinta tarkkuutta vaa-tivaan korkeuspunnitukseen ja yhtä hyvin se sujui kuin konsanaan päi-välläkin. Ja niin me myöhemminkin usein, ilman käytyä lämpimämmiksi, käänsimme päivät öiksi, jolloin eivät kuumuus ja sääsket vallan pahasti rasittaneet.


Kello oli kolmen korvissa aamulla kun meitä alkoi ahdistaa sekä nälkä että väsymys, jonka vuoksi suuntasimme kulkumme lähellä olevaa Kuo-lan kaupunkia kohti. Päädyimme sen itäpuolelle, jossa meitä oli leveä Kuolan virta erottamassa kaupungista. Ihmisiä kyllä oli vastarannalla liikkeellä, mutta eivätkö liene kuulleet ehätyshuutojamme vai vaivasiko tylyys heitä mutta mitään venettä ei kuulunut.

Kärsimättöminä jätimme lopulta kuolevan kaupungin ja käännyimme ta-kaisin veneellemme. Mutta silläkin taholla tiesimme olevan luonnones-teen. Se oli pakovesi, joka oli paljastanut lietteisen rannan pitkälle, eikä sen vuoksi ollut mahdollista mitenkään päästä veneellä ulohtaalle ennen nousuvettä.

Siihen olimme nyt viskatut asumattomalle rannalle uupuneina ja hiukai-sevin vatsoin, johtuen väkisin mietiskelemään tämän elon kolkkoutta. Mutta älähän, erään niemekkeen takaa ilmautui pikkuruinen kalastaja-maja. Vieläpä oli sattuma asettanut niin, että sen asuja oli muuan Kuo-lanvuonon suomalaisista siirtolaisista, joka kuultuaan meidän olevan Suomesta, otti meidät mitä ystävällisimmin vastaan tuoden heti esille tuoreimman lohen minkä oli apajastaan saanut. Se siroiteltiin suolalla ja paistettiin majassa olevan kamiinin rautalevyllä. Ja maukkaampaa ate-riaa emme kumpikaan muistaneet ikinä nauttineemme kuin tämä varhai-nen aamiaisemme, vaikk'ei siihen kuulunutkaan muuta kuin leipää ja kalaa; mutta kalapa olikin tuota maankuulua jäämerenlohta. Olemuk-sestamme nauttien heittäysimme hetkeksi ruohikkoon majan edustalla.

Sanomattoman ihana oli aamu ja kerrassaan haaveellisena esiytyi sil-miimme pohjolan luonto. Nurmikossa päilyivät kastepisarat, koivut lah-den partahilla suhisivat toisilleen unelmiaan ja pienoinen puro riensi so-listen sukeltautumaan vuonon veteen. Etäämmällä taasen välkkyivät vaarain laet hattarain halkeamista tunkevien valonsäteiteiden syleilyssä, mutta metsikössä niiden liepeillä viipyivät vielä tummat varjot. Koko luonto tuntui niin ihastuttavalta hiljaisessa, kirkastuneessa loisteessaan, ettei kynä sitä kykene kuvaamaan. Mutta tähän ihastukseen yhtyi kuiten-kin yksinäisyyden jopa kolkkouden tunne, melkein samoin kuin jänö-seen, joka varovasti tulla lyypäköi edessämme olevalle nurmikolle, mut-ta vainuten meidän epäystävällisiä aikeitamme katosi saman tien pen-saston peittoon.

Mainitsin pakoveden estäneen meidän pääsyämme veneellemme, ja pyydän lisätä, että tämän kuun vetovoimasta riippuvan säännöllisen me-riveden nousun ja laskun eli vuoksen ja luoteen erotus täällä on sangen tuntuva: noin 3-4 metriä. Se on paljon verrattuna siihen, että se Suo-menlahdessa ei ole enempää kuin desimetri, mutta vähän siihen nähden kuin Bristolin kanavassa esim. vuoksen ja luoteen erotus on 15 metriä. Sekä nousu, että lasku vaihtelee ihan säännöllisesti kuusituntisilla väli-ajoilla, ja missä rannat ovat matalat, siellä paljastuvat ne pakoveden ai-kana virstottain ulohtaalle päin kuten esim Vienanmeren pohjoisrannalla, josta meidän kuvamme on otettu osottamaan kuivalle jäänyttä kalaran-taa.

Kuvia Jäämereltä: Kuivalle jäänyt Kalaranta.

Tätä luonnonsuhdetta osaavat sikäläiset asukkaat käyttää hyväkseen kalastuksessa. Niinpä harjoitti meidän vasta mainittu maamiehemme Kuolanvuonossa oikeata ”kuivalla kalastusta”, joka tapahtuu siten että pakoveden aikana kuivuneeseen vuonon pohjaan on syvistä verkoista laadittu meidän katiskaimme tapaisia sokkeloja, n.s. tainikkeja, ja niihin eksyvät nousuveden muassa vuonoon pyrkivät lohet. Seuraavan pako-veden aikana käydään sitte kokemassa pyydyksiä joten saaliin voi kor-jata melkein jalkojaan kastamatta.


Tältä ensi retkeltämme palattuamme oli jouduttava pitkälle purjehdus-retkellemme Kalasaarelle ja Muurmannin rannikolle. Kapteeni Sjöstran-dilta vuokrasimme turskan pyynnissä käytetyn n.s.vämpöörin (fembör-ding), joka oli pituuttaan 50 ja leveyttään 10 jalkaa sekä kantoi kahta suur- ynnä yhtä kokkapurjetta. Se joutui ensinnä tarkan puhdistuksen alaiseksi, jonka jälkeen siihen sijoiteltiin paraan mukaan matkakapineet ja eväsvarat.

Viimemainittuina oli erilaisia säilykkeitä, herneitä, perunoita, ryynejä, siankinkkuja, kieltä, juustoa, margariinia, merikorppuja, kahvia, teetä, kaakaota, sokeria, tiivistettyä maitoa, y. m. Ja oikein Porvoon mitalla nii-tä olikin matkassa, sillä palkattuamme mukaamme venemiehiksi Parfen-tji nimisen lappalais-ukon ja nuoren ynnä näppärän suomalaisen nimeltä Konrad Ittelin, oli meitä viisi miestä.

Asuintilamme veneessä oli jaettu siten, että retkikunnan makuu-, työ ja keittohuoneena oli perässä oleva hellakamiinilla varustettu ahdas”ruffi” ja miehiä varten laadittiin taas keskiveneeseen ”pressulla”päällystetty lautainen makuusuoja.

Kesäkuun 16 päivänä nostimme purjeet jätettyämme hyvästit kapteeni Sjöstrandin vieraanvaraiselle talolle. Merimiehen lipputervehdys, johon muun lipun puutteessa vastasimme nahkatakin punaisella vuorilla, pys-synlaukaukset ynnä hurraahuudot rannalta saattoivat meitä matkalle,ja hilpeinä sekä luottoisina lyöttäydyimme me purjehtimaan yön selkään.

Hiukan levähdettyä saimme seuraavana päivänä ryhtyä luovimaan poh-joistuulessa ylös Kuolanvuonon suulle. Oli ankaraa heiluntaa veneessä, ja ensimäinen päivälliskeittomme tapahtui suurella puuhalla tuontuosta-kin kokkia vaihdellen, mutta sillä lopputuloksella, että piispa pääsi pa-taan. Purjehtimista jatkettiin koko päivä, ja vieläpä sitä yritettiin seuraa-van yön iltahämärässäkin aika mainingeissa, joita vyöryili suoraan na-valta.

Peräsintä hoidimme kukin vuoromme jälkeen, toisten unia vedellessä, mutta suurestikaan emme edistyneet. On juuri minun vuoroni olla yl-häällä. Laineilla keikkuva purtemme on kuin satujen unikuva. Ja koko luonto tuntuu nukkuvan, niin valtavan vakaata, niin kuolonhiljaista on kaikkialla.

Totisina ja jylhinä häämöittävät hämärässä kaljut kalliorannat. Merellä ei näy purjetta, ei lintua, ei muuta eloa kuin pyöriäisiä, joista joku huvik-seen pulikoi ihan veneen vierelläkin. Ja kaukana ulappaanpäin tanssii valaita synkän mustien maininkein seassa, ruiskuttaen suihkusäteitään taivasta kohti ja loiskien pyrstöllään korkealle ilmaan. Tämä vasta tun-tuu matkalta

- pimeässä. Pohjolassa
- synkässä Sariolassa.


Seuraavana aamuna saimme loistavan myötätuulen, joka kohisten kii-dätti venettämme Kuolanvuonon suusta länteenpäin, aijottuun satamaan - Titovskajan mutkaan.


Lähdimme täältä heti tunturivaellukselle, joka vallankin yhdessä suh-teessa tuli kyllin opettavaksi. Emme nim. osanneet oikein arvostella sel-laisen taipaleen pituutta, ja lähdimme ilman eväitä liikkeelle. Siitä koitui kuitenkin 8-9 tuntinen, mitä vaivalloisin kiipeäminen tunturilta toiselle jot-ta sai toisinaan pitää kielen lujastikin suussaan. Ja kun emme olleet edellisenäkään päivänä suurin mitään nauttineet, uuvutti ja kiusotti tuo taivallus mitä suurimmassa määrässä.

Vähät kuitenkaan sellaisista! Olimmehan nähneet kappaleen jäämeren rannikon luonnosta. Harmaita louhuisia tuntureita toinen toisensa taka-na, ja niiden notkelmissa lumikinoksia sekä tunturilampeja, joiden lävitse vihaisina virtaili vuolaita puroja. Kaikkialla oli niin jylhää,alastonta ja kuollutta, että ihailukin masentui äänettömyydeksi, jota ei muu keskeyt-tänyt kuin kivitaskun raksutus tai tunturin kielekkeeltä kuuluva riekon vi-hellys.

Vielä päiväkauden viivyttyämme tällä seudullaja Kutovajan mutkassa tutkimustemme tähden, vedimme taasen purjetta puuhun ja saavuimme pian Kalasaarelle, jossa oli tuleva pitempiaikainen pysähdys.

Jäämeren rannoilta: Arkangelin rautatie rakennuksen alaisena.

Kalasaari, osa siitä alueesta, joka aikoinaan luvattiin Suomelle korvauk-seksi Rajajoen kivääritehdasta varten luovutetusta maakappaleesta ja väestöltään melkein suomalainen saari, on luonteeltaan tasaista tundra-seutua. Sisäosa on kivierämaata soineen ja jänkineen, joissa niukalta viihtyy kasvullisuutta, mutta sitä viljemmältä pesiviä merilintuja.

Vain syksyin harhailee täällä lappi- tai uudisasukas villiytyneitä porojaan etsien, muuten on se maailmalle tuntematon maa. Rannikko taas on pai-koin hyvinkin laajalta aukeata ruohotannerta ja täällä näkee kulkija lai-nehtivia porolaumoja jotka kesän tultua itsestään rientävät vilkkaaseen meri-ilmaan sääskiä paetakseen.

Viime numerossa ollut kuvamme näyttää rannikkomaiseman Kervanon kylän läheltä. Eikö se tunnu autiolta ja surumieliseltä? Tuo eloisa ja vie-hättävä vesiputous sen keskellä on kuin joutunut vieraaseen ympäris-töön.

Autio ja kolkko on luonto Muurmanninkin rannalla, mutta kumminkin pe-rin erilainen. Syynä siihen on erilainen vuoriperä, joka viimemainitulla seudulla on kaikkein vanhinta alkuvuorta (graniittia ja gneissiä eli samaa kuin meilläkin), mutta Kalasaarella muodostuu paljoa myöhäisemmistä liuskevuorilajeista (syntyneitä veteen laskeuneista miljoonista hietamu-ruista, jotka ovat tiivistyneet vuoriksi ja kohonneet kuiville ). Oltuaan al-kuaan varmaankin villiä tunturia, on Kalasaari jää-ajalla höyläytynyt si-leäksi tasangoksi, kun sen sijaan laadultaan kovempi alkuvuori on pa-remmin kyennyt vastustamaan jääjoukkojen kulutusta.

Mutta ei ainoastaan jää vaan myös meren aallot ovat olleet osallisena maan tasoitustyössä, ja viimemainittujen toiminnasta tavataan jälkiä Ka-lasaarella runsaasti. Ijänaikuisia rantatöyräitä esiintyy aina 100 m. ylem-pänä merenpintaa, ja kauniin aaltomaisissa sarjoissa ulottuu näitä usein nykyrantaan asti. Ne eivät ole voineet syntyä muuten kuin siten, että maa on muinoin ollut niin paljon syvemmälle vajonneena ja sen jälkeen kohonnut ylös Ahtolan aalloista.

Muuan seikka, joka käteentuntuvasti todistaa tämän väitteen, on hohka-kiven löytyminen ylhäältä meren pinnasta sekä Kalasaarella, että Muur-mannin rannikolla kuin myös Inarinjärven tienoilla ja Ruijassa. Kun maa on ollut matalammalla, on hohkakivi, joka ui veden pinnalla, saapunut tänne merivirtain muassa. Se on tullut joko Islannista, tai mahdollisesti on se tehnyt vielä pitemmän purjehduksen Länsi-Indiasta taikka Ame-rikan länsirannalta asti.

Ilmasto täällä ylhäällä on tylyä ja talvi tuima. Tosin ulottaa Golfvirta tän-nekin lämmintään, ja sen ihmeellisestä vaikutuksesta on matkustaja niin paljon kuullut, ja lukenut, että on varsin taipuvainen sitä uskomaankin. Mutta ettei se täällä enää paljoa mahda, selvenee kaiken puukasvillisuu-den puutteesta niin Kalasaarella kuin koko Muurmannin rannikollakin. Metsä on yläpohjolan lapsukaisille yhtä hämärä käsite kuin Egyptin korpi meikäläisille.

Hyyn ja hallan lomassa elävät Kalasaaren asukkaat uhmaillen Jääme-ren aaltoja ja taistellen niiden kanssa niukan leipäpalasen takia. Asun-toina on hirsistä salvettuja tupia tai vain turpeista kyhättyjä ”gammeja” ja polttoaineena on suoturve, jota kuivatetaan pitkän talven varalle.


Useimmiten ovat nämät siirtolaiset kotoisin Kuusamosta, Kemistä ja Ro-vaniemeltä, mutta noihin reippaisiin pohjalaisiin on Jäämeren ankara luonto syvään lyönyt leimansa. Huoli ja aineellinen murhe kuvastuu aha-van puremilla parrakkailla kasvoilla, mutta poissa pysyvät niiltä yleväm-mät ilmeet.

Ei ihmekään, sillä koulun ja kirkon sivistävän vaikutuksen puute on teh-nyt asukkaiden olon henkisesti kuolleeksi. Kieli on kyllä suomea mutta sivistyssanat, kaikkein tavallisimmatkin, ovat lainattuja harvalukuisilta saarellaa suvilta norjalaisilta. Lukutaito on niin ja näin, ja sielunhoidosta ei ole paljo puhettakaan. Vain silloin tällöin lähettää Pietarin hengellinen konsistoori tänne papin tärkeimpiä kirkollisia toimia tekemään. Pitkään aikaan ei siellä ollut kuitenkaan ketään käynyt, joten kaipuu sen johdos-ta oli suuri. Ensimmäinen kysymys mikä meille joka paikassa tehtiin, koskikin papin saapumista näille maille. Ja kahta alakuloisemmaksi kävi aina kysyjä kun emme voineet antaa minkäänlaista tietoa siitä.

Täkäläisiä oloja kuvaa elävästi eräs pikku kertomus, jonka matkallani kuulin. Papin viime kerralla käydessä oli nimittäin m.m. vihittävä muuan pari, joka kauan aikaa oli asunut yhdessä, ja samassa tilaisuudessa oli myös kastettava neljä tämän parikunnan lasta. Toimitukset kyllä kävivät muitta mutkitta, mutta kun poistuttiin toimitushuoneesta, sattui yksi lap-sista unohtumaan sinne!

Suomalaisia asui Ryssän rannalla, s.o. Kuolan vuonon ja Norjan rajan-välisellä alueella, v. 1882 Ervastin mukaan yli 700 henkeä, ja luterilaisia lappalaisia yli 60, joten täällä olisi meillä oikea lähetys ala tarjolla. Ja se olisi mitä kiitollisin työmaa, sillä täällä meitä tarvitaan, täällä meitä kaiva-taan enemmän kuin Afrikassa ja Jaapanissa.

Mitä iloa saattaisivatkaan näille kirkkomme eksyneille lampaille edes pienet kirjalahjat, mitä siunausta tuottaisi papin tai koulunopettajan taik-ka vain katekeetan toiminta heidän keskuudessaan ja kuinka tärkeä olisi kirkkorakennus kohottamaan uskonnollista hartautta suomalais-raukois-samme ylhäällä Pohjan perillä.

Jäämerenrannoilta: Arkangelin tervahovi.

Oli juhannuksen aika meidän oleskellessamme Kalasaarella. Ilmat jotka koko kesäkuun ajan olivat koleita, sateisia ja tuulisia, yltyivät tällöin vi-haisimmilleen. Koleimmat muistot matkalta liittyvätkin sen vuoksi Kala-saareen. Niinpä jouduimme viettämään juhannusyön tuntureilla rankka-sateessa ja vilussa, mutta vielä tukalammaksi oli tulla eräs toinen vael-lus pari päivää myöhemmin.

Me olimme ehtineet saaren kaakkoiseen kulmaan ja siellä erosi näiden rivien kirjoittaja muusta matkueesta, tehdäkseen pitemmän kiertomatkan saarella. Lähdin liikkeelle kymmenen korvissa iltasella, kahden muun retkikunnan jäsenen lähtiessä toiselle taholle tutkimuksilleen. Aijoin lähinnä Tsyp-Navolokin kylään, jonne oli tunturitaivalta kolmisenkym-mentä virstaa.

Ilkeä sade ja vihainen vastatuuli pakoittivat minun kuitenkin pian käänty-mään takaisin. Mutta sillä välin oli tuuli kiihtynyt sellaiseksi myrskyksi, että pikku ruuhella oli mahdoton päästä lahdelle ankkuroineelle purrel-lemme. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan aikomalleni tai-paleelle.

Sade oli hiukan tauonnut, mutta vähän matkaa käytyäni alkoi se jälleen ja kesti kaiken yötä ja aamua. Myrsky ei aluksi tuntunut niinkään vaaral-liselta. Vasta kun ehdin tunturin lakeuksille sain havaita, että oli ihan täy-si työ ponnistella tuulenpainoa vastaan. Vallankin kysyi ylöspäin kiipeä-minen ankarinta voimain koetusta. Tuiskuna tullut sade pieksi sen lisäksi käsiä ja kasvoja ja kasteli pian likomäräksi. En ollut vielä puolimatkassa-kaan kun jo aloin tuntea uupuvani.

Etsin kallion rotkoa levätäkseni hiukan, mutta vilun väreet ja nukahtami-sen pelko saattoivat kiireen kautta hypähtämään taas liikkeelle. Taival ei vain tuntunut kuluvan. Alakuloisena, raukeana, märkänä ja viluisena laahustelin eteenpäin poikki notkojen, yli tunturien. Olin jo menettää kai-ken luottamuksen voimiini ja perille pääsyyni, kun yhtäkkiä sain aatok-sen, joka sille antoi uutta vahviketta.

Kahden kolmanneksen matkan vaiheilla oli nim. karttaan merkitty muuan kylä, ja vaikka minulle oli kerrottu sen olevan aution, en sitä nyt saatta-nut uskoa vaan toivossa päästä ihmisiin poikkesin sinne päin. Astuskelin jonkun matkaa, kapuilin kallioita, kahlailin puroja ja sain kylän näkyviin.

Jo voin erottaa rakennuksiakin, mutta ne olivat surullisia asumusrivejä, luhistuneine kattoineen ja ammottavine ikkunan aukkoineen. Edempänä näkyi suurellainen tehdaslaitos ja asuinrakennus, mutta molemmat kyl-millään. Satuin lopuksi saunaan, ja täällä oli lämmin hiillos.

Permannolla huomasin lisäksi pari tyhjää konservilaatiakoa, ihan sa-manlaisia kuin itselläni! Matkatoverini olivatkin siis joutuneet tännepäin, ja arvelin heidän suunnanneen matkansa Tsyp-Navalokiin, johon minä-kin aijoin. Toivo päästä heidän lämpimilleen kiihoitti minua ja sateesta huolimatta, joka kävi rankkaa rankemmaksi, sekä väsymykseni voittaen joudutin matkaani.

Pääsin jo kylän alle, ja enää oli leveä virta eroittamassa siitä. Loiskis vi-luun veteen, ja pian olin lämpimän lieden ääressä - koko yötisen vaelluk-sen jälkeen, mutta tovereitani en tavannut. Kuten jälkeenpäin kuulin, oli-vat he palanneet saman tien takaisin. Heidän tilansa oli ollut miltei vielä tukalampi, sillä saavuttuaan takaisin rannalle, eivät he myrskyltä voineet päästä purrelle ennen kuin 20-tuntisen odotuksen jälkeen, pitäen sillä välin juoksemalla lämpiminä sateesta ja vilusta kohmettuneita jäseniään.

Kalasaarelta siirryin minä laivalla Muurmannin rannikolle, jossa taasen yhdyin toisiin matkalaisiin Gavrilovin kylässä. Tämä on yksi noita kalas-tuspaikkoja joita sijaitsee siellä täällä jokien suilla tuolla aukealla, epäko-dikkaalla ja Jäämeren myrskyille alttiilla rannalla, ahtautuneina synkkäin, haaveellisesti pirstautuneiden rantakallioiden lomiin. Talvisin asuu niissä vain harvalukuisia venäläisiä siirtolaisia, mutta varsinaisen kalastuskau-den kestäessä (Maariasta Perttuliin ) on väestö monin verroin lukuisam-pi sillä silloin saapuu Pohjois-Venäjältä tuhansittain ihmisiä kalastamaan turskaa ja saidaa (turskalajia).

Vilkas on se näky, minkä tällainen kalastuskylä tarjoaa. Ihmisiä vilisee kaikkialla ja satamassa värjyy mastoja monimääriä. Ja kun myötäinen nousee, silloin näet pyyntiveneitä kymmenittäin suuntaavan kulkuansa pohjoiseen. Se on kaunis näky nähdä näiden purjehtijain pitkässä jo-nossa häviävän taivaan rantaa kohti.

Sisämaasta saapuu lappalaisia kesäajoiksi ikivanhan oikeutensa nojalla harjoittamaan lohenkalastusta jokiloissa. Mutta he pysähtyvät tavallisesti jonkun matkan päähän merenrannasta, ja siellä näkee pieniä asumus-kihermiä tai jonkun yksinäisen väsähtäneenkodan ryömivän aukealla hiekkarannalla.

Purjehtusmatkamme pitkin Muurmannin rannikkoa ei tarjonnut juuri mi-tään vaihtelua, niin yksitoikkoista oli se alusta loppuun. Päivät seurasivat toisiaan tai oikeastaan tunnit, silla ajanjakoa oli usein vaikea seurata, ja vain harvoja muistoja jäi mieleen mutta muistiinpanokirjat täyttyivät yksi toisensa perästä. Maisemat vaihtuivat toisiksi, mutta aina olivat ne sa-manlaisia ja kaikissa puhui yksinäisyyden tunne niin valtavaa kieltään.

Varsinon kylässä heinäkuun puolivaiheilla päättyi Muurmannin matkam-me, ja siellä erosin minä kaipauksella tovereistani, joiden kanssa oli tuu-let ja tyynet nähty. He jatkoivat tutkimuksiaan itäänpäin, ja minun oli siir-ryttävä Arkangelin kautta Vienan meren pohjoisrannikolle.

Molemmin puolin napapiiriä.

Puolikesää olin viettänyt napapiirin yläpuolella ja nähnyt vain kaljua kal-liorantaa, jota ei mikään saaristo suojannut, sekä synkkää merta, joka ei juuri milloinkaan ollut levossa, vaan tavallisesti joko maininkeina tai lak-kapäinä laineina vyöryili.

Nyt olin jättävä nämät seudut, ja odotin vain laivan tuloa. Odotin koko kesäisen yön ja sain vielä kerran nähdä Jäämeren luonnon kesäyön au-ringon valossa.

Täyskultaisena kellui päivän ja yön ruhtinas pohjoisella taivaalla, toisi-naan peittyen pilviin, ja muodostaen keskustan mahtavalle sädeglorialle, joka viuhkoili joka puolelle. Mutta alaspäin heitti se koko valovoimansa merenpinnalle, joka välähteli ihan kuni tulessa. Ja täältä heijastui vuori-en huipuille pronssivärinen hohde, riittipä vielä niiden rinteillekin heikko varjoinen valaistus.

Puoliyö oli pian ohitse, taivas kävi sumeaan pilveen ja meri harmajaan aaltoiluun. Poissa oli tuo kaunis kultaus, ja kolkko vuoriranta oli taas en-tisen kaltainen. Ja päiväkauden sitä vielä laivalta katseltua katosivat sen piirteet taivaanranteen taakse.

Olin nukkunut yön, ja kun herättyäni katsahdin ulos laivan ikkunasta, näin vihreätä nurmea ja puita. Syöksähdin kummissani kannelle, ja ai-van oikein: Me kuljimme leveässä virrassa jonka molemmin puolin oli laajoja niittyjä ja jonka rantoja reunusti kaunis koivikko. Kaikki oli vihan-taa, hymyilevää, lämmintä.

Lintujen liverrystä, lehmiä laitumella, niittomiehiä nurmella, tätä en enna-kolta osannut odottaakaan. Eikä missään harmaita, alastomia, kuolleita kallioita, eikä aaltoista valtamerta. Olin päässyt äkkipäätä Jäämereltä Vienaan, syksystä keskelle kesää, ja se täytti mielen selittämättömällä sulotunnelmalla.

Lähenimme Arkangelia. Höyrysahoja tulee näkyviin toinen toisensa pe-rästä, suuria ja komeita, kaikkiaan kymmenkunta. Ja laivoja on melkein kylki kyljetysten, skandinaavilaisia, englantilaisia ja ranskalaisia, kaikki puutavaran haussa, mikä jo lähtövalmiina, mikä kiireesti lastaten, mikä vasta saapuneena. Arkangeli onkin paljon suurempi puutavarain vien-tipaikka kuin mikään meidän kaupungeistamme, ja sen tervahovi, joka tässä on kuvattuna, lienee suurin maailmassa.

Kaupungilla on hyvä satama, mutta kun se suuremman osan vuotta on jäässä ja muita kulkuneuvoja ei ole ollut olemassa, kun lisäksi elinkeinot Pohjois-Venäjällä ovat kehittymättömiä ja vilja kallista, on Arkangelin kauppa viimeaikoina mennyt alaspäin.Tätä auttaakseen ja samalla koko Pohjois-Venäjää uudestaan synnyttääkseen on Venäjän hallitus ryhtynyt moneen suurensuuntaiseen toimenpiteeseen.

Niinpä on Arkangelin rautatie viime vuoden kuluessa valmistunut ja lii-kenteelle avattu. Mitä vastuksia on ollut sitä rakennettaessa, ja minkä-laisten tundrain ja nevain lävitse se kulkee, siitä antanee tässä oleva kuva jonkinlaisen käsityksen. Vuodesta 1896 on ollut tekeillä toinen rau-tatie, nim. Permistä, Vjatkaan ja Kotlasiin (Suhonan ja Vytegran yhtymä-kohdalle). Tämä tulee yhdistämään Kaman, Volgan ja Vienan vesistöt toisiinsa ja sillä on epäilemättä oleva suuri merkitys ei ainoastaan Poh-jois- vaan myös Itä-Venäjän ja Länsi-Siperian kehitykselle.

Ja säännöllisen höyrylaivaliikkeen aikaansaamiseksi Vienanmerellä, Jäämerellä ja vieläpä Petshoralla on hallitus myöntänyt tuntuvia apura-hoja Arkangeli-Muurmanni höyrylaivaosakeyhtiölle. Kun mainittu yhtiö täten oli tilaisuudessa pari vuotta sitte hankkimaan kuusi suurta ja ko-meata höyrylaivaa Englannista, on nykyään jokaikinen suurempi kylä Vienanmeren ja Muurmannin rannikolla säännöllisessä liikeyhteydessä muun maailman kanssa.

Kun vielä lisätään sähkölangan laittaminen Muurmannin rannikolle Nor-jaan ja Petshoran äärille asti, sekä muistetaan Katariinan sataman pe-rustaminen, niin huomataan etteivät Pohjan peräläiset ole jääneet aivan osattomiksi hallituksen huolenpidosta.