Olli-Pekka. / Lapin Kansa 1930.

Matkamustoja Kittilästä.



Mieluisimpiin matkamuistoihimme kuuluu käynti Kittilän Nilivaarassa. Sinne johtaa kylätie, joka erkanee Kittilän-Könkään maantiestä, ja on ra-kennettu kyläläisten toimesta. Valtioapuakin sitä varten on saatu, mutta tie on vaatinut suuria kustannuksia ja jäänyt sen vuoksi melkoiselta osal-taan sorastusta vaille. Varsinkin sen jatko: Nilivaara-Kiistala oli niin huo-nossa kunnossa, että menomatkalla oli autoa kolme eri kertaa pahim-missa paikoissa vedettävä.

Kysyimme J. S. Kiistalalta, että oliko sitä vähääkään aavistusta. kuinka luja pähkinä on purtavana, kun tientekoon ryhdyttiin. Olipa hyvinkin, vas-tasi Kiistala, mutta kun asuu täällä tiettömissä erämaissa, niin sitä panee suunsakin väärään saadakseen asian alulle. Niinpä tulimme menneeksi sitoumukseen tien rakentamisesta sillä summalla, minkä valtiolta saim-me, ja tässä nyt olemme: sora puuttuu.

Mutta palataanpa Nilivaaraan. Kylä on Nilivaaran veljesten hallussa. Kolmeen ruoturintamassa seisovaan taloon kiintyy heti tulijan huomio. Ensimmäisessä vasemmalta lukien asuu veljeksistä Hermanni, tyyni ja harkitseva mies, ahkera ja toimelias. Toisessa - keskimmäisessä, veljes-ten syntymäkodissa - pitää isännyyttä Oskari-veli, vilkas, politiikkaan tai-puisa, valtioviisas, joka tietää enemmän kuin mitä päältäkäsin näyttää. Mutta äärimmäisenä oikealla komeassa talossaan asustaa Pekka Nili-vaara, kuulu karhunampuja ja ahkera pyytömies. Veljesten tumma ja pit-kä olemus puhuu vääjäämättömästisen puolesta, että suvun juuret ovat ehkä hyvinkin kaukana Karjalassa. Erikoisen silmiinpistävinä esintyvät nämä ominaisuudet Pekassa, jolla on komea ja miellyttävä ulkomuoto kuin entisajan heimopäälliköllä.

Veljessarjan esi-isä, Ollila nimeltään, joka aikanaan Nilivaaraan asettui, oli kuuluisa mies. Pekka Nilivaaran hallussa on pari hopeaista paikinto-esinettä, joilla silloinen "Suomen Huoneen Hallitus" ahkeraa ja toimelias-ta Ollilaa on muistanut. Siihen maailman aikaan ei Lapin raivaajia mo-nasti huomattu. Täytyi tehdä jotakin aivan erikoista, ennenkuin vallan-pitäjät muistivat. Mutta Ollilan isäntä tekikin sellaista, että se kestää ar-vostelun vielä tänäkin päivänä. Hän mm. kaivoi kanavia ja yhdisteli ve-sireittejä vain tavallisella lapio- ja hartiavoimalla, aukoen ja suoristaen silloin kulkutienä käytettyä Kittilän ja Sodankylän välistä vesireittiä.

Työn ja toimen miehiä on tullut pojistakin. Pekka Nilivaara, kuten sanot-tu, on kuuluisa karhunampuja. Kolmekymmentäkolme karhua on hän jo tähän mennessä kellistänyt. Hän ei ammu karhua koskaan pesään eikä pesän suulle, vaan antaa vastustajansa nousta ylös pesästä, ja vasta kun metsän kuningas nousee kahdelle jalalle ja aikoo käydä häiritsijänsä kimppuun, tuntuu Nilivaaran Pekasta, että asiat ovat oikealla mallilla. Silloin nostaa hän rauhallisesti haulikon poskelle ja lähettää erikoisesti valmistetun karhukuulan suoraan pedon sydämeen.

- Ettekö muuhun paikkaan ammu kuin nimenomaan sydämeen? kysyim-me häneltä, kun yhdessä kävimme Kiistalassa.
- En. Kerran vain olen kokeillut, kuolisiko karhu hauleilla. Ammuin kar-hua päähän ja henki lähti. Mutta kun ampuu päähän, menee pää pilalle. Sen vuoksi ammun aina sydämeen.
Tavallinen pyssymies taitaa olla kiitollinen, jos yleensä osuu karhua jo-honkin paikkaan ja tuskinpa siinä joutaa ajattelemaan, meneekö pää pilalle. Mutta Pekka Nilivaara kuuluu olevan itse rauhallisuus. Olipa kar-hu millä päällä tahansa, niin ei hän hätäänny. Rauhallisesti vaan nostaa pyssyn poskelle ja lähettää surmanluodin.

Pekka Nilivaara v. 1951. Kuva: Aapo-Matti Salmi. / Suomen Metsästys-museo.

Nilivaara v. 1850-1860. Tekijä: Soldan, Carl Erik. / Museovirasto.

Kuva: Suomen Kuvalehti 1922.

Pyyntömies Juha Päiviön Yhden talven kettusaalista Kiistalassa 1950-60-luvulla. Kuva: Suomen Metsästysmuseo.

Matkailijoita Ylimuonion lossirannas-sa 1936. Kuva: Stenbäck C. W. / Museovirasto.

Kuva: Suomen Kuvalehti 1918.

Sammalselän poroerotusaita: 1. vasemmalta on Nilla Piera eli Länsman-nin Piera Inarista, 2. vas. on Juro Siirtola, 3. vas. istuu Sammu Lakso; alin rivi 3. oikealta istuu Matti Suikki ja äärimmäisenä oikealla seisoo "Hanhivaaran vanha Matti". Kuva: Hilli Esa. / Museovirasto.

Lukijaa huvittanee kuulla, minkälaisia metsämiehiä toiset Nilivaaran vel-jekset ovat. Oskari kuuluu olevan kova kalamies, mutta muu riista on hä-neltä saanut olla jokseenkin rauhassa. Hermanni sen sijaan on kaatanut kymmenen karhua, joten ei ole outoa se homma hänellekään, vaikka pyytömiehen veri ei aivan niin paljon polta hänen suonissaan kuin Pek-ka-veljellä. Kovia poromiehiä ovat veljekset myöskin ja varsinkin Pekka, joka nauttii suurta arvonantoa myöskin Inarin poromiesten keskuudessa.


Kiistalassa sanoivat, että nyt olemme tulleet "leivän ja lihan rajalle". Tällä he tarkoittivat sitä, että täällä vielä maanviljelys jotenkuten menestyy, mutta tästä pohjoiseen ei ole muuta turvaa kuin poronliha ja metsänriis-ta.

Siinä puheessa on perää, sillä jo Pokassa tunnetaan, minkälaista on elää ja asua erämaassa, jossa tosiaankaan ei ole muista hengenpiti-mistä taikaa kuin metsänriistasta. Porotkin ovat pokkalaisilta vähiin hu-venneet. Täytyy kalppia vain pitkin selkosia lintujen ja jänisten perässä, ja jos yllättää jonkun isomman metsänelävän, voi olla tyytyväinen, sillä sen nahka merkitsee rahaa.

Lain kirjain ei aina lyö yhteen jokapäiväisen elämän kanssa. Niinpä niillä seuduilla, joista tässä on puhe, metsälintujen ansallapyyntiä koskeva määräys, jonka mukaan ansoilla pyynti on sallittua vasta lokakuun 1 päivästä ei ole sattunut kohdalleen. Lintu alkaa "juosta" niillä main jo syyskuussa, ja kun elämä on sellaista kuin se on, on huoli jokapäiväi-sestä leivästä johtanut siihen, että ansoilla yleisesti pyydetään jo ennen lokakuun1 päivää. On pakko pyytää, jos mieli pysyä hengissä. Ja luon-nonsuhteet ovat sellaiset, että pyynti täytyy lopettaa jo aikaisemmin kuin mihinse lain mukaan on luvallista. Tällainen ikävä asiaintila, jossa käy-täntöön soveltumattomat lain määräykset eivät ole sopusoinnussa joka-päiväisen elämän vaatimusten ja kansan oikeuskäsitteen kanssa, täytyi-si korjata sillä tavalla, että laki muutettaisin paremmin tarkoitustaan vas-taavaksi.

Mikään jyrkkä ja ehdoton ei "leivän ja lihan raja" suinkaan ole. Viijelys-edellytykset eivät lopu sillä "leveysasteella", jolla Kiistalan perukat sijait-sevat, vaan tapaa heinänviljelykselle paikoin aivan erinomaisen suotui-sia maita, jopa aivan jäämeren äärillä saakka. Mainittakoon vain, että Petsamon luostari oli etenkin loistoaikoinaan kuuluisa heinämaistaan, puhumattakaan siitä, että monet muutkin seudut Taka-Lapissa saattavat olla antoisia siinä suhteessa. Välillä saattaa olla pitkiä, karuja selkosia, joilla ei kasva paljon muuta kuin jäkälää, mutta jossakin tunturien kaina-lossa saattaa löytyä vihreä kaistale puronvartta, joka kasvaa heinää, tai avautuu jokilaakso, jossa mahdollisuudet ovat toisenlaiset kuin ympä-röivässä erämaaseudussa.

Mutta luonnollista on, että kun siirrytään Taka-Lappiin, on viljelysmah-dollisuuksista syytä puhua varovasti.Viljelyskelpoisia maita ja soita siellä täällä on, mutta elämä ei suinkaan ole niin ruusunhohteista kuin jonkun maisemien kauneuteen hullaantuneen kulkijan kuulee joskus ylistävän. Tekisi mieli sanoa niinkuin kerrotaan Yimuonion lossimiehen, vanhan ja vakavan Hermanni Ylitalon sanoneen maaherran rouvalle, kun rouva aikoi Ounastunturille ja tiedusteli Hermannilta, että minkähänlaista siellä korkealla oikein mahtaa olla. Oli siihen Hermanni lyhyesti vastannut:
- Kyllähän se on ämmä sillä tavalla, että siellä ollaan eri ilmastossa.

Se ei nimittäin tämä Hermanni turhia kainostele eikä ketään "teitittele". Maaherrallekin oli sanonut, kun hänet ensi kerran tapasi, että "vai olet sieki täällä".

Maaherra ja hänen rouvansa kuuluivat olleen ukon suhteen hyvin huvi-tettuja ja heistä tuli Hermannin kanssa hyvät ystävät. Ylimuonion lossi on näet niin pitkä, että siinä ehtii puhella paljon ennenkuin ollaan toisella puolella.

Petsamo, 5. 10. -30.