Tampereen Uutiset no 10. 30.12.1890.

Morottaja.



Morot oli oikeastaan hänen sukunimensä, ja pappi oli hänet lapsena ris-tinnyt Juhaniksi. Hän oli pulska poika, tuo Morottajan Junnu, niin kun häntä yleensä kutsuttiin. Meillä, - hän oli näet isäni palveluksessa monta monituista vuotta - niin meillä häntä vaan Morottajaksi sanottiin. Tuo ni-mi ehkä ei kuulu juuri kauniilta suomalaisen korvissa, mutta Junnumme olikin lappalainen, tahi oikeammin vaan puoleksi lappalainen. Isänsä oli suomalainen, tahi, niinkuin lappalaiset meitä nimittävät, lantalainen.

Matkallaan Ruijaan kalastamaan tuli hän lappalaisen kotaan ja heti ihas-tui niin kauniisen lappalaistyttöön, ettei enään sen etemmäksi tehnyt-kään mieli. Heti ensi iltana valloittikin pulska pohjalainen ihailemansa Ailin sydämmen. Miellyttipä hän vielä isäntäväkeäkin niin, että hänen muutaman päivän kodassa viivyttyä sovittiin, että hän ensiksikin Ailin kanssa paimentaisi isännän porotokkaa syksyyn saakka. Syksyllä sitten mentäisiin kirkolle ja papin pakinoille. Ja niin tulisi Aili lantalaisen vai-moksi. Isäntä itse lupasi tulla heille puhemieheksi.

Syksy tuli, vaan kun toinen renki muutti pois ja emäntähän oli estetty po-roja paimentamasta, niin ei kirkolle tullutkaan menoa. Talvi kului samoin. Isäntä tosin kävi Ruijassa ja toi jo häitä varten muutaman naulan kahvia ja sokeria (lappalaiset näet tavallisesti käyttävät ruskeaa eli n.k. rintaso-keria) ja vieläpä jonkun kannun viinaakin. Mutta kirkolle meno jäi sik-seen. Mutta pidettiinpä kumminkin siitä huolimatta Ailia lantalaisen vai-mona.

Seuraus tuosta lantalais-lappalaisesta rakkaudesta oli poika, joka heti Junnuksi ruvettiin nimittämään. Keväällä alkoi Junnun isä miettimään, että pitäisi oma talous saada ja päätti lähteä kalastamaan. Aili kyllä en-sin tuota päätöstä ei tahtonut hyväksyä, mutta kun miehensä hänelle ku-vitteli, kuinka hauskaa olisi, kun oma kota ja oma tokka, jospa ensiksi pienikin saataisiin, niin myöntyi kun myöntyikin miehen tuumiin. Sinne sitten meni aavalle Jäämerelle pohjalainen ja sinne jäikin. Vellamo hänet Aililta ryösti.


Junnu kun varttui niin, että jo kävellä taisi, täytyi hänet viimeinkin kirkolle viedä ristittäväksi. Pappi tosin oli kovin pahoillaan, kun ei lasta nuorem-pana ristille tuoda. Kovasti hän torui sekä Ailia että isäntää.

Mutta kun isäntä kävi ulkona ja ahkiostaan otti esille pari poronpaistia, joita ympäröi neljättä sormea paksu kuu (rasva) ja puoli tusinaa poron-kieliä ja sanoi että:
- Minun srouvan lähetti nämä skenkiksi sinun srouvallesi, niin täytyihän sen papin väkisinkin leppyä.

Poika sai kasteessa nimen Juhani ja merkittiin kirjoihin äitinsä nimellä Morot. Näin kasvoi ja vietti Morottajan Junnu lappalaisen kodassa lap-suutensa päivät. Isältään hän ei muuta perinytkään kun pulskan, pitkän vartalonsa, lappalainen hän oli muuten kiireestä kantapäähän.

Suurin ilonsa oli, kun sai sivakoilla kiitää tokkaa paimentamaan ja siellä koiria komentaa vartioimaan, ettei yksikään poro pääsisi toisista erkane-maan.Suopunkia hän heitti kun mies ainakin eikä ollut millänsäkään, vaikka poro laukaten häntä lumihankien läpi vei.

Ja sitten kun ajoporoja kesytettiin - se vasta Junnun mielestä hauskaa oli. Usein kääntyi uros päin ajajaansa ja alkoi koparoillansa koetella on-ko pojalla kova pää, mutta mitäpä Junnu siitä, keikahutti pulkkansa nurin ja makasi sen alla hyvässä turvassa. Poro pian väsyikin pulkan pohjaa pieksämästä ja huomattuaan, että se ei sitä sarvillaankaan käännetyksi saisi, heitti se pojan rauhaan.

Siitäkö Junnu sukkelaan ylös, ja niin mentiin täyttä laukkaa tunturilta alas järvelle ja sieltä taas tunturille umpista tiestä huolimatta. Näin kului aika, vieri vuodet. Pojasta oli tullut nuorukainen. Ailinsa oli kuollut eikä Junnukaan enään kodassa ottanut viihtyäkseen. Halutti maailmaa katselemaan.

- Kun pääsisi Helsinkiin ja sasi nähdä keisarin, hän usein itsekseen huokasi.

Näin miettien hän viimein sai isäntänsä taipumaan ja eräänä päivänä pisti hän sivakat jalkaansa ja alkoi hiihtää kirkolle päin.

Päivän kulettuaan saapui hän Kaamakseen. Tänne oli monta vuotta sit-ten eräs Yrri niminen lantalainen rakentanut uutistalon itselleen.(* Tu-paan tultuaan tervehti hän talonväkeä ja sai vastaukseksi:

- Jumal' antakoon!

- Mitäs kuuluu? kysyi Yrri, talon puhelias isäntä, joka näin sivumennen sanoen, oli mainio valehtelemaan.

- Eipä mitään erinomaista, vastasi Junnu käyden peremmälle.

- Mistä sinä olet? kysyi taas isäntä tarjoten vieraalle istuinta.

- Tuolla minä olen palvellut Kettu-Matin luona ja sieltä nytkin tulen. Siellä olen syntynyt ja ikäni elänyt.

- Oletko sinä Ailin poika?
- Niin olen. Vastasi Junnu, hyvillä mielin siitä, että tuttuja tapasi.

- Hän oli kaunis ihminen, sinun äitisi vieläkö hän elää?

- Ei hän enään ole elossa. Kuoli puoli vuotta sitten, sanoi Junnu kyyne-leet silmissä äitiään kun muisteli......

Isännän kysyttyä, — mihin hän aikoi matkustaa, selitti Junnu aikeensa alusta loppuun.

- Mutta eikö isäntäsi sinulle ole ollut hyvä, kun et hänen luonaan viihdy? Onhan se kumminkin sinulle hänen asuntonsa kuin oma koti. Muualla ehkä et löydä semmoistakaan, puhui isäntä ystävällisesti.

- Kyllähän se niin on, eikä isäntäkään vielä ole pahaa sanaa minulle sa-nonut, vaan minun tekee mieli nähdä maailmaa. - Kun pääsisin Helsin-kiin! Muuan lantalainen, joka keväällä sivu kulkiessaan oli meillä yötä, kertoi, kuinka pulska kylä se Helsinki on. Taloja sanoi hän, siellä olevan kivestä ja... kun sinne pääsisitkin!

Nyt oli isäntä oikein touhussaan, kun sai kertoa semmoista, josta toinen ei tiennyt mitään.


- Siellä on taloja kivistä ja vieläpä raudastakin. Siellä on ikkunnissa niin suuret lasit, kun koko tämä peräseinä meillä. Ja onpa taloja, joissa katot ja lattiat ja kaikki on lasista, aivan paljasta lasia.

- Sitäpä en uskoisi, epäili Junnu päätänsä pudistaen.

- Mutta kuule! Jää meille yöksi, niin menemme huomenna yhdessä Toi-voniemeeen. Siellä kuulutaan juuri tarvittavan semmoista poikaa, kun si-nä olet. - Sinähän puoleksi oletkin lantalainen ja Toivoniemessä on he-vonen hoidettavana...

- Hevonen? keskeytti kummissaan Junnu.

- Niin, hevonen, jatkoi isäntä -Oikea hevonen, jolla on neljä jalkaa ja pää ja häntä ja harja.

- Mikä se harja on?

- Hevosella on niskassa pitkät karvat ja niitä sanotaan harjaksi.

- Kyllähän minä olen kuullut hevosesta puhuttavan, vaikka kyllä sem-moista, en nähnyt ole, selitti Junnu. - Kunhan se vaan ei vihanen olisi, sanoi hän äkkiä.

- On niitä vihasiakin hevosia.

- Puskevatko ne?

- Ei, poikani, ei hevonen puske, sanoi yksin nauraen.

- No, tottakai ne sitten koparoivat, oikasi Junnu, itsekin tietämättömyy-delleen nauraen.

- Ei niillä ole koparoita, niillä on kaviot. Huomenna sen nähdä saat. Kyllä hevonen väliin nousee kahdelle jalalle ja antaa kavioillaan aika istuja, vaan tavallisesti häijy hevonen potkii. Mutta en usko Toivoniemen hevo-sen sitäkään tekevän.

- Minä olen kuullut että ne olisivat isoja elukoita nuo hevoset. Onko se totta?

- Kyllä ne paljon isompia ovat, kun porot. Varsana jo ovat suuren vaati-men kokoisia. Mutta Toivoniemen hevonen on niin pieni, että sen voit panna vaikka peskisi poveen. Sitä paitsi sillä ei koskaan pidetä kenkiä...

- Kenkiä? keskeytti Junnu ihmeissään. - Onko hevosellakin kengät?

- Kengätpä tietenkin...

- Tämmöisetkö tallokkaat, niin kuin minullakin?

- Eei — rautaiset kengät hevosella on, nauroi isäntä. -Ne naulataan jal-kaan ja …


- Kuule isäntä, nyt sinä valehtelet ja oikein lujasti. Junnu suuttui. -Sinä luulet, etten minä mitään ymmärrä, minä, joka ikänäni en Inaria etempä-nä ole käynyt. Mutta kasvaa järki kotonakin,..

-Älä nyt kumminkaan kiivastu! Totta minä puhun. - Sen saat huomenna Toivoniemessä nähdä.

- Minkälainen se Toivoniemi on? kysyi Junnu. -Onko hän...? Sanovat niitä herroja niin ankaroiksi.

- Ei hän laisinkaan ankara ole. Hyväntahtoinen herra hän on, — kun et hidas ole liikunnoissasi; sitä hän ei kärsi.

- Vai niin. — Junnu mietti hetken.- Saako siellä paljon ruokaa?

- Sitä siellä saat, niin paljon, että lappalainen vatsasi kärsii, vastasi nau-ruaan pidättäen. -Minä kun kerran siellä olin päivällisillä, söin niin paljon, että vatsani halkesi. Täytyi sitten pyytää vanne, jolla se vyötettiin ja vä-hitellen se sitten on kasvanut kiinni. Tuolla orrella se on se vanne, jolla sitä vyötettiin, jatkoi hän, näyttäen käyttämätöntä saavin vannetta.

Seuraavana päivänä Yrri nuoren vieraansa saattoi Toivonieneen. Porolla sinne komeasti ajeltiin. Suuren kellonsa pani hän Junnun poronkaulaan; kulkuseen, jonka hän oman ajoporonsa vatsavyohön kiinnitti, tyytyi hän itse.

Toivoniemen pihassa kun sitten kellot ja kulkuset alkoivat, soida, luulivat vanhempani, että sieltä vähintään Oulun läänin kuvernöri on tulossa. Isäni itse meni portaille vieraita vastaanottamaan. Kun hän Yrrin huoma-si, arvasi hän kohta sen olevankin tämän tavallisia temppuja. Oli alussa vähällä suuttua, noin kun oli koko talonväki joutunut tyhjän takia liikkeel-le, mutta pian leppyi hän.

Kaamas tosin oli puoli peninkulmaa meiltä, mutta se oli kuitenkin lähin naapuritalo, eikähän naapurien välillä riitaa saa olla.
*) Yrri Kangasniemi.

Kauppias Kangasniemi, joka omisti sekä tämän että evinrude-veneen, oli itse mukana koettelemassa tätä äsken valmistunutta venettään. Kuva: Matkailulehti no 6. 01.12.1914.

Junnu jäi meille. Hänen päätehtävä oli hevosen hoitaminen. Vaan väliin täytyi hänen porojakin paimentaa. Hevoseemme, joka oli pienimpiä mitä koskaan olen nähnyt, mieltyi Junnu pian. Ensin katseli hän sitä, kuten jotakin ulkomaan kummaa, vaan kun siihen tottui, piti hän sitä kuni tove-riaan, joka täällä tunturien välissä oli yhtä yksin kun hänkin.

Väliin saattoi hän tuntikausia sille puhella, taputtaen sen kaulaa ja hy-väillen sitä. Meillä kun oli toinenkin renki, jonka nimi oli Junnu ja jota sillä nimellä oli totuttu kutsumaan, nimitti isäni Juhani Morotia - Morottajaksi ja sen nimen hän sai kantaa, niin kauan, kun hän eli.

Morottajasta ja minusta tuli pian hyvät ystavät. Veljeni ja minä kävimme aina Morottajan kanssa heinässä ja jäkäliä sekä halkoja noutamassa. Panimme yhdessä riekoille ansoja, heitimme verkkoja ja kävimme niitä kokemassa. Morottajapa se oli, joka meidät suopunkiakin opetti heittä-mään ja sunnuntaisin, kun isäni antoi tuoda koko porotokan kotia, niin silloinko me taitoamme näyttämään!

Ei muuta kun ”siinu" vingahti ilmassa ja sarvipää oli ansassa. Tuosta säikähtyneenä se hyppäämään ja veljeni eli minä, kumpi vaan suopun-gin toisessa päässä sattui olemaan, kinoksen ja hangen läpi huppuroi-maan. Oikein innostun vieläkin, kun noita ihanoita lapsuuden aikoja muistelen.

Äitini kun vaaramme huomasi ikkunasta, heti Morottajaa avuksemme huutamaan. Mutta tuskin oli toinen pelastettu, niin toinen jo samaa kyy-tiä meni, niin että lumi vaan ympärillään pyrysi. - Lenti kun kuivakintas tuulessa ja siitä taas Morottajalle työtä.

Kun Morottaja jonkun aikaa oli meillä ollut saimme mekin luvan mennä hänen kanssaan tokkaa paimentamaan. Siellä sitten nuotion ääressä is-tuttiin ja juteltiin. Meille kun viimein alkoi tulla uni, rupesi Morottaja joika-semaan.

Hyvä ääni hänellä oli, mutta ei se kumminkaan niin hyvin käynyt, kun Posti-Sammelilta. Morottajan äänessä oli jotain niin syvän surullista, että oikein itkettämään rupesi, joikasuaan kun kauemmin kuunteli.

- Miksi sinä noin surullinen olet? kysyin minä viimein. Melkein tietämättä-ni oli kyynel silmästäni sieppuralleni vierähtänyt, siihen kiiltävän helmen kaltaisena riippumaan jäi, äkkiä kun jäätyi.

- Et sinä sitä vielä voi ymmärtää, olet vielä lapsi.

- Mutta sanohan kumminkin, mikä mieltäsi painaa, pyysi veljenikin.

- Te olette vielä kokemattomia. Ette vielä rakkaudesta mitään tiedä.

- Mutta rakastammehan mekin isää ja äitiä niin paljon että... väitti veljeni.

- Emmekä silti suruisia ole, lisäsin minä.

- Rakastin minäkin äitiäni taydestä sydämestä hänen vielä eläessään, sanoi Morottaja ja huokasi syvään.

- Olitko silloinkin surumielinen?

- En suinkaan. Olin niin iloinen kuin tekin, ehkä vieläkin iloisempi.

- Mutta miksi nyt sitten suret? Etkö nytkin voisi olla iloinen, vaikka rakas-tatkin ?

- Tunnettehan kirkkoväärtin Marijan. Eikö hän ole kaunis tyttö. Morottaja siirtyi lähemmäksi meitä.

- Kyllä hän on kaunis, vastasin minä, kuni hyvinkin ymmärtäväinen. Hän antoi minulle sivakkonsa lainaan tuonnoin, kun heillä kävimme.

- Ja minulle antoi hän niin ison palan juustoa, lisäsi veljeni.

- Huu - voi, voi huu ihmisen pitää olla hullun! Minä rakastan Marjaaniin, että sydämeni on pakahtumaisillaan, vaikka aivan hyvin tiedän, että hän-tä en koskaan saa.

- Eikö voisi olla rakastamatta? kysyi veljeni lapsen yksinkertaisuudella. -

- Katso taivaalle! sanoi Morotaja juhlallisesti. - Me näemme, kuinka re-vontulet säihkyvät, me kuulemme, kuinka ne räiskävät. Monta, monta kertaa olen päättänyt olla Marjaa muistelematta, mutta kun hänet taas näin, oli aivan kun olisin suoraan sydämestäni kuullut revontulen räis-käyksen, ja kun hän silmänsä minuun loi, tuntui ikään kuin edessäni pohjan tuli leimunut olisi täydessä liekissä, - noin, noin.

Revontulet paloivatkin sinä yönä Juppuran yli niin kirkkaasti, että näytti aivan kuin tuo pikku tunturi palamaan olisi ruvennut. Muutamia päiviä sen jälkeen meni Morottaja kirkkoväärtille, ehkä viimeisen kerran eläis-sään, kuten hän itse sanoi. Hän ei enää sanonut voivansa viipyä niin lä-hellä rakastettuaan, kun tiesi, että Marjalla toinen mielessä oli.

Isältäni oli hän saanut luvan matkustaa Jäämerelle kalanpyyntiin. Ehkä siellä surunsa haihtuisi. Kun hän kirkkoväärtille tuli, tapasi hän Marjan lunta kolkuttamassa ahkionsa pohjasta: aikoi juuri lähteä puita metsästä noutamaan.

- Nyt minä menen Ruijaan,sanoi Morottaja. -Hyvästi nyt Marja! Emme enää taida tavatakaan.

- Miksi sinä sinne menet? -siellähän niin moni henkensä on menettänyt. Marjankin oli mieli paha.

- Tiedäthän, kuinka sinua rakastan ensi hetkestä, kun sinut näin. Se oli silloin, kun Toivoniemestä ensi kerran kirkolle matkustin. Rakasta minua vähänkään! Oi, Marja, tule minulle vaimoksi, rukoili Morottaja ojentaen Marjalle kätensä.

- Eihän se minun syyni ole, että sinua en rakastaa voi. -Joonaalle jo ai-koja sitten olen sydämmeni antanut enkä siis muille vaimoksi voi mennä, en edes sinullekaan, vaikka sinusta paljon pidän.

- Martin Joonas on rikas, minä köyhä, huokasi Morottaja.

- Sen tähden en Joonaalle vaimoksi mene, että hän rikas olisi. Vaan mi-nä rakastan häntä.

- Hyvästi sitten! Voi hyvin ja tule onnelliseksi! Morottaja kiiruhti sivakoil-leen ja katosi mäen alle.

Kesällä meni Marja naimisiin Joonaansa kanssa ja tuli onnelliseksi. Ai-nakin siltä näytti.

Syksyllä tuli Morottaja takasin meille. Puhui niin kummallisesti ja seka-vasti, että heti huomattiin poika raukan järkensä menettäneeksi. Antoi aidilleni kirjan, jossa oli kuolleita perhosia ja paarmoja puserrettuina. Tä-män käski hän Marjalle antaa tulijaisiksi Ruijasta.

Talven kestäessä parantui Morottaja täydellisesti. Surumielinen hän yhä vaan aina oli. Kerran tapasin hänet nuotta ulkujen alla itkemässä, kun häntä koetimme lohduttaa, ei hän puhunut mitään, puristi vaan kättäni.

Keväällä lähti hän uudelleen Ruijaan, eikä enään sieltä palannutkaan. Syys-kesällä tapaamme Morottajan kalastaja-laivan etukannella syviin mietteisiin vaipuneena. Revontulia hän katselee ja rakkauttaan muiste- lee. Ärjy aalto hyökkää kannelle ja sieppaa hänet mukanaan.

”Jumalani! Marja"! Se on kaikki mitä hän saa sanotuksi ja ainiaaksi on hänen suunsa vaiennut, sydämensä levon saanut. Kylmä Jäämeri, joka niin monta tuhatta ihmiselämää on sammuttanut, niin monta kuolevaisen toivoa raukeamaan saanut, sulki Morottajankin kuohuvaan syliinsä ja antoi hänellekin kauvan kaivatun rauhan.