Erik Oliwer 01.01.1926 Moottori : Autoliiton äänenkannattaja no 1.

MOOTTORIPYÖRÄLLÄ NORDKAPIN YMPÄRI


Kaksi Suomen moottoripyöräklubin jäsentä kaukomatkalla.


Kohtasimme sattumalta toisemme eräänä kauniina kesäiltana maantiellä Hangon lähistöllä. Kädenpuristuksella vahvistimme silloin sopimuksem-me kesäisestä kaukomatkasta moottoripyörillä, ystäväni, K. T. von Frenckell ja minä.

Parisen viikkoa myöhemmin istuimme Kaivohuoneen kesäravintolassa Helsingissä laatimassa matkasuunnitelmaamme. Alkuaan olimme aiko-neet kiertää ainoastaan Pohjanlahden ympäri Helsingistä Tornion ja Haaparannan kautta Tukholmaan. Mutta ajatuksemme siirtyivät yhä edemmäksi pohjoista kohti ja lopuksi sovimme seuraavasta reitistä: Helsinki—Vaasa—Komi—Rovaniemi—Kirkenäs —Nordkap —Hammer-fest Lofoten Oslo Tukholma—Helsinki. Kuukauden päivät oli meillä aikaa tämän osapuilleen 6,000 km pituisen taipaleen suorittamiseen.

Elokuun päivänä lähdimme sitten matkaan oivalliseen ajokuntoon tarkis-tetuilla moottoripyörillämme, huolellisesti valitut varusteet ahdettuina raskaisiin matka-arkkuihin. Ensimmäiset 1,200 km ajoimme melkein ko-ko ajan rankkasateessa, mikä tietenkin oli omiaan jossakin määrin vä-hentämään vaikutteitamme matkan tältä osalta.

Oulussa maksamme maaherralle Smk. 19: - pääsylipusta keskiyönau-ringon ja porojen maahan. Oleskeluun Suomen Lapissa ja siellä matkus-telemiseen vaaditaan näet erikoinen lupatodistus. Kemi on aito lastaus-paikka puutavaroineen, paperivanukkeineen, karuselleineen, ampuma-ratoineen ja satamatyöläisineen, jotka viimemainitut taskumateissaan joivat tervetulijaismaljamme.

Neljännen kerran matkalle lähtömme jälkeen heräsimme sateen ropsies-sa ikkunaruutuihin. Ei siinä ollut apua rumista sanoista, minkä vuoksi pyysin ystävääni kertomaan jonkun hauskan kaskun. Lyhyesti hän siihen vastaa: Niin, tehdäänhän niitä moottoripyöräretkiä poutasäälläkin ...

Mutta me jatkamme matkaamme ja illalla saavumme Rovaniemeen, Suomen Lapin pääkaupunkiin ja rautatien pohjoiseen päätekohtaan. Täällä sadekin vihdoin taukoaa. Ihastumme nähdessämme maanteiden taas kerran tomuavan. Jottei pöly sokaisisi silmiämme, ajamme viere-tysten kuin parihevoset.

Hankittuamme kiireesti muonaa selkälaukkuihimme, painaudumme La-pin erämaihin. Pohjolan yö on valoisa. Näin syyskesällä aurinko tosin laskee näköpiirin taakse, mutta iltarusko ei ehdi häipyä ennenkuin aa-murusko jo sarastaa taivaalla. Kuu on kalpea, sillä ei nyt ole mitään vir-kaa.

Ihmeellinen tunnelma valtaa ihmisen, hänen kiitäessään eteenpäin yön hiljaisuudessa näillä autioilla teillä, joilla ei tapaa ainoatakaan ihmistä eikä edes ihmisasumuksiakaan monien peninkulmien alalla. Täällä ei ole tienviittoja. Harhaan joutumisesta ei kuitenkaan ole pelkoa, sillä mui-ta teitä ei täällä löydykään.

Kun vihdoin huomaamme tien vieressä ladon, saamme kokea millaista todellinen kulkurielämä on. Illallisemme syömme selkälauku stamm ja syvälle heiniin kaivautuneina nukahdamme pian. Mutta jo parin tunnin kuluttua pakoittaa vilu meidät nousemaan. Aurinko on korkealla taivaalla ja aamu on kylmä. Jatkaessamme matkaamme puhaltaa vastaamme niin hyinen viima, että sen todella tuntee saapuvan Pohjois-Jäämereltä.

Tiet täällä ovat jotakuinkin uusia, pehmeitä sorateitä. Sivuvaunuttomalla moottoripyörällä ajaessa on pakko pysytellä leveimmässä pyöränjäljes-sä. Peninkulmamääriä istumme silmät kohdistettuina näihin pyöränjäl-kiin. Lauttauspaikkoja täällä on useita ja lauttausmaksut kalliita, Smk. 15:—.

Lautalla Rovaniemen ja Ivalon välillä. Kuva: Moottori no 1. 01.01.1926.

Mutta tämän vesiperäisen seudun kuivattamiseen eivät sen monet joet ja purotkaan riitä, ja tätä seikkaa kai Lapin vitsaus, sääsket, saavat kiit-tää olemassaolostaan. Niityillä kulkevat asukkaat pieksusaappaissaan pikiöljypullo vyöllä. Meillä kullakin on pullo taskussamme jaolemmekin jo tehneet pikiöljyn tuttavuutta. Sanotaan sen olevan ainoan jotakuinkin tepsivän keinon sääskien karkoittamiseksi. Mutta pikiöljy ei suinkaan ole mikään hurmaava ja miellyttävä keino.


Ainoastaan silloin kuin sääsket saapuvat parvittain ja hyökkäävät kimp-puumme tuhansin näkymättömin pistimin, hieromme itseemme tuota tahmeaa, mustaa, pahalta haisevaa sotkua, joka kirvelee kuin tuli ihos-samme. Matkasuunnitelmassamme on kuudennen päivän päämaalina Ivalo, jonne olimme toivoneet ehtivämme ennen yökylmän saapumista. Kivikkoiset tiet ovat kuitenkin särkeneet renkaamme ja jalkatukemme, jo-ten meillä korjausten viivyttäminä vielä on yhden yön ajo edessämme. Aurinko laskee mailleen. Tunturit kohoavat edessämme.

Tie kulkee ylöspäin. Pian meillä on lavea näköala ympäristöön, joka va-loisan napaseutu-yön lumoavassa hämyssä näyttää satumaisen kauniil-ta. Hiljaisuus ja yksinäisyys vielä lisäävät ihastuksen tunnettamme luon-toa kohtaan. Ajatukseni ovat liidelleet kaukana, kun äkkiä huomaan aja-vamme seudussa, jossa ei kasva ainuttakaan puuta tai kasvia. Ainoas-taan vuoria ja paljaita kallioita on ympärillämme.

Olemme Kaunispään tunturilla, kasvullisuusrajan yläpuolella. Tässä suu-renmoisessa ympäristössä olisimme tahtoneet levähtää tuntisen, mutta kylmyys pakoittaa meidät pian jatkamaan matkaamme. Alempana höy-ryävät tunturijärvet kuin isot noidankattilat, luovuttaessaan lämpönsä tunturi-yön kylmyydelle. Laaksoissa lepää sumu tiheänä, voimme nähdä vain parisen metriä eteemme. Ajamme siitä huolimatta hyvää vauhtia päämääräämme kohti. Onhan tie tällä kohtaa hyvää ja ihmisten tapaa-misesta ei pelkoa lainkaan.

Olemme koneinemme hohtavan huurteen peitossa. Turhaan etsii kat-seemme lämpöisää ihmisasuntoa, joka voisi vapauttaa meidät hyisen hallan jääkylmästä syleilystä. Turha toivo, meidän on jatkettava mat-kaamme vielä 150 km. Kauttaaltaan jäisinä ja lopen väsyneinä saavum-me Ivaloon. Täällä osoittaa lämpömittari ainoastaan asteen kylmyyttä. Voinette kuvitella kuinka kylmää meillä silloin oli ajaessamme tunturien yli. Sotilas tarkastaapassimme, ja ankarasti kolkutettuamme lasketaan meidät

Matkailijayhdistyksen majaan, jossa me kääriytyneinä puoliseen tusi-naan huopapeitteitä kumpikin saamme levätä matkan vaivoista. Näillä seuduilla sijaitsevat Lapin suurimmat kultalöytöpaikat ja joessa 20 km länteenpäin oleskelu paikastamme ovat vastikään perustetun O/Y Ivalon kullanhuuhdontapaikat.

Ivalossa on myöskin pieni bentsiinivarasto, josta meidän onnistui saada moottoreillemme lisäravintoa, maksamalla Smk. 15: litralta. Myyjä tahtoi kai esiintyä rehellisenä miehenä, koska kertoi meille, että bentsiini kyllä-kin maksoi vain 4: 75 litralta aivan samoin kuin Helsingissäkin, mutta kuljetus erämaitten läpi koroitti hintaa markalla 25 pennillä litraa kohti.

Ivalosta pohjoiseen on tie rakennettu silmälläpitäen sitä totuutta, että suora viiva on lyhin matka kahden pisteen välillä. Ovathan välimatkat täällä erämaissa muutenkin aivan tarpeeksi pitkiä. Tien viereen erään pehmeän soramäen alapuolelle on »haaksirikkoutunut» Ford-auto jäänyt viruilomaan, pyörät ilmoja kohti. Hylky on jätetty sinne kaikkine varustei-neen, sillä metsästys- ja kalastustarpeet, vieläpä ruokavaratkin on jätetty paikoilleen.

Matkustajat eivät nähtävästi ole tahtoneet rasittaa itseään niillä lähties-sään pitkälle taipaleelle ihmisasuntoja etsimään. Iltapuolella saavumme Virtaniemen matkailijamajalle Paatsjoen varrella. Edellisinä päivinä olim-me eläneet yksinomaan kuivalla ruoalla. Saapuessamme nyt juuri illallis-aikaan, päätämme yöpyä tänne nauttiaksemme mainiosta paistetusta lohesta, joka näillä seuduin aina on ruokalajeista ensimmäinen.

Pohjoisesta päin saapui postiautolla Suomen moottoripyöräklubin pu-heenjohtaja, paluumatkalla Pohjois-Norjasta ja Petsamosta. Virtaniemen urheilumajassa, samoin kuin Lapin muissakin urheilumajoissa, asustaa kesäisin matkailijoita, jotka ovat elävinään eränkävijän elämää ja harjoit-tavat taimenen kalastusta.

Kävimme mekin yöllä taimenia pyytämässä kuohuvalla joella. Seuraa-vana päivänä juoksevat porot laumoittain edellämme matkatessamme Pitkäjärvelle. Tien ohessa on muutamia mataloita, yksinäisiä hirsimajoja. Lappalaisten asuntoja. Lappalaiskotia tuskin enää löytyneekään. Lappa-laisiinkin on aikamme kulttuuri tarttunut, he rakentavat nyt kotainsa ase-mesta hirsirakennuksia.

Pitkäjärvellä loppuu maantie, ja täällä tapaamme pari autoa, jotka ovat jääneet sinne omistajien jatkaessa matkaansa vesiteitse kauemmaksi pohjoiseen. Pienessä majatalossa tarjotaan paitsi leipää, voita ja lohta, myöskin argentinalaista säilykelihaa rasioissaan ja hedelmäsoppaa.

Sinä puolentoista vuorokauden aikana, jona me odottelimme koskive-nettä, jolla aijoimme kulkea Paatsjokea alas Jäämerelle päin, voimme todeta, että ruokalista oli hyvin yksitoikkoinen. Eräs pöytänaapureistam-me kertoi meille, että ruoka aina on samaa aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi vuodet läpeensä.

Kolmekymmentä kilometriä täältä kulkee Petsamon rakenteilla oleva maantie. Monta sataa miestä siinä työskentelee uuden liikenneväylän valmistamiseksi Pohjois-Jäämeren rannikolle. Käytämme tilaisuutta hy-väksemme noustaksemme vieressä olevalle Kaskimaan tunturille, josta ihailemme maiseman kauneutta ja ympäri kuljeksivien porojen mahtavia sarvipäitä.

Metsänriistaa on runsaasti, jäniksiä näkyi hyppivän tuon tuostakin, ketut eivät ole lainkaan harvinaisia ja kerran luulimme näkevämme karhujakin. Se ei suinkaan olisi ollut mitään tavatonta, sillä karhuja kaadetaan näillä seuduilla melko usein.

Liikeyhteyttä Pitkäjärveltä etelään päin ylläpitävät posti- ja kuorma-autot, pohjoiseen päin kulkevat pienet moottoriveneet jokea pitkin. Kuljetusta-varat ovat yksinomaan elintarpeita ja muita tarvetavaroita erämaitten harvalukuisille asujamille. Kuljetusmaksut ovat tavattoman korkeat: noin mk. kilogrammaa ja 100 km kohti. Rahan arvo onkin täällä sen takia hyvin alhainen.

Tierakennuksilla oleva työmies ansaitsee yli 3,000 markkaa kuukaudes-sa ja moottoriveneen käyttäjällä, joka työskentelee vain muutamia tun-teja viikossa, on 3,500 markkaa kuukausipalkkaa. Kuljettaakseen meidät ja moottoripyörämme tuon 25 km pituisen matkan jokea alaspäin, vaatii kuljetusveneen omistaja meiltä 500 markkaa, jota summaa emme saa tingityksi 300 m:kaa alemmaksi.

Ivalon matkailumaja. Kuva: Vanha postikortti.

Tästä maksusta saamme sitten istua neljä tuntia sulloutuneina mitä epä-mukavimpiin asentoihin luilla ja kuivatulla raavaanlihalla täytettyjen säk-kien väliin veneenomistajan suloisesti torkkuessa mukavalla paikallaan veneen keulassa. Monin paikoin, missä kosket ovat liian vuolaita veneel-lä laskettaviksi, vedetään vene telaratoja pitkin kilometrittäin maan yli.

Astummeveneestä Svanvikissä Norjan puolella. Rajavartijoita ei ole nä-kyvissä ja ilman passi- ja tullitarkastusta jatkamme matkaamme. Ajet-tuamme 10 km kuormataan meidät taas moottorilautalle. Tunnin vesi-matkan jälkeen jatkamme taas matkaamme näillä ihmeellisen kauneilla tunturiteillä, joita peninkulmittain on louhittu tunturien kupeisiin niillä koh-din, joissa tunturit äkkijyrkkinä kohoavat joen uomasta.

Elokuun 10 päivänä saavumme Kirkenäsiin, joka sijaitsee Paatsjoen suulla Pohjois-Jäämeren rannalla. Hotellissamme käy meitä tervehti-mässä tullivirkamies, joka hyvin kohteliaasti ja huomaavasti tullaa tava-ramme. Svanvikissa oltiin siis kuitenkin pidetty rajaa silmällä ja ilmoitettu tulostamme. Kirkenäs saa kiittää kasvustaan yhtä ainoata liikeyritystä, nimittäin A/B Sydvaranger'ia, joka omistaa äärettömiä rautamalmilöy-döksiä sekä maailman suurimmat malmirouhinlaitokset.


Malmimurskaimien ja koneiden melu kuului vastaamme kauas kaupun-gin ulkopuolelle. Mutta koneet veisasivat kuolinvirttään, sillä malmi on köyhää ja muutamia päiviä saapumisemme jälkeen lakkautetaan kaivos-työt. Nykyään kukoistava kaupunki kai muuttunee jälleen kalastajaky-läksi, yhtä köyhäksi ja kurjaksi kuin muutkin Jäämeren rannikolla olevat kalastuspaikat.

Näköala Petsamon maantien varrelta. Kuva: 01.01.1920 Finlandia no 1.

Kirkenäsistä käsin kävimme Boris Glebissä (Köngäs), tuossa matkailijain pyhiinvaelluspaikassa, joka sijaitsee muutamia kilometrejä kaupungista kaakkoon. Boris Gleb on Suomen puolella, mutta rajavartijoita siellä ei ole, sillä paikan ainoana yhteytenä ulkomaailmaan on kapea polku, joka johtaa Norjan puolelle.

Täällä asuvat koukkuselkäiset ja vääräsääriset kolttalappalaiset ränsty-neissä, viheliäisissä maakuopissa ja hirsimajoissa. Heidän pääelinkeino-naan on kalastus, mutta he ovat äärettömän laiskoja, eivätkä työskente-le muuta kuin nipin napin toimeentullakseen.

Moottoripyörän kuormaus Jäämeren rannalla. Kuva: 01.01.1926 Moottori : no 1.

Petsamo. Boris Gleb. Kuva:Finlandia no 1. 01.01.1920.

Matkailijayhdistyksen majassa asustaa parhaasta päästä englantilaisia, jotka täällä harjoittavat taimenen kalastusta, joka näillä seuduilla onkin erittäin tuottavaa.

Elokuun 12 päivänä astuimme »Hurtiglinjan» upeaan »Polarlys»-höyry-laivaan. Erämaatiet ovat takanamme ja olemme nyt Nordkapin suurten matkailijareittien pyörteissä. Suuret matkailijahöyrylaivat, joissa on yli 300 ensiluokan matkustajasijaa, sivuuttavat kesäisin 10 kertaa viikossa Nordkapin.

Kalastajapaikat ovat suurin piirtein kaikki samanlaisia. Ne sijaitsevat jos-sakin suojatussa kallion onkalossa, satojen metrien korkuisten ja usein-kin ikuisen lumen peittämien kallioiden ympäröiminä. Ei ainoatakaan puuta tai muuta vihantaa, ainoastaan kilometrittäin kalankuivuutelineitä sekä muutamia pieniä puuhökkeleitä. Kalan haju leviää laajalle ja silloilla makaa kalliokaloja miljoonittain, suurissa pinoissa.

Lähitienoolla perkaavat kalastajatytöt viimeistä kalansaalista. Pysäh-tyessämme ympäröivät uteliaat meidät, sillä monikaan ei ole nähnyt muuta moottoria kuin kalastajaveneessä olevan. Parissa kalastajakau-pungissa järjestyksenvalvojat pysähdyttävät meidät ilmoittamalla, että suurin sallittu ajonopeus täällä on ainoastaan 15 km tunnissa. Kauniina yönä, elokuun kolmantenatoista, sivuutamme Nordkapin, joka noin sa-danmetrin korkuisena paljaana kalliona kohoaa melkein kohtisuorasti merestä.

Seuraavana päivänä paukkuvat moottorimme Hammerfestissä, maail-man pohjoisimmassa kaupungissa. Pari upseeria laivasta seuraa muka-namme istuen pyöriemme matkatavara-alustoilla, ja heidän opastami-naan ajelemme- tunturien välissä ihmeen ihania teitä pitkin. Eräänä ilta-na tavanmukaisten tanssiaisten aikana kuuluu hälyytys:' »Tuli on irti!»' Toinen pelastusveneistä on syttynyt tuleen savupiipusta lentäneistä ki-pinöistä.

Ystäväni ja minä sammutamme tulen alkuunsa ennen kuin kukaan mie-histöstä ennättää paikalle. Kapteeni, jonka mielestä tulipalojen sammut-taminen ei kuulu matkustajien tehtäviin, tarjoo muhkeat samppanja-illalliset. Saavumme sitten Tromsöhin, retkikuntien kaupunkiin, valaan-pyynti-, Huippuvuori-, pohjoisnapa ynnä muiden retkikuntien lähtökoh-taan. Täällä tapaamme parilappalaista, jotka perämatkustajina seuraa-vat meitä muutamia kilometrejä edempänä sijaitsevaan lappalaiskylään.

Hammerfestin satama Norjassa v. 1931. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto. / finna.fi

Katunäkymä Tromssasta v. 1924. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto. / finna.fi

Lappalaiset kulkevat täällä puettuina karkeatekoisiin poronnahkapukui-hin ja asuvat yksinkertaisissa lappalaiskodissaan. Moottoripyörämme herättävät lappalaisissa suurta mielenkiintoa. He eivät ehkä koskaan aikaisemmin ole tälläistä vehjettä nähneet ja ihmettelevät nyt montako miljoonaa sellainen mahtanee maksaa. Elokuun 17 päivän aamulla nou-semme maihin Trondhjemissa, jossa lopullisesti poistumme laivasta. Vasta täällä, kaukana napapiirin alapuolella, tapaa yhtäjaksoisen maan-tien etelää kohti.


Tämän päivän päämääräksi asetamme noin 350 km etelämpänä sijait-sevan Vaagen. Kringenissä poikkeamme isolta maantieltä pienelle met-sätielle, jolla moottoriliikenne helposti näkyvissä ilmoitustauluissa kielle-tään, mutta moottoripyörälläajo sentään sallitaan. En luule kenenkään rikkovan tätä kieltoa, sillä tällä kapealla, kivisellä ja jyrkällä tiellä ajami-nen muilla moottoriajoneuvoilla kuin moottoripyörillä lienee mahdotonta. 20,000 kilometrisen elämänsä aikana ei Rudgeni vielä ollut kokenut täl-läistä mäennousukoetta.

Ajettuamme ylös jyrkännettä, jonka nousu usein oli 1:3, saavuimme vuo-riharjänteen huipulle noin 1,100 metriä merenpinnan yläpuolelle. Täältä tie taas laskee yhtä jyrkästi noin 600 metriä alas laaksoon. Vaagessa majoitumme pieneen matkailijamajaan, jossa on kolmannen luokan ruo-ka ja ensiluokan hinnat. Vaagesta jatkamme matkaamme Rösheimiin, joka sijaitsee Pohjolan korkeimman tunturin juurella. Tie kiemurtelee laaksossa aivan jokivartta pitkin ja kaikkialla ympäröi meitä lumenpeit-teiset tunturit.

Moottoriliikenteeseen tällä tiellä vaaditaan erikoinen lupa, sillä tie on erittäin kapea ja käänteet hämmästyttävän petollisia. Varsinkin toverini sai sen kokea, sillä tien loputtua oli melko osa hänen pyörästään minun selkälaukussani. Rösheimissä jätämme rakkaat moottoripyörämme pa-riksi päivää rauhaan noustaksemme Galdhöpiggen tunturille.

Tällä ajalla saamme kokea kaikkea mitä tälläisellä tunturiretkellä saattaa odottaa tapahtuvan: hiihtomatkoja vyöryjäitten yli, yön, jolloin lumimyrs-ky riehuu lämmittämättä olevan majamme ympärillä, hyppyjä jäätikköjen huimaavan syvien rotkojen yli ja lopuksi kuohuvan samppanjamaljan 2,540 metriä merenpinnan yläpuolella.

Jatkamme matkaamme etelää kohti Dovretunturien yli, joilla tie toisinaan kulkee enemmän kuin 1,000 metriä merenpinnan yläpuolella. Autioita teitä kasvullisuusrajan yläpuolella, mutta siitä huolimatta lumoavankau-niita auringon paistaessa ympäröivien tunturien rinteille. Vähitellen saa-vumme Guldbrandsdaleniin, jossa tie kulkee pitkin Losna jokea.

Yöllä näemme tuhansia valoja joen toisella puolella sijaitsevasta Lillöst-römin kaupungista. Vähän senjälkeen puhkeaa meiltä rengas ja sitä sa-teessa korjatessamme pyydetään meidät norjalaiseen talonpoikaistal-oon, jossa meitä ei lasketa rauhaan, ennenkuin olemme jotakuinkin seikkaperäisesti kertoneet kaukaisesta itämaasta, Suomesta, ja matkas-tamme.

Elokuun 21 päivänä aamupäivällä olemme Oslossa, jossa m. m. käym-me koettelemassa kuuluisaa Korketrekker-mäkeä, jossa viikkoa myö-hemmin Pohjoismaiset mestaruuskilpailut moottoripyörillä tulevat pidet-täviksi.

Elokuun 24 päivänä lähdimme Oslosta Tukholmaa kohti, tarkoituksella ajaa tämä 640 km pituinen matka samana päivänä tai ainakin olla Tuk-holmassa ennen seuraavaa auringonnousua. Mutta Värmlannin kurjat soratiet pettivät toiveemme. Matkatavara-alustani särkyy ja saan tehdä kaikki voitavani pysytellessäni rautalangoilla ja hihnoilla sidottua matka-arkkuani paikoillaan.

Seuraavana päivänä meidän täytyy asettaa ainoa vararenkaamme ja viimeinen mukana tuotu koneosa toverini moottoripyörään. Minun 80x700 m/m renkaani ovat vielä kunnossa 20,000 km ajon jälkeen ja uskollinen Rudgeni ei ole koko matkalla tarvinnut muita varaosia kuin pari vaijeria. Matkatessamme Sörmlannin läpi näyttää koneeni vielä voivan kulkea 90 km nopeudella tunnissa. Keskimäärin 60 km nopeu-della tunnissa lähenemme Tukholmaa, jonne saavumme elokuun 25 päivänä.

Elokuun 31 päivänä olemme jälleen Helsingissä. Tuodessani moottori-pyöräni takaisin siihen maahan, jossa se on rekisteröity, kohtaavat meitä ensimmäiset tullivaikeudet koko matkalla. Vaikka kansainvälinen ajokort-tini, triptikkini, on kunnossa, tehtiin kaikenlaisia estelyjä, ja vasta monen tunnin juoksemisen jälkeen paikasta toiseen sai moottoripyöräni taas ajaa Suomen mantereella.

Kesän pisin moottoripyöräretki on päättynyt. Sen kauniit muistot todis-tavat, että moottoripyöräajelu on urheiluista paras.