KAR. / Seura 1936.

Suurten metsien romantiikkaa.


Tuolla ylhäällä, toivojen ja pettymyksien Pohjolassa, elää yhä vielä "suurten metsien romantiikkaa". Etelän mies, joka talven tuiskussa ylit-tää napapiirin - toivojen ja pettymyksien kylmän rajan - hyppää suksil-leen ja etenee yksinäisiä latuja liukuen Lapin lumisten kiveliöiden hel-maan ja kuvittelee kohta siirtyneensä parisataa vuotta ajassa taakse-päin. Hämmästyttävän pian unohtaa hän junat, autot, radiot ja monen monet muut nykyajan mukavuudet. Koskematon, karu, kylmä ja luminen luonto alkaa tarinoida hänelle menneistä ajoista, jolloin sisukas lannan-mies keihäineen ja piilukkoineen hiihti erämaata etsien riistakämpällensä sopivaa sijaa...

Niin - se elää yhä vielä tuo ns. "suurten metsien romantiikka" se elää sitkeästi kuin kiusatakseen tätä sivistyksen, keksintöjen ja tietoviisauden aikakautta. Tosin ovat siellä pimeimmillä itä-kairoillakin - siellä Jaurun ja Auterin yhtymäkohdissa ja Abbisten kuruissakin - keihäät ja piilukot ka-donneet ja tilalle ovat tulleet nykyaikaiset metsästyskiväärit ja makasiini-haulikot, mutta vähätpä siitä eräritarikin on oikeutettu sentään elämään omassa ajassaan. Haastattelijan uhrina istuu kaksi Pohjolan sinnikästä erämiestä - tosin eri päivinä ja eri paikoissakin - kolmas elää muistelois-sa. Tämä kolmas, Kalle Majava nimeltänsä, ei oikein hyväksy nykyajan tahtia. Majavan Kalle on kahdeksantoista karhun surma ja jokainen nois-ta kahdeksastatoista on ammuttu suustaladattavalla aseella. Kun tähän vielä lisäämme, että Kalle ripusti suustaladattavansa naulaan vasta ai-van hiljattain muistellakseen tyyninä vanhuudenpävinään raivokkaita ot-teluita kontioiden kanssa siellä Kemijärven ja Sallan takamailla - niin olemmekin maininneet Majavan Kallesta sen, minkä kuulimme.

- Niin kellisti Kalle karhuja suustaladattavalla vain, kertoo toinen haas-tateltavistamme, oikea vanhan Lapin erämies ja poromies Arvi Misikan-gas ja pölläyttää haastattelijan tarjoamasta sikarista uhkean savun. Hä-nellä on kelta-punaraitainen peski yllään ja kyynärpäihin asti ulottuvat, ahmannahkarukkaset käsissään. Misikangas on vilkas kuin karjalainen, vaikka hänen varhaisin esi-isänsä jolloinkin kolme, neljä miespolvea sit-ten hiihteli Kemijärven kiveliöihin ja kasasi uudismökin eukolleen ja it-selleen.

- Entä te - kuinka monta kontionsurmaa on teidän syntiluettelossanne? -

- Mitä minä... onhan niitä joitain, vastaa Misikankaan Arvi ja luiskauttaa sikarin toiseen suupieleensä.- Kerran meni muuan äijä karhunpesää sorkkimaan - meni pesäkummulle iso mauseri kourassaan. Tömistipä ukko siinä sitten jaloillaan, jotta kontio ulos hyökkäisi. Mutta pesäkupu petti ja äijä putosi pesään ja suoraan karhun selkään. Hirveän suuri ja musta kontio hyökkäsi ulos pesältään ja äijän silmät olivat ympyriäiset kuin suitsirenkaat muutaman sekunnin. Sitten hän havahtui, koukkasi vasemmalla kädellään karhua niskavilloista, painoi oikealla mauserin korvan juureen ja laukaisi ja selvä tuli.

Kun kysymme tuon kontiolla ratsastaneen äijän nimeä, vetää Misikan-kaan Arvi tuuheat sauhut sikaristaan ja hukuttaa päänsä nikotiiniusvaan.


- Oikeastaan minä olenkin tappanut ahmoja enemmän kuin karhuja, jat-kaa Misikangas — ja haastattelijan epäilykset siitä, että Arvipa se vain kontiolla ratsastikin, varmistuivat näin.

- Ahmanajo on kovin jännittävää ja myöskin hikistä ja sisua kysyvää hommaa, kertoo haastatettavamme. Peto ravaa vuorokausimäärin tuntu-reita ja korpia ja kun se vihdoin sitten väsyy juoksemaan, lymyää se jos-sain piilopaikassa takaa-ajajaltaan ja hyökkää sumeilematta miehen kimppuun. Jäljistä kuitenkin vanha ahmantappaja havaitsee, milloin on parasta alkaa edetä varovaisesti.

- Komeat ovat rukkaset, toteaa haastattelija ja vetää Arvin lämpöiset ah-mannahkurit kouriinsa. - Oliko peto teidän tappamanne?

- Kyllähän se oli, tunnustaa Misikangas, ajatti, "piessä", itseänsä viidettä vuorokautta. Emme kuitenkaan päästäneet sitä karkuun, vaan hiihdim-me tuntureita ja kiveliöitä kymmenin peninkulmin sen jäljissä, kunnes sitten uuvutimme sen omaan pesäänsä - ja olimme kaksi ahmanpoikas-takin eläteiksi.

- Onko perää, että ahma - tapettuaan poron - irroittaa sen pään ja vie pii-loon kauas tappopaikalta, kysäisemme.

- Vankat perät, varmentaa Arvi, - tuo verenhimoinen veijari tekee monia muitakin ihmettä saalistasmatkallaan. Kun ilves yllättää porotokan, tap-paa se vain syödäkseen, mutta ahma, päästyään verenhajuun, tappaa uhrejaan vain raakuuksissaan. Mutta kun se on hidas poroon verraten, täytyy sen usein hiipiä ja vaania uhriaan tunti jopa päiväkausia. Kerran löysimme pedon irroittaman poronpään eräästä tunturikurusta, jatkaa haastateltavamme. - Suuren pään, jossa sarvien välikin oli toista metriä. Köytimme sen lujasti köysillä koivuun kiinni ja palasimme seuraavana päivänä katsomaan, oliko petokäynyt paikalla. Kun saavuimme kuruun, näimme, että köydet oli pureksittu poikki ja pää kadonnut. Hiihdimme jälkiä seuraten lähes peninkulman ja tulimme suuren korpikuusen juu-relle, johon poronsarvien hankeen piirtämät viivat katosivat - ahman jäljet sitä vastoin jatkuivat kevyesti edelleen. Tutkimme tarkoin kuusen ympäryksen, jatkaa Misikangas. mutta emme nähneet merkkiäkään poronpäästä, kunnes sitten joku meistä silmäsi puun latvaa - niin - ja siellähän se olikin tuo suurisarvinen poronpää ovelasti oksien hankau-man asetettuna.

- Kuka sen sinne sitten oli raajannut. huudahtaa haastattelija hämmästy-neenä.

- No, kuka muu kuin ahma, vakuuttaa kertojamme, - sillä on kontion voi-mat, mutta se on kymmenen kertaa sitä viisaampi. -Vaikka tällainen juttu tuntuukin suorastaan ihmeeltä, niin kuitenkin Lapin asukas tietää sen to-deksi, lisää Misikangas.

Kaksi ahmaa haaskalla. Kuvan tekijä: Kyyhkynen Juho. / Museovirasto.

Eräkämpälle on ilmestynyt lappalaisneitonen vierai-lulle.

Eräkämppää rakennetaan jo kevääl-lä kuntoon seuraavaa pyyntikautta varten

Karhu kävelee maastossa. Kuva: Mälkönen Juha. / Suomen Metsä-museo.

- Kannattaako ahmanmetsastys?

- Tietysti, hymähtää kertojamme, sehän tekee porokarjassa hirveätä tuhoa, kun se oikein pääsee...—Se tiedetään- mutta paljonkoahmasta Lapissa nykyään maksetaan?

- Eri poronpalkiset maksavat eri tavalla, selittää haastateltavamme. Ke-mijärven palkiset maksavat naaraasta 1500 markkaa ja uroksesta 2 000 markkaa, sillä sitä on vaikeampi ajaa. Ahmannahku maksaa nykyään noin tuhatkunta markkaa ja valtiokin maksua pienen tapporahan, joten tuhansiahan ajaja palkakseen saa, kun vain ajo onnistuu. Mutia ahman-pyyntipä onkin rasittavimpia mitä voi olla. Vuorokausimäärin saavat aja-jat hiihtää pedon jälkiä pitkin mitä epäkiitollisimmissa maastoissa. Siinä saa nousta kymmenet tunturinkupeet ja laskea huimaavaa vauhtia äkki-jyrkkien kurujen seinämiä alas ja loppujen lopuksi, kun peto on ehkä vii-denkin vuorokauden yhtämittaisen ajon jälkeen väsytetty, saa alkaa odo-tella sen raivoisaa hyökkäystä jostain piilosta.

- Mitä olette vielä metsästänyt?

Porovarkaita, hymähtää Misikankaan Arvi ja imee sikariaan.

- Mitenkä niitä metsästetään?

- Höh samalla tavalla tietysti kuin ahmojakin - ajamalla.
- Mutta eihän niistä semmoisista passaa puhuu muualla kuin käräjillä, jonne porovarkaat köijätään - jos köijätään. Entisaikaan olivat tuomiot ly-hyempiä näissäkin asioissa: ne luettiin siellä tunturien kuruissa ja pantiin joskus täytäntöönkin.

Niin tarinoi Arvi Misikangas, joka edustaa Itä-Lapin vanhenevaa erä ja poromieskaartia - mutta miten eletään nyt vaikkapa tänä talvena kiveliöi-den kaukaisilla eräkämpillä ja keitä ovat ne, jotka kuukausimäärin asus-tava! pienissä hirsitönöissään tai avonaisissa laavuissaan yöllisen rako-valkean ja revontulten kilpaa räiskyessä? Epäilevä etelän mies hymäh-tää ja väittää, että sellaisia hulluja ei nykyaikana olekaan - mutta ei pidä turhia epäillä, vaan uskoa sitä, mitä nähdään ja kerrotaan. Pohjolan tal-viset kiveliöt ovat niin huikean laajat ja luoksepääsemättömät. Harvoin sieltii Inarin tai Utsjoen perukoilta tietoja etelään heruu - ja jos heruu, mainitsevat ne vain kiusoittelevan lyhyesti, että siellä ja siellä tuntureilla nähtiin susilauma, jota ryhdyttiin ajamaan - tai sen ja sen porokylän ta-kamailla liikkui ahma, joka tappoi kymmenen poroa.


- Kuinka kauan siellä Jauriin ja Anturin yhtymäkohdissa nyt oleiltiin, ky-säisemme eräältä nykyajan eräritarilta - Reino Lehtiseltä - joka on asus-tanut viitisen talvea milloin milläkin Lapin kaukaisimmilla kulmalla. Hän on oikea nykypolven turkismetsästäjä, joka tuntee metsästyskiväärit ja makasiinihaulikot kuin viisi sormeansa - ei turhia ujostele, vaan kertoo avomielisesti olostaan siellä "Luojan selän takana".

- Yhteen menoon kuusi viikkoa sitten haettiin taas muonaa, vastaa Leh-tinen.

- Ja kuinka kaukaa haitte muonaa?

- Noin sadan kilometrin päästä - siellä oli lähin ihmiseläjä.

- Ja vietitte joulunkin erämaassa?

- Niin - pyörimme piirileikkiä kaverin kanssa suuren korpikuusen ympä-rillä. Porot ja koirat katselivat vähiin ihmeissään sellaista meininkiä - luu-livat kai, että herrat isännät olivat tulleet lopultakin löyhäpäisiksi. Vaikka eipä silti, jatkaa kertojamme, kyllä siellä joskus hulluuden rajalla oltiinkin, vaikkei juuri silloin joulun tienoissa. Olen jo viitisen talvea viettänyt yksi-näisyydessä, mutta tämä talvi on kysynyt voimiani enimmin.- Kyllä ete-länmatka tekee Lapin turkismetsästäjälle sitten hyvää!

Oletteko tappanut yhtään karhua, utelee haastattelija ja toivoo sisim-mässään myöntävää vastausta mutta vastauspa onkin kerrassaan häm-mästyttävä.
- En ole tappanut, mutta kivellä olen heittänyt.
- Kivellä? Kertokaahan!

- Oltiinpa kerran tulilla siellä jossain itä-kairoilla, myhäilee haastatelta-vamme. Oltiin tulilla ja puhuttiin sitä sun tätä - kaveri ja minä. Koira siinä äärellä lipoi kieltään ja odotteli riekon luita - ei oikea koira, kun koiranpe-nikka. Mutta sitten sen pää yht`äkkiä kääntyi kaulanikamissaan ja se al-koi vapisten toljottaa takanamme kohoavaa törmää.. .

- No, mikä siellä törmällä oli?

- Niin onnettoman suuri karhu, kuuluu vastaus. Ja meillä - mukamas erämiehillä - ei ollut pyssyäkään matkassa; oltiin nimittäin riekonansoja kokemassa. No niin kapsahdimme silmänräpäyksessä jalkeille, tempa-simme kirveet kouriimme ja yritimme lähtea kiertäen karhua kohden. Matkaa ei ollutkaan kuin noin kymmenkunta metriä, mutta kun peto ha-vaitsi, että tässä taitaakin tulla tosi eteen, puhahti se pari kertaa sierai-miinsa, kääntyi ja lähti loikkimaan pengertä ylös. Silloin puhahti myöskin kaveri hädissään:
- Heitä sitä kivellä - ja minäheitin...

- Ha — ha — lieneekö kivi osunut?

- En tiedä. mutta taidammepa olla ainoat miehet Lapissa, jotka karhua ovat kivellä nakanneet!

- Mutta kertokaahan, miten saitte pimeät talvipäivät kulumaan siellä Jaurin ja Anterin silmukassa?

- Päivät kulumaan? Oh-hoh, kyllä niillä perukoillakin aika rientää - ja ellei se sitä tee, on paha merrassa. Jos joutilaana aikoo lorvailla, niin on pa-rasta ennen petille retkahtamistaan kirjoittaa etelään ja varata paikka johonkin sopivaan paikkaan. Mutta töitäkin siellä kyllä riittää. On kierret-tävä kokemassa riekonansoja, joita yhdellä pyytäjällä saattaa olla 5 - 600:kin ja kierros kestää useita päiviä. Sitten kuluvat illat ansoja laitelles-sa ja korjaillessa, pyssyjen puhdistamisessa, ruoanlaitossa, halkojen hakkuussa ja monissa muissa pikku puuhissa... Joskus, kun tavataan kiveliöstä ahman tai ilveksen jäljet, jatkaa kertojamme, - intoudutaan petoa ajamaan moniksi päiviksi - ja vaikkapa sitä ei saataisikaan, niin otetaan tappio jonkinlaisena railakkaana urheilusaavutuksena, joka se tavallaan onkin.

- Entä pakkanen - se kai on teidän kovin vihollisenne?

- Niinhän se on, vastaa Reino Lehtinen, - mutta sitäkään ei osaa oikein pelätä, kun ei edeltäpäin tiedä sen kovuutta - ei ole nimittäin mittaria, ei-kä niin ollen osaa arvata, milloin on elohopea jäässä ja milloin sulana..

Siellä monien kymmenienkin lumisten ja tiettömien kilometrien päässä harvoista ihmisasumuksista puuhailevat nykyaikaiset Lapin eräritarit pienissä kämpissään tai avonaisissa laavuissaan kiveliöiden riistaa pyy-dellen. On kummallista, että useimmat niistä, jotka ovat valinneet riista-maikseen Pohjolan syrjäisimmät seudut, ovat etelästä aikoinaan tulleita. Siellä on jäyhiä miehiä, jotka kymmenienkin vuosien kuluessa ovat ko-tiutuneet noihin karuihin maihin niin perusteellisesti, etteivät enää pitkiin aikoihin ole edes ajatelleetkaan etelään tuloa;- mutta on myöskin niitä, jotka yhdenkin talven kallistuessa kevääseen karistavat Lapin lumet kallokkaistaan ja niin hylkäävät ikipäiviksi Pohjolan. Sellaiset ovat liian pehmeitä Lapin purevan talven hampaissa. Pienin, mutta sisukkain osa, jää kuitenkin Lapin lumoihin - on jäänyt jo useiden vuosisatojen aikana ja juuri tällaiset yksinäiset eräritarit ovat raivanneet ja yhä raivaavat pienten tönöjensä ympäristöt ja niin vähitellen anastavat kiveliöstä palan toisensa jälkeen asutukselle.