Kirjoittanut P. G. EKBOM. / Metsästys ja kalastus 1927.

MATKAMUISTELMIA POHJOIS-LAPISTA.


V. 1905 tein ensimmäisen matkani kauas pohjoiseen ja kävin silloin m.m. Enontekiön kirkonkylässä. Tämän jälkeen seurasi useita matkoja sekä Suomen, Ruotsin että Norjan Lappiin ja olen melkein aina etsinyt seutuja, joihin on niin vaikea päästä, että matkailijavirta ei ole niitä vielä löytänyt. Mutta mielessäni kangasteli aina tuo kapea »käsivarsi» Ruotsin ja Norjan välissä, kunnes vihdoin kesällä 1926 päätin tehdä matkan Kil-pisjärvelle, missä kolmen valtakunnan rajat kohtaavat toisensa.

Sodan aika-nahan tämä seutu tuli kuuluisaksi sotatarpeitten kuljetukses-ta, jota Venäjän hallitus ylläpiti kuljettaen tavarat hevosilla ja poroilla Lyngenfjodista Tornioon, ja suuri n.s. »Kilpisjärven juttu» teki nimen yhä kuuluisammaksi. Siitä pitäen siellä kuitenkin jälleen vallitsee erämaan rauha. Talvella liikenne kuitenkin on sangen vilkas, koska Suomen ja Ruotsin puolen asukkaat silloin tekevät matkoja Jäämeren rannalle.

Kirjoittaja Siilastuvalla.

Kilpisjärvi: Siilastupa.

Isäntänä Iitossa oli vanh. konstaapeli Juho Alfred Välitalo (s.1.3.1873.) Vaimo Hilda Vilhelmiina Lidström (s. 25.2.1871 Ala-Kainuussa.) Kuva Väinö Tanner, 1906, GTK.

Koko tämä suuri alue on miltei asumaton. Ihmisiä tapaa vain Siilastu-vassa Kilpisjärven luona, ja saman järven rannalla peninkulmaa eteläm-pänä on pieni uutistalo. Muuta kiinteää asutusta ei ole ennen kuin Kön-kämäenon rajajoen luona, missä ensimmäinen Suomen puolen talo litto sijaitsee, 4 penikulmaa alempana joen varrella.

Sitten on kolme taloa Saarenpään luona ja muutamia yksinäisiä asu-muksia ennen Lätäsenon ja Könkämäenon yhtymäkohtaa. Ylempänä Könkämäenon varrella on vain kaksi pientä taloa. Sisämaassa ei siis ole juuri ollenkaan kiinteää asutusta ja siellä oleskelevat vain vaeltajalappa-laiset kesäaikaan porolaumoineen Norjan rajalla. Rajajoen Ruotsin puo-leinen ranta on sitävastoin vähän taajemmin asuttua, vaikka talojen vä-limatkat täälläkin lasketaan penikulmissa.


Kun Kilpisjärvi on 476 metriä merenpintaa korkeampana ja kauempana sisämaassa olevat järvet vielä korkeammalla, seuraa siitä, että täältä virtaavat vesistöt ovat täynnä koskia, jotka tarjoavat urheilukalastajalle oivallisia kalastusmahdollisuuksia. Forelleja, harreja ja nieriäisiä on run-saasti ja Kilpisjärven paras kala on siika, jonka erinomainen laatu on kuuluisa ja joka sen vuoksi on kalliimpaa kuin muitten vesien siika. Hau-kiakin on, joskin vähemmän, mutta sitä pidetään ala-arvoisena kalana, josta lappalaiset sanovat: »Lohi on kala, mutta hauki on vesieläin.» Näi-hin autioihin seutuihin lähdin viime kesänä kesäkuussa vähän jälkeen juhannuksen.

Paras aika Lapin-matkoille on heinäkuu ja elokuun alkupuolisko, jolloin ilma tavallisesti on lämmin ja kaunis, joskin sääski voi tehdä etenkin vasta-alkajan olon sietämättömäksi. Myöhemmin heinäkuussa ilmesty-vät myös paarmat ja pahimmat kaikista, mäkärät, pienet hyönteiset, jot-ka polttavat kuin tuli, jos pääsevät puremaan. Mitään tehokasta suoje-luskeinoa näitä petoja vastaan ei ole, vaan kansa käyttää sääskiverkkoa tai myös hilkkoja (huvor), jotka peittävät pään ja kaulan. Kasvoja varten, jotka sivellään pikiöljyllä, on aukko.

Mutta kun tämä öljy tahrii kaiken, minkä kanssa se joutuu kosketukseen, olen minä käyttänyt jo kauan neilikkaöljyä, joka ei tee tahroja, mutta on yhtä tehokasta. Muitakin eetteripitoisia öljyjä niinkuin esim. sitruuna-, bergamott- ja lavendeliöljyä voi käyttää sen mukaan mitä tuoksua pitää parempana. Lappalaisia hyönteiset vaivaavat vähemmän, ehkä siksi, että he peseytyvät harvoin.

Vaikka heinäkuu tavallisesti on lämmin, sattuu usein äkkinäinen ilman-muutos ja sen vuoksi on varauduttava sopivilla villa pukimilla. Matkava-rustusten tarkempi selostus tässä veisi liian pitkälle. Mainitsen vain, että kokemukseni on osoittanut Suomen Lappia varten sopivimmiksi jalki-neiksi veden pitävät, anturoidut tai anturoimattomat suomalaiset piek-susaappaat. Siellä on nimittäin vetisiä maita enemmän kuin Ruotsin ja Norjan tunturiseuduilla, ja on sentään miellyttävää, että voi kuivin jaloin kahlata jänkien ja vesien poikki. Lappalaiset käyttävät voideltuja nahka- kahousuja ja matalia paulakenkiä, joissa on täytteenä kuivia saraheiniä. Näissä varustuksissa he kulkevat kuivina, vaikka vesi ulottuu korkealle reisiin asti

Syksyinen Saanatunturi. Kuva: Bonin Volker von. Museovirasto. / finna.fi

Koivu Kilpisjärvellä, taustalla Saanatunturi. Kuva: Bonin Volker von. Museovirasto. / finna.fi

Vaivaiskoivu Kilpisjärven rannalla. Kuva: Bonin Volker von. Museovirasto. / finna.fi

Kukkia tunturin rinteessä Kilpisjärvellä, kuvan oikeassa reunassa Siilasjärvi. Kuva: Bonin Volker von. Museovirasto. / finna.fi

Ei ole viisasta ottaa mukaansa tavaraa muuta kuin sen, mitä jaksaa itse kantaa selässään. Muutoin on aivan riippuvainen apulaisista, joita heinä-aikana usein voi olla mahdotonta saada. Ja sitä paitsi matka tulee paljon huokeammaksi, kun ei aina tarvitse turvautua kantajaan. Selkäreppuna on norjalainen terästelineinen »mejs» ehdottomasti paras.

Tavallisin tie Kilpisjärvelle vie Tornion ja Haaparannan kautta Narvikiin, sieltä höyrylaivalla Tromsöhön ja edelleen paikkakunnan veneillä Lynge-nin Skibotn'iin, josta on Siilastupaan neljä penikulmaa maantietä ja kaksi penikulmaa ratsutietä. Koska minä matkoillani, niinkuin sanottu, olen et-sinyt oudompia matkateitä, olin aikonut hakeutua Kattovuomasta Tor-nion järven koillisrannalta suoraan pohjoiseen tuntureitten yli Ruotsin pohjoiskolkkaan, joka matka on linnunteitse n. 8 pnk.

Mutta odottamattomien esteitten vuoksi minun täytyi luopua tästä suun-nitelmasta. Sen sijaan lähdin Abiskon matkailija-asemalta järven yli 1½ penikulman päässä sijaitsevaan Pålnovikenin lappalaiskylään. Kesäk. 30 p:nä jätin jälkeeni moottoriveneellä sinne tulleet eri maitten matkailijat ja ponnistelin tunturien yli Sörmo-nimiseen, lähimpään norjalaistaloon, jonne saavuin keskiyöllä.

Täältä matkustin automobiililla 175 km. Kvesmenesiin Lyngenfjordin luo ja jatkoin seuraavana päivänä matkaa Signaldaleniin. Tätä tietä laske-taan Kilpisjärvelle olevan vuonolta n. 6 penikulmaa, mutta penikulma tunturia on aivan toista kuin tavallinen maantiepenikulma. Valtio on lait-tanut hyvän ajotien 2 penikulman päässä olevaan Signalnäsin taloon saakka, ja sieltä voi ajaa huonoa tietä ½ pnk. Vassdalin taloon, mutta sen takana alkavat tunturit. Vanhana jalankulkijana matkasin mieluimmin reppu selässä, vaikka vaeltaessani Pälnovikenistä sopimattomat uudet saappaat olivat pahasti hanganneet jalkaani, mistä minulla oli koko mat-kan paljon harmia.

Pian oli mahtava Lyngevuono alapuolellani ja tie nousi yhä ylemmäs seuraten koskisen, kirkkaanvihreän Lyngejoen rantaa. Täälläkin kasvoi mäntymetsää aina viimeiseen taloon saakka. Laakson viiden talon väki oli ystävällistä ja vieraanvaraista ja minulle tarjottiin kahvia ja voileipää (»smörrebröd»). Signalnäsissä puuhattiin »juhlaa» seuraavaksi päiväksi, jotta saataisiin rahoja maantien pidentämiseen.

Nurmikolle pystytettiin tanssilavaa ja naisväki oli keittiössä leipomassa. Huolimatta kiireestä annettiin minulle auliisti hevoskyyti Vassdalin taloon, minne aioin yöpyä, jotta jalkani olisivat jonkunmoisessa kunnossa kul-kiessani vuorten yli. Ajoneuvoina oli nelipyöräiset työkärryt, joihin oli asetettu pakkalaatikko ja sen päälle matto. Hevonen oli pieni, vahva norrlantilainen, tuota kestävää rotua, joka vaikeimmasa sakin maastos-sa selviytyy kuorma selässä.

Hiukan pudisteltuna saavuin Vassdaliin ja rappusilla minut otti vastaan isäntä itse, kolmessa valtakunnassa tunnettu Ole Jakobsen eli Ole Ja-kob, joksi häntä tavallisesti kutsutaan. Päivän kuluessa olin oppinut, et-tä näitten kaukaisten laaksojen norrlantilaisten kanssa seurustellessa on parasta noudattaa määrättyjä juhlallisia muotoja, minkä vuoksi minä ti-laisuuteen sopivin sanoin esitin kohteliaan pyynnön saada yöpyä hänen kattonsa alle. Ukko näytti yhtä juhlalliselta kuin minäkin ja vastasi, että hän menee sisään kysymään »äidiltä». Sitten hän tuli ulos ja pyysi mi-nua astumaan sisään. »Äitikin» oli hetken tärkeyden valtaama, mutta loppu oli hyvä ja yömaja oivallinen.

Ole Jakob on norjalainen raja- ja porovartija ja laajalti suuressa arvossa pidetty kunnon mies. Maailmansodan aikana oli paljon ihmisiä, enem-män tai vähemmän passittomia, kulkenut tätä tietä Norjaan, mutta hän tuumi, ettei hän kaikkien kanssa voi. Olelle itselleen sellainen katsanto-kanta oli mukavin, sillä Lyngen nimismiehen luo oli monta penikulmaa.

Koska alkuperäinen matkasuunnitelmani oli muuttunut, en ollut voinut varustautua Norrlannin kartoilla, vaan minun oli kysyttävä tietä Ole Jako-bilta. Vassdalsgärden sijaitsee matalalla tasaisessa laaksossa, jota ympäröivät korkeat tunturit. Niistä on lähin terävähuippuinen Parastin-den. Siitä länteen päin Ruotsin puolella kohoavat mahtavan Pältsatun-turin lumihuiput ja jäätiköt. Minun oli suunnattava kulkuni kohti Pältsaa Parastindenin etelärinnettä ja olisi varottava menemästä liiaksi vasem-malle.

Kun olisin tullut korkeammalle tuntureille, näkyisi Kilpisjärvi kaukaa ja silloin minun olisi kuljettava erästä vettä kohti pohjoisessa, Goltevand eli Kolttajärvi nimistä, missä Olella oli turvekota. Täältä oli sitten seurattava vesistöä aina kolmen valtion rajapyykille saakka. Tästä kohdasta olisi lyhyt matka Siilastupaan, kunhan en vain kulkisi liian lähelle Kilpisjärven rantaa.

Nämä olivat Olen ohjeet.

Kello 10 aamulla hyvästelin Vassdalsgärdin ystävälliset ihmiset ja suun-tasin kulkuni laaksoa ylös. Oikealla kohisi joki ja tunturirinteillä ympä-riinsä kuohui puroja valkeina vöinä. Alhaalla oli runsas maakasvullisuus ja koivut olivat vielä ensimmäisessä keväisessä vihreydessään. Polku vei yhä korkeammalle ja kävi yhä jvrkemmäksi. Olin kulkenut puurajan poikki. Laakso oli syvällä alapuolella. Edessäni kohosi Paltsa koko lois-tossaan.

Kuljin edelleen katsoen silloin tällöin kompassiin, olin mielestäni menos-sa liiaksi oikealle ja muutin suuntaa Parastindenia enemmän ylöspäin, koska oletin Kilpisjärven pian näkyvän koillisesta. Kului tunti tunnin pe-rästä. Parastindenin huippu, joka nyt oli takanani, verhoutui pilviin, jotka pehmeinä huntuina laskeutuivat hiljaa alas sen sivuja pitkin. Tuuli yltyi ja sade alkoi piestä selkääni. Maasto yhä paheni: suuret kivenlohkareet ja syvät rotkot, vaihdellen Pältsalta juoksevien kuohuvien purojen kanssa tekivät kulkemisen yhä vaivaloisemmaksi.

Kuusitoista kiloa selässäni alkoi painaa ja sai minun yhä useammin le-päämään. Säästyäkseni kovimmalta sateelta ryömin suuren kivilohka-reen alle ja mietin siellä maatessani elämän vaivoja ja tyhmänrohkeata tekoani lähteä yksinäni tunturiseutuun ilman karttaa tai opasta. Pian lak-kasi satamasta, mutta kylmä Jäämeren tuuli yltyi voimakkaammaksi. Mi-nun oli kuitenkin vain kiirehdittävä kävelyäni.

Eräältä kukkulalta näin vihdoin suomenpuoleiset Malla ja Saanatunturit ja kaistaleen Kilpisjärveä sekä Olen mainitseman Kolttajärven. Tämä rei-pastutti. Mutta pirstautunut kalliomaasto paheni yhä ja niin seisoin valta-vasti kuohuvan leveän kosken partaalla. Muuta ei voinut kuin kulkea ylöspäin löytääkseen sopivan kahluupaikan. Etsiminen kesti kauan, sillä koski virtasi tällä kohtaa syvässä rotkossa, jonka yli oli mahdoton pääs-tä.

Näin alastoman totuuden olin vastoin Ole Jakobin neuvoa päätynyt Parastindenille liian korkealle ja eksynyt. Eräässä laaksossa hämmen-nyin ilmansuunnista ja kadotin näkyvistäni tunturihuiput, joitten mukaan olin suunnannut kulkuni; kaikki pyöri kuin karusellissa. Kulaus lääke-pullosta ja silmäys kompassiin selvittivät kumminkin käsitteeni ja lähim-mällä kukkulalla sain taas näkyviini kadonneet huiput. Äkkiä kohtasin ki-vipyykin ja päättelin siitä, että olin tullut Ruotsin lappalaisten suurelle ke-sämuuttotielle, joka vie pitkin Kilpisjärven etelärannan tuntureita Lynge-niin. Lopulta löysin sopivan kahluupaikan ja voin taas suunnata kulkuni kohti Kolttajärveä, jolle pääsin vaivaloisesti laskeutuen jyrkän lumikentän ja parin puron yli.

Kodassa sain suojaa jäiseltä tuulelta, mukillisen lämmintä kahvia ja het-ken tarpeellista lepoa. Yö oli jo yli puolen. Täältä uurastin edelleen Mal-laa ja Saanaa kohti, jotka näyttivät olevan hyvin lähellä ja lopulta seisoin kolmen valtakunnan ränstyneen rajapyykin eli »kolmen valtakunnan muurin» luona, joka myöhemmin kesällä piti revittämän uuden tieltä. Sii-lastupaan ei enää pitänyt olla pitkälti ja luulin, että matkan vastukset oli-sivat jolopussa, mutta taas erehdyin.

Vetelät jängät ja miltei läpipääsemättömät pajukot panivat voimat kovalle koetukselle. Kartalleni oli merkitty pieni joki, joka laski Kilpisjärveen vä-hän matkan päässä rajapyykistä ja tämän laskukohdan toisella puolen piti Siilaan olla. Tulin joelle, mutta huomasin mahdottomaksi kahlata sen yli. Niinpä minun täytyi kulkea ylöspäin jänkien ja pajukkojen lävitse kun-nes löysin sopivan kohdan.

Nojaten sauvaan ja pysytellen varovasti pohjakivillä tasapainossa on-nistuin pääsemään toiselle rannalle niin, ettei vesi mennyt saapasvarren yli. Kiipesin sitten lähimmälle kukkulalle, josta näkyi järvelle, mutta en nähnyt mitään tupaa rannalla. Tallustin rantaa pitkin edelleen. Selkärep-pu kävi painavammaksi ja jalat helliksi. Silloin näin etäältä, Saanatuntu-rin alla olevaa lahden toiselta rannalta, joitakin punaisia mökkejä pilkot-tavan koivunrunkojen välitse.

Pääsin lahdelle tehtyäni viimeisen voimainponnistuksen. Siinä seisoin, mutta etemmä en voinut päästä. Kello oli nimittäin 6 aamulla eikä Sii-laassa ollut vielä kukaan noussut ylös. Lahdenpohjassa huomasin kos-ken ja vähän korkeammalla järven. Päästäkseen jalan tuvalle olisi täyty-nyt kiertää tämä kaikki. Voimani olivat kuitenkin 20 tunnin vaelluksen perästä lopussa ja minä alistuin, etsin mukavan kuopan, kääriydyin telt-tavaatteeseen ja nukuin.

Parin tunnin päästä heräsin kylmästä ja kosteudesta väristen, tein merk-kitulen ja näin ilokseni, että merkki oli huomattu, koska mies meni ve-neeseen ja souti lahden poikki. Hän oli Siilastuvan isäntä Walter Wiik. Tultuani perille join kahvia äärettömällä mielihyvällä, söin vahvan aa-miaisen ja ryömin vuoteeseen tulen räiskyessä siistin vieraskammarin takassa. Nukuin melkein yhtämittaa seuraavaan aamuun. Näyttää ehkä taitamattomalta, että vain noin penikulman matkalla rajapyykiltä Siilak-seen sotkeuduin maastoon, vaikka minulla nyt oli kartta, jonka mukaan kulkea. Mutta onnettomuudeksi olin erehdyksessä saanut matkalle mu-kaani maanmittaushallituksen karttalehden vanhemman painoksen, joka osottautui aivan kelvottomaksi.

Lahdenpohjassa näkemäni koski oli Siilaskoski. Talonväen ilmoituksen mukaan täällä piti olla harreja ja forelleja vaikka miten paljon: niitä sai vain nostella vedestä minkä verran vain halusi. Koski on noin puolen ki-lometrin pituinen ja laskee Siilasjärveen. Se on pieni tunturijärvi, jonka takana kohoavat Norjan lumihuippuiset tunturit. Vesi on kristallikukasta ja jääkylmää. Etelässä leviää sinertäväin vuorten ympäröimä Kilpisjärvi.
Lähinnä oikealla on runsaasta tunturikasvullisuudestaan merkillinen Mal-la ja vasemmalla Saana, jonka juurella Siilastupa on.

Saa turhaan etsiä urheilukalastukseen ihanteellisempaa koskea. Se on vain niin leveä, että rannalta helposti hallitsee koko uomaa, varsinkin kosken alapuolella, missä maa on tasaista eivätkä pajupensaat eikä koi-vut estä heittoa. Varsinaista pohjakasvullisuutta ei ole. Mutta ilma oli kyl-mä ja tuulinen, jonka vuoksi kalastus ei näyttänyt lupaavalta. Paras aika oli iltapäivällä klo 4-6. Harri söi kuitenkin oikein hyvin ja niinä kahtena il-tapäivänä, jotka siellä käytin kalastamiseen, sain muutamia forellejakin.

Suurin painoi 1 ½ kg ja tarttui pieneen kultauistimeen. Toisten paino vaihteli 500—700 gr. Ne sain molemmat kulta- ja hopeauistimella. Per-hoista ne eivät niin välittäneet, mikä ehkä johtui siitä, että olen tähän kalastustapaan vähän perehtynyt. Koska forelli kokemukseni mukaan näissä vesissä ei tule n. 2 kiloa painavammaksi, voin olla tyytyväinen saaliiseen. Kala on kuitenkin aika laiha, ja sen vuoksi siika ja harri ovat ravinnoksi parempia.

Siian kalastus nuotalla ja verkolla on hyvin tuottavaa ja kala parasta, mitä voi saada. Talvella, kun liikeyhteys Suomesta ja Ruotsista Jääme-ren rannalle on vilkas, ostavat suomalaiset ja lappalaiset paljon suolat-tua siikaa. Sekä siilastupalaiset että siitä parin penikulman päässä ole-van Salmenvaaran uutisasukas Tuomas elävät pääasiallisesti tällä ka-lastuksella.

Aiemmilla Lapinmatkoillani olen usein joutunut kosketuksiin lappalaisten, sekä Suomen- että porolappalaisten kanssa, mutta en vielä koskaan ole tavannut oikeita paimentolaisia, s.o. sellaisia, jotka koko vuoden asuvat teltoissa. Esim. Tenojoella näkemäni kalastajalappalaiset asuivat kaikki tavallisesti pienissä hirsitaloissa ja samoin Inarin porolappalaiset, jotka tosin kesäksi muuttavat kesätupiin. Ne on rakennettu sellaisiin seutuihin,
missä heidän poronsa silloin ovat laitumella.

Ellen erehdy, saa luullakseni mennä aina Ruotsin ja Norjan väliin pistä-vän »käsivarren» pohjoisimpaan osaan saakka löytääkseen meidän maastamme oikeita paimentolaisia. Siilaassa totesin, että heitä siellä on.
Kesäaikaan tulee sinne lappalaisia melkein joka päivä hankkimaan itsel-leen jauhoja, kahvia, sokeria ja muita elintarpeita.

Lähimpiin kotiin oli kaksi penikulmaa. Viime kesänä ne, luvultaan kolme, sijaitsivat eräässä laaksossa Tsherbmisjaurin tunturijärven luona. Näit-ten lappalaisten talvikodat olivat n. 12 penikulman päässä etelässä, Muonionjoen varrella, puolen penikulman päässä Karesuvannon kirkol-ta. Siellä he asuvat norjalaisista villaraanuista valmistetuissa teltoissa. Silloin kun kevään viimeistä lunta pitkin vielä voi ajaa reellä ja pulkalla, kokoavat he poronsa ja koko irtaimistonsa sekä muuttavat pohjoiseen Norjan rajalle, missä porot sitten ovat laitumella, kunnes syksyn ensi lumella taas voivat matkata etelään.

Silloin kun poronlaiduntamissopimus ei vielä ollut sulkenut rajaa Suo-men poroilta, menivät ne Norjan rantatuntureille saakka, kun ne ovat korkeampia ja siellä on vähemmän paarmoja kuin Suomen tuntureilla, sekä runsaasti lumikenttiä, joille porot mielellään menevät kuumina ke-säpäivinä. Nyt kaikki tapaamani lappalaiset valittivat, että rajansulkemi-nen on heille suureksi haitaksi. Jos sopimus olisi myöntänyt heille peni-kulmankin Norjan aluetta, olisivat he olleet tyytyväisiä.

Maallikon on vaikeaa ratkaista, miten asianlaita on, kun tietää kuinka laajaperäistä työtä poronlaiduntamistoimikunta on tehnyt näiden kysy-mysten ratkaisemiseksi. Sen kuitenkin voin ymmärtää, että Suomen lai-tumet ovat paljon parempia kuin Norjan. Jo päivää jälkeen Siilakseen tuloni tapasin Piehtar Labba- nimisen lappalaisen ja hänen viisaan Tshuoggi-koiransa; porohärkä oli lieassa ylhäällä koivumetsässä.

Kun Piehtar ei syönyt, niin hän nukkui ja milloin hän ei ollut näissä lap-palaiselle kovin tärkeissä toimituksissa, joi hän kahvia. Hetken kuluttua Piehtar, Tschuoggi ja minä olimme hyviä ystäviä, ja minä päätin jo sama-na iltana mennä käymään hänen kotaansa Tsherbmisjaurille. Siellä oli myös rikkaan Aslakka-Juuson kesäkota ja vähän matkan päässä siitä asui Lars Tomensis.

"Kuvattu talvella 1950, kuvanottopaikka epävarma. Vas. Piehtar Labba, vaimo Marja imettämässä tytärtään Rauna , edessä poika Jouni. Takana Jouni Labban vaimo Susanna tyttärensä Susannan kanssa. Oikealla takana Elli Susanna Labba (nyt Mannela) ja hänen edessään Iso-Jouni Jouni Labba. v.1950; Biehtár Labba, su eamit Márjá, Jovnnas Jovnna Susánna ja olgeš ravddas Elle Susánna (biehtára ja Márjjá boarraseamos mánná). Márjjá askkis Rávdná ja ovdda bealde Jovnna. Susánnas lea gietkamis Unna Susánnaš, Elle Susánna ovdda bealde Jovnna (Susánna bárdni)." Kuva: Kyytinen Pekka. / Museovirasto. Kuvateksti: Nils-Henrik Valkeapää.

Näkymä Suppijärven kotakylästä v. 1923: Oikealla Inker-Anni Valkeapää (o.s.Labba), takana ahku Inga Labba, vasemmalla Elli Labba. Kuva: Haataja T. I. / Museovirasto. / finna.fi

Aslakka Juuso ja Piehtar Labba matkalla porotokalle.

Piehtar lähti edeltä, kai valmistamaan kotain asukkaita »Helsingin her-ran» tuloon, joka heille oli harvinainen tapaus. Kun olin päässyt Saana-tunturille ja näin kauas eteenpäin, näyttivät Piehtar, Tshuoggi ja poro pieniltä pilkuilta etäisyydessä. Kaksi penikulmaa ei tuntureilla ole niin-kään pieni matka varsinkin kun on vasta edellisenä päivänä selviytynyt rajatunturien vaikeuksista. Mutta täällä oli maasto tasaista ja ilma suo-tuisa. Kello neljä aamulla olin perillä, pajukkoa kasvavassa laaksossa, missä kodat olivat. Teltoista kuului äännekästä kuorsausta ja samassa vihaisesti murisevat koirat ympäröivät minut. Vain Tshuoggi tuli esiin häntäänsä heiluttaen.


Pian näin Piehtarin kohottavan telttavaatetta. Hän oli köyhä ja neuvoi minua menemään rikkaan Aslakan kotaan, mutta minä pysyin päivän vanhassa ystävyydessämme ja ryömin hänen luokseen. »Et ole ylpeä kuin muut herrat», sanoi hän kohteliaasti. Hän teki tulen tuoreihin koivu-noksiin, ainoihin saatavana oleviin polttopuihin, kahvipannu pantiin tulel-le ja juotiin teltassa mukillinen mustaa kahvia.

Sen jälkeen paneuduin pitkälleni porontaljalle Piehtarin parhaaseen nor-jalaisraanuun kääriytyneenä. Tshuoggi asettui päänaluseni, jauhosäkin viereen ja kodan kaksi muuta koiraa, jotka olivat oivaltaneet, ettei vieras ollut vaarallinen, asettuivat toinen jaloilleni ja toinen selkäpuolelleni ja niin nukuimme kaikki rajun tuulen tempoessa telttavaatetta. Väärinkä-sitysten välttämiseksi lisään, että olen immuuni enkä siis kammoa kol-mea lappalaiskoiraa sängynlämmittäjinä.

Kodassa nukkui lisäksi Piehtarin vanha äiti ja viisi alaikäistä siskoa. Lämmittävistä koirista ja norjalaisesta raamista huolimatta ei nukkumi-sesta kuitenkaan tullut juuri mitään. Muutaman tunnin kuluttua alkoivat kodan asukkaat liikkua, eukko ja lapset ryömivät toinen toisensa perästä esiin taljoista ja fiteistä ja pian leimusi taas kahvivalkea. Minä tarjosin kahvia ja sokeria kun taas Piehtar otti esiin parhaintansa, kuivattua po-ronmaitoa, jota säilytetään ahdettuna poronmahoihin, liuotetaan veteen ja käytetään kahvikermana. Tämä maito on lappalaisten parhaita herk-kuja. Joskin totesin, että makuasioista voi olla eri mieltä, join kohteliaana vieraana kolme suurta mukillista, purtavana kuivattua poronlihaa. Eukko oli ummikkolappalainen, ei puhunut sanaakaan suomea. Hän sai lah-jaksi silmäneulakirjan.

Sitten lähdin Aslakan kotaan. Se oli iso ja tilavaa ja taloustavarat ja vaat-teet ilmaisivat omistajan hyvää taloudellista asemaa. Ollakseen lappa-lainen hän oli kookas mies ja puhui oivallisesti suomea. Minua pyydettiin istumaan puuarkulle ja sain taas kahvia kuivatun poronmaidon kera.

Sillä välin emäntä laittoi ruokaa, jota hän tarjosi puumaljasta sanoen: »Syö». Maljassa oli auringossa kuivattu poronlapa, voita ja pannussa paistettua leipää. Syötyä joimme taas monta kupillista kahvia. Laskin tässä kodassa, vanhukset, palvelijat ja lapset mukaan luettuina olevan viisitoista henkeä ja lisäksi koirat, jotka kulkivat edestakaisin vierasta nuuskien.

Syönnin jälestä alkoi leiri elää, kaikki olivat jalkeilla. Ruokatavaroita otettiin alas varastopaikoista, viltit ja muut tarpeet koottiin ja pakattiin säkkeihin, ja ne sälytettiin porohärkien selkään, jotka oli otettu kiinni lä-heiseltä laitumelta. Lapset olivat tiellä joka paikassa ja koirat haukkuivat. Paimenet olivat nimittäin lähdössä suuren porolauman luo, joka oli Nor-jan rajalla päin Tsherbmisjaurin, Jehkatshin ja Saanan välisillä tuntureil-la.


Vihdoin oli kaikki kunnossa ja kymmenen porohärkää kuormitettu kapis-tuksilla, telttavaatteilla ja tangoilla. Aslakka antoi lähtömerkin, koirat ul-voivat innosta ja raito lähti nopeasti liikkeelle. Etummaisena kulki Aslak-ka johtaen neljää härkää, hänen sivullaan kulki tyttö kirves käsivarrella, sitten tulivat renki ja Piehtar poroineen sekä Piehtarin vähämielinen, ri-saisiin nahkoihin puettu veli johtaen viimeistä härkää, joka laahasi teltta-tankoja. Viimeisenä kuljin minä.

Minulla oli täysi työ pysyessäni puolijuoksua kulkevien lappalaisten mu-kana. Pari tuntia se oli mahdollista, mutta sitten välimatka raitoon piteni yhä enemmän, kunnes viimeinen poro katosi erään kukkulan taa. Kuljin hiljalleen yksinäni takaisin Saanaa ja tunturin takana olevaa Siilasta koh-ti.

Lappalaiset olivat löytäneet sopivan kodanpaikan kauempana eräässä laaksossa enkä enää nähnyt heitä. Lähestyessäni Saanaa kohtasin lai-tumella olevia poroja ja pian lainehti ohitseni koko lauma, tuhatkunta eläintä. Se oli suurenmoinen näky. Niitten perässä juoksivat Piehtar ja hänen viisas Tshuoggi koiransa. Heillä oli täysi työ kootessaan jälkeen jääneitä poroja. Oletko kassistellut?» kysyi Piehtar ensimmäiseksi.

Lappalaiskodat Tsherbnisjauren rannalla.

Könkämäeno: Peerakoski.

"Harreja" ongitaan Peerakoskesta v. 1919, veneessä valkoisessa takissa oleva tukeva mies on Peteri Siikavoipio Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto. / finna.fi

Siilaskoski.

Iltapuolella olin jälleen Siilastuvassa, sain kelpo kylvyn ja tarpeellista le-poa vaelluksen jäljestä.

Viidentenä päivänä hyvästelin Siilaksen väen, joka oli kaikin tavoin vaa-linut minua. Samaan aikaan hankkiutui isäntä hevosella tohtori Saxénia ja Malmiota vastaan, jotka olivat tulossa sinne. Mutta minulla ei valitetta-vasti ollut aikaa odottaa heitä. Olin nimittäin varannut matkaani vain kak-si viikkoa aikaa, aioin vielä kalastaa Könkämäenon koskista ja matkaa oli Karesuvantoon kaksitoista penikulmaa, sieltä postiautolla 195 Kiiru-naan ja kahden vuorokauden junamatka Helsinkiin kotiin.

Ville renki tuli soutajaksi. Ilma oli lämpimämpi kuin siihen saakka, heikko tuulenhenki sai järven pinnan kareilemaan. Tänä iltapäivänä Siilaskos-kessa varmasti kala söisi, mutta minun täytyi matkustaa pois tästä hou-kuttelevasta mahdollisuudesta huolimatta. Vähäksi aikaa poikkesimme penikulman päässä Siilaksesta olevan uutisasukkaan, Salmen Tuomaan mökkiin, missä hän vielä vihkimättömänä asui yhdessä erään Norjan suomalaisnaisen kanssa.

Sieltä jatkoimme matkaa Kilpisluspaan. Täällä koetin kalastaa, mutta oli keskipäivä enkä saanut mitään. Sitten vedimme venettä puoli kilometriä kannaksen poikki koskenrantaa pitkin ja soudimme edelleen Kumma- emoa ylöspäin Muokkavuoman taloon Ruotsin puolella, missä aioin olla yötä ja saada soutajan eteenpäin.


Muokkavuoma on Ruotsin pohjoisin talo. Se on suurten niittyjen keskel-lä. Niityt ovat Kummaemon Könkämäenoon laskiessaan muodostamaa suistomaata. Pohjoisessa näkyvät Pältsan valkeat huiput. Karesuvan-non kirkolle lasketaan olevan täältä kymmenen penikulmaa. Ihmiset asuivat tallissa, jossa oli tehty tarpeellinen siivous.

Asuinrakennus oli nimittäin muutettu ylemmäs »törmälle» ja sitä laitettiin juuri asuttavaan kuntoon. Ruotsin valtio on rakentanut pitkin rajaa kulke-van puhelinjohdon. Minun tulostani ilmoitettiin puhelimella pitkin matkaa etelään päin ja luulen, että koko jokilaakso Karesuvantoon saakka tiesi uutisen tunnin kuluttua.

Ilma oli muuttunut lämpimäksi ja tyyneksi ja niinpä sääsket korvasivat pitkän kylmän ajan vahingot. Tästä syystä useimmat ihmiset nukkuivat ulkona, minne minullekin oli valmistettu vuode kaappisänkyyn, jonka yli pingoitin sääski telttani. Tupakansavusta ja muista varokeinoista huoli-matta tuli yöstäni kumminkin jotenkin rauhaton.

Mukkavuomasta minut soudettiin penikulman matka Keinovuopioon, lä-himpään Ruotsin puolen taloon, mistä Valfrid Mannela ja hänen vaimon-sa veivät minut Siikavuopioon saakka. Sille, joka mahdollisesti joutuu matkustamaan tilaamatta venettä edeltäpäin Siilakseen, voi olla mielen-kiintoista tietää, että jätimme veneen Lammaskosken yläpuolelle, kuljim-me jalkaisin noin penikulman matkan littoon, lainasimme sieltä uuden veneen, jolla matkasimme Pätikkäkoskelle, josta ei voi laskea ja joka on hyvin vaikea sauvoa.

Siikavuopiosta lainasimme taas veneen. Viidentenä päivänä Siilaasta lähdön jälkeen olin perillä Karesuvannossa ja matka maksoi kaikkiaan 95 Ruotsin kruunua. Syynä siihen, että se kesti niin monta päivää, oli, että joimme kahvia kaikissa Siilaan ja Siikavuopion välisissä taloissa ja että kalastin Peura- ja Lammaskoskesta, Patikasta ja Rautukurkiosta.

Parhaimmin onnistuin Peerakoskessa, jota sanottiin kalarikkaimmaksi. Patikkakin on oikein hyvä koski, mutta minä menestyin siellä huonom-min. Joka tapauksessa meillä oli tuoretta kalaa enemmän kuin tarpeek-si.

Salmen Tuomaan tupa.

Vietin kolme yötä Ruotsin puolen taloissa, niissä joka paikassa oli hinat-tu lippu tankoon vieraan kunniaksi ja yhden yön Saarenpäässä Suonien puolella ja olin hyvin tervetullut vieras joka paikkaan. Ystävällisempiä ih-misiä olen eräretkilläni harvoin tavannut.


Karesuvannosta on oivallinen maantie Kiirunaan ja postin mukava hen-kilöauto perävaunuineen teki matkan seitsemässä tunnissa. Se maksoi 14 kruunua. Vaikka en ole tässä ryhtynyt mihinkään suurten kalanpyyn-tien perinpohjaiseen kuvaamiseen, joka ehkä olisi enemmän lukijaa kiin-nostanut, toivon kumminkin, että elämykseni ja kokemukseni tältä mat-kalta vähäiseltä osaltaan ovat lisänneet näitten ihanien, joskin vaikea-pääsyisten seutujen ja niitten tarjoamien rikkaitten mahdollisuuksien tun-temusta.
Tuhansia valokuvia Lapista, mielenkiintoisia juttuja, videoita ym. Tutustu: https://www.hetan-jussa.com/