Suomen Kuvalehti 9.5.1925.

Olli-Pekka Suikki oli kotalappalainen. Kun vuonna 1891 opin tuntemaan hänet, oli hän jo kuitenkin luopunut paimentolaiselämästä. Hänellä oli to-sin joitakin kymmeniä poroja, mutta hän asui raivaamassaan kruunun-torpassa Ounasjoen rannalla Rovaniemen pitäjässä. Hänen elämänta-pansa olivat enemmän lanta- laisen kuin kotalappalaisen mukaisia. Jos tarvitsi opasta, oli hän aina valmiina, ja oppaana hän olikin vertaistansa vailla. Hän ei ollut menettänyt erämaavaistoaan ja kykyään.



Eräänä syyskuun alkupuolen päivänä astuin Ollin tupaan. Kerroin hänel-le, että olin uusi metsänhoitaja, ja kysyin häneltä, oliko hänellä tilaisuutta seurata minua metsäretkeilylle, joka saattoi kestää noin pari viikkoa.
- Kyllä vaan, vastasi Olli. Laitan vain itseni kuntoon. Parin tunnin kulut-tua olen valmis. Sen verran voitte kai odottaa.


Olli meni ulos portaille ja minä kuulin hänen huutavan lappalaisille omi-naisella, puoliksi piipittävällä, määrätyillä sävelaloilla pehmeästi houkut-televalla ja venytetyllä äänellä, joka pian, kantaakseen etäämmälle, muuttui teräväksi, leikkaavaksi ja pitkäveteisesti joukuavaksi diskantiksi.

- Liisa, Liisa, L-i-i-isa, no, L-i-i-isa, Li-li-liisa-sa-sa- saa, Liis-saa!


Ukko tuli sisälle, ja hetken kuluttua astui tupaan ei tyttö, vaan puolikas-vuinen poika.
- Keitä heti hyvää kahvia! Pese ja huuhdo pannu hyvin, älä pane suolaa joukkoon, vaan säynävännahkaa selvikkeeksi.
Kun poika meni ulos puhdistamaan pannua, kysyin Ollilta:
- Kuinka olette antanut pojalle tytön nimen?

- Ei se ole mikään poika, kyllä se on tyttö, mutta kun se on ainoa tyttö ja kasvanut yksinomaan poikien parissa, ei hän tahdo olla tyttö. Hän itse kutsuu itseään Lasseksi. Jos häntä nimittää Lasseksi, tottelee hän heti paikalla kutsua. Mutta hän mököttää eikä ole kuulevinaan, jos häntä pu-huttelee hänen oikealla nimellään. - Tyttö on jo viidentoista ikäinen, ja kun vaimoni kuoli kolme vuotta sitten, tarvittaisiin talossa välttämättö-mästi naisapua, mutta Liisa tahtoo tehdä vain miesten askareita ja häntä saa suorastaan pakottaa naisten hommiin. Olen koettanut vaikka mitä hänen kanssaan. Useasti olen kurittanut häntä ankarasti, mutta turhaan. Olen hankkinut hänelle hyviä naisten vaatteita, mutta hän ei tahdo niitä käyttää, ja niin kauan kuin hänellä on hameet yllään, hän ei tee mitään. Mutta annapas hänelle pojan vaatteet ja kutsu häntä Lasseksi, niin hän on hyvä ja avulias. Silloin hän suvaitsee huolehtia karjastakin. Saan luultavasti hankkia talveksi vieraan naisen taloon. - Merkitsin hänelle neljä vuotta sitten poronvarsan. Sen on hän kokonaan omin neuvoin opettanut. Viime talvena hän ajoi Tukevalla - niin kutsuu hän sitä - kotiin kaikki puut ja kaiken heinän ulkoniityiltä, ja siitähän oli todellista apua. Nyt hän uhkaa talvella lähteä tukkimetsään Tukevan kanssa. Ja kyllä sillä kelpaa tukkeja raahata, nyt kun hän on opettanut sen leipäporoksi.


Liisa tuli sillä välin sisälle tuoden kahvin, jonka hän oli
keittänyt ulkona kodassa. Kahvi oli hyvää, ja sen lisäksi tarjottiin poronjuustoa, joka leikattiin ohuiksi viipaleiksi
ja pantiin likoomaan kahvikuppiin. Kun kahvi oli kupista juotu, syötiin myöskin juusto. Se maistuu maukkaalta sellaisenkin suussa, joka ei ole siihen tottunut.


Olli ja minä lähdimme matkaan. Olli osottautui erinomaiseksi oppaaksi ja matkatoveriksi. Hän kantoi sekä omansa että minun selkälaukkuni. Hän tunsi kaikki metsän merkit ja niiden merkityksen. Hän osasi rämemän-tyjen, koivun tuohen ja muurahaispesien avulla määrätä ilmansuunnan. Hän tunsi pohjantähden ja osasi tähtien asennosta päättää, kuinka pit-källe yö oli kulunut. Hän osasi hämmästyttävän tarkasti ennustaa seu-raavan päivän sään. Hän opetti minulle merkit, joiden avulla saattoi jo etäältä keksiä lähteet.


Jos jossain vesistössä oli kaloja, tarrasivat ne Ollin koukkuun. Koko mat-kan piti Olli meidät tuoreessa kalassa. Hän tunsi riistan asuinpaikat ja polut. Hän hankki meille tuoretta lihaa virittämällä illalla pari sadinta. Tä-män hän teki näyttääkseen, että hän kyllä pystyi hankkimaan lintuja, kun minä ja mainio koirani Pilkki olimme epäonnistuneet. Hän opetti minulle, miten oli meneteltävä päästäkseen saalista ampumamatkan päähän. Hän osasi myöskin paljaalla maalla seurata ihmisten ja eläinten jälkiä. Sitä paitsi taisi hän paljon muuta, josta on hyötyä sellaiselle, joka oles-kelee ja asuu metsissä.



Olli oli ennustanut yöksi ja seuraavaksi päiväksi puoleenpäivään saakka sadetta. Päätimme sentakia jäädä erääseen kotaan Meltausjoen ran-nalle. Siinä oli kolme seinää ja katto, jotka oli tehty halkaistuista puun-rungoista. Kota oli neljänneltä sivulta avoin, ja sillä puolella oli nuotion paikka. Valmistimme sentakia sääntöjenmukaisen nuotion, jota kutsu-taan "rakovalkeaksi", "rakonuotioksi" ja yhtä usein "laiskan pojan val-keaksi".


Sijoitimme kaksi tukkia päällekkäin, mutta asetimme niiden väliin kum-paankin päähän kannanpaalikat, joten muodostui rako. Rakoon asetim-me sytykkeeksi tervaksia. Tuli levitti lämpöä vinosti alaspäin, ja mitä enemmän kolea aika, toisin sanoen aamu lähestyi, sitä lämpimämpää meillä oli.


Söimme aikaisen illallisen ja nautimme tuikkivan tulen ja piippujemme lämmöstä. Olli oli mietteisiinsä vaipuneen ja sitten hän osotti pirstoutu-nutta koivunkantaa ja virkkoi:

- Niin, siitä on nyt syksyllä neljä vuotta, kun makasin eräänä yönä yksin tässä samassa kodassa. Satoi ja myrskysi kuten nyt. Olin ehkä nukku-nut jonkun tunnin, kun äkkiä heräsin siihen, että eräs vanha mies kos-ketti olkaani ja sanoi käskevästi: "Nouse ylös, jätä paikka minulle, se on minun paikkani."......

Hypähdin ylös, mutta en nähnyt ketään ja arvelin, että olin nähnyt unta, ja paneuduin uudelleen makuulle. Kun taas. olin nukahtanut, toistettiin käsky. Suutuin, asetuin toiselle kyljelleni ja nukuin. Mutta sitten tuli kol-mas varotus: "Etkö kuule, että sinun on tehtävä tilaa minulle, paikka on minun, tottele nyt, muuten käy sinun huonosti." Nyt kauhistuin, nousin ylös, enkä uskaltanut enää asettua entiselle paikalleni. Minä istuin tuon kuusen juurelle, tuolla. Olin tuskin ennättänyt sytyttää piippuni, kun tuli tuulispää, voimakkaampi kuin aikaisemmat, ja koivu kaatui ryskyen ja murskasi kodan. Kannosta näette, että koivu on ollut paksu ja että minä varmasti olisin menettänyt henkeni, jos olisin jäänyt paikalleni nukku-maan........


Olli vaipui jälleen mietteisiinsä. Hetkisen kuluttua hän lausui:

- Se oli Jumalan varotus, aikani ei ollut vielä tullut. Mutta puu on elävä olio, onko sillä myöskin sielu? Koivu se oli, joka minua varotti, senhän paikalla makasin.


Mitä olisin siihen vastannut? Olli ei myöskään odottanut mitään vastaus-ta. Hän piti ongelmaa ratkaisemattomana. Jonkun ajan kuluttua hän lisä-si:
- Kota oli rakennettava uudelleen; kuten näkyy, ei se ole vanha. Tämä paikka on puolivälissä Meltausta ja Unaria, ja tässä on aina ollut kota. Rakensin heti seuraavana päivänä kodan, sellaiseksi kuin se nyt on tuossa, kiitollisena pelastumisestani.

Retkeilyllämme jouduimme Kätkövaaran metsäseutuun. Kysyin Ollilta, oliko lähistöllä jotain lähdettä tai ojaa, jonka luona voisimme syödä päi-vällisemme, sillä ruokaan kuuluu myöskin juoma.

- Kyllä, tässä lähistöllä on hyvä lähde.

Löysimme sen, söimme, virkistäydyimme sen kirkkaalla vedellä ja sytytimme piippumme.

Täälläkin oli Ollilla eräs muisto kerrottavanaan.

- Kymmenkunta vuotta sitten leimasimme metsää täällä Kätkövaaralla ja tulimme lähteelle syödäksemme, kuten nytkin. Hämmästyimme, kun huomasimme suuren mateen verkkaan liikuskelevan lähteen pohjalla. Kun täältä lähimmälle järvelle, jonka nimi on Kätköjärvi, on runsaasti puoli peninkulmaa, emme voineet ymmärtää, mistä made oli tullut. Pyy-dystimme sen ja tutkimme sen tarkkaan, mutta siinä ei näkynyt mitään sellaisia merkkejä, jotka olisivat viitanneet siihen, että sen olisi sinne tuonut joku kettu, saukko tai kalahaukka. Jotkut väittivät, että made on noitakala, eivätkä tahtoneet edes koskea siihen, mutta metsänvartija Kantola perkasi ja keitti sen ja hän sekä metsänpäällysmies Lang söivät sen vakuuttaen, että se oli lihava ja hyvä. Made painoi noin 1½ kg.

- Sanokaa nyt minulle, metsänhoitaja, miten made oli joutunut lähtee-seen? Mikään noitamade se ei ollut, koska se voitiin syödä syöjien sairastumatta.


Tarkistin Ollin kertomuksen tiedustelemalla asiaa henkilöiltä, jotka olivat läsnä, kun löytö tehtiin, ja jotka söivät madetta. He vakuuttivat Ollin puheen todeksi. - Niin, selittäköön nyt asian, kuka taitaa!



Vietin vielä useita öitä rakovalkean ääressä Ollin seurassa ja kuuntelin nautinnolla kertomuksia hänen kokemuksistaan ja elämyksistään met-sissä ja tuntureilla. Kun palasimme retkeltämme parin viikon kuluttua, tapasimme Liisan piiluamassa jalaksia tukkirekeen, ja hän ei näyttänyt erikoisesti ilostuvan, kun ukko komensi hänet takan ääreen ruokaa valmistamaan.


Liisan laita oli kerta kaikkiaan niin, ettei hän ymmärtänyt muuta kuin, että hänet oli luotu mieheksi. Hän oli kaiket talvet tukkimetsässä. Hän oli hankkinut itselleen oman hevosen ja ansaitsi rahaa kuin mies. Hän kiroili kuten kaikki muut miehet, pureskeli tupakkaa ja lasketteli rivouksia kuten he. Eipä hänellä ollut mitään silloin tällöin pientä humalaakaan vastaan.



Mutta humalassa tuli kerran naisellinen luonto esiin: yhdeksän kuukau-den kuluttua hän synnytti poikalapsen, joka kasteessa sai nimen Lasse. Tämän jälkeen muuttui hänen luonteensa. Hänestä tuli oikea nainen, hän meni naimisiin Lassen isän kanssa ja hän hoiti heitä molempia ku-ten hyvän vaimon ja perheenäidin tulee.