Pentti Stoor.

Mikko.


Yhdessä kommentissa lupasin kertoa katoavia tarinoita Kultiman Mikos-ta, ne ovat samalla kertomus yksinhuoltajaäidistä Santrasta, joka sota-leskeksi jäätyään taisteli perheensä puolesta.

Vieltojärven Armaan talon rannassa oli heti sodan jälkeen valusoran ot-topaikka, jossa tehtiin myös betoni tiiliä. Tiilen lyöntiä varten oli metalli-nen kolmen yksikön muotti, jossa tiilien välilevy voitiin kääntää ylös ja laudoista tehty kolmen valmiin betoniharkon levy voitiin nostaa kuivu-maan. Laite oli taas valmis uuden tiilen tekoon.

Pohjalevy, joka oli samanlainen kuin nykyisen tiililetkan alusta paikoil-leen, raamit alas, muotti täyteen laastia, ilmojen hakkaaminen puunuijal-la pois seoksesta ja tiilet kovettumaan. Näistä tiilistä on muurattu Vielto-järven navetta, joka on kestänyt yli 70 vuotta.

Kultiman Mikko ja minä olimme seuraamassa tiilenlyöjien hommia, kun Sorjonen tuli kuorma-autolla hakemaan valusoraa. Kuormaamisen jäl-keen pyysimme päästä auton kyytiin. Sorjonen lupasi ottaa toisen hyt-tiin, mutta ensin meidän oli painittava pellolle sulamisvesistä tulleessa, matalassa lammikossa. Lammikon pohjalla oli vielä liukasta jäätä ja me molemmat kaaduimme lätäkköön. Sorjonen päästi räkäsen naurun, eikä ottanut kumpaakaan kyytiin.

Toinen merkittävämpi muisto liittyy kolmannen luokan käsityötunnille, jossa oppilaiden piti tehdä puukauha. Kauhaa varten 30 sentin koivukla-pit täytyi halkaista. Minä pidin kirvestä pölkyn päällä ja opettaja Kortelai-nen löi halolla kiilana toiminutta kirvestä hamaraan. Muutama ehdittiin halkaista ennen vahingon tapahtumista. Kirves luiskahti vasemman ja-lan polveen.

Opettaja vähän tutki vauriota ja sanoi sitten Mikolle venyttelevään ta-paansa:

- Hae sie Miikko meän poorthailta vesikelkka ja toimita Peentti terveys-talolle, jotta Hissu saa paikata tuon ikävän näköisen haavan.

Niin me Mikon kanssa raahauduttiin polkua pitkin suoraan Kamilan Hil-jan vastaanotolle, joka napsautti pihdeillä neljä metallista tikkiä polvilum-pion vieressä olevaan haavaan, liimasi laastarilapun päälle ja käski juos-ta kotia.


Kolmas muisto ei ole minun kannaltani kovin mairitteleva, mutta kerron sen silti. Syksyisin Ounasjärven jää pysyi pitkään lumettomana. Olin nii-tä harvoja, jolla oli oikeat luistimet, jotka kiinnitettiin lukkolaitteella ja remmillä hiihtomonoihin. Pelasimme kepeillä ja jääpaloilla jonkinlaista jääpalloa. Oikeita mailoja ei siihen aikaan omistanut kukaan.

Yhdessä lyönnissä jääpala nousi liian korkealle ja osui Mikko kasvoihin. Mikko lähti itkien kotiin, josta kohta Mikon äiti Santra tuli jäälle. Hän uh-kasi antaa minulle selkään, kun saa kiinni. Pelikaverien kehotuksesta minä annoin Santran tulla lähelle ja sitten väistin hyökkäyksen jyrkillä käännöksillä. Tätä kissa-hiirtä jatkui kappaleen aikaa, mutta lopulta Santrakin rauhottui, kun näki, ettei jalkamies saa luistelijaa kirkkaalla jäällä kiinni.

Myöhemmin meidän keittiössä kahvipöydän ääressä – hän kävi usein Hellin luona päiväkahveilla - muistellessaan tilannetta Santra päästi ma-kean, käheän naurun, millä hän osoitti, ettei enää kantanut kaunaa ta-pauksen takia. Santran nauru tuli niin syvältä, että hänellä vedet kihosi-vat aina silmiin.