Kansan kuvalehti 1930.

Kun nykyisin postiautolla matkustaa verraten mielenkiintoista reittiä myö-ten Rovaniemeltä Kittilän kirkolle, emme perille päästyä enää tapaa lappalaisia, vaan yksistään suomalaisväestöä, vaikka olemmekin tulleet Kittilän Lappiin. Mutta on ollut aika, jolloin tämäkin seutu oli yksistään lappalaisten asumia maita.Ensimmäiset suomalaiset siirtolaiset muutti-vat tänne kylläkin jo 1600-luvun loppupuolella, ja seuraavalla vuosisa-dalla suomalaisten uudisasukkaiden luku yhäti kasvoi. Ja että kahden kansan verta on enemmän tai vähemmän sekaantunut toisiinsa avio-liittojen kautta, voi vieläkin todeta kittiläläisiä tyyppejä katsellessaan. Ni-menomaan kasvojen muoto on eräänlainen lappalaiskansan kestävä puumerkki.

On omituista ajatella, että valtava Kittilän pitäjä, jonka pituus ja leveys mitataan kymmenissä penikulmissa, lappalaisaikanaan muodosti yhden ainoan kylän. Muinainen kyläpiiri niin ollen kuvastuu nykyisissä pitäjän rajoissa. Sama asianlaita koskee muuten toisiakin Lapin pitäjiämme. Kun Kittilänkin lappalaiset olivat ns. metsälappalaisia, on heidän kansa-tieteellinen olemuksensa siis tuttu. Noin parisenkymmentä perhettä asui siellä ja kokoontui sydäntalven ajaksi yhteen elikkä talvikylään, joka oletettavasti sijaitsi heidän suuren kyläalueensa keskipaikkeilla. Mutta muun osan vuotta eri perheet viettivät yksikseen tai pienissä joukkueissa jaetuilla riistamailla ja kalavesillä. Olivat siis metsänkäynti ja kalastus heidän aineellisen kulttuurinsa päätunnusmerkit.

Porojakin tosin pidettiin, joiden avulla päästiin siirtymään paikasta toi-seen, talvikylästä jakomaille ja päinvastoin. Metsästäjä ja kalastaja ei jättänyt paljonkaan itsestään jälkiä erämaihin. Heidän kulttuurinsa oli merkittävän kevyttä ja erosi suuresti kaskenpolttajien ja varsinaisten peltomiesten asumistavasta. Käsitämme tämän seikan vielä näinä päivi-nä, kun joltakin tunturin laelta katselemme Lapin erämaita. Tiedämme, että noissa hiljaisissa korvissa ja metsäjärvillä on ihminen kenties vuo-situhannet puuhaillut elatustaan hakien, mutta suuripiirteiset maisemat näyttävät yhä koskemattomilta. Ja mitäpä jälkeä jättäisikään verkko tai nuotta, joka heitetään järveen, tai metsänriistalle viritetty pyydys, olkoon-pa vaikka suurenmoinen peuranpyyntiaitaus. Ja se, että männynkuorta kiskottiin, jotta siitä kuivattuna ja hienonnettuna voitaisiin keittää ravit-sevana pidettyä vellimäistä ruokaa, oli yhtä keveätä luonnosta suoraan saalistamista.

Porokin oli kuin mikäkin metsänotus, tuskin eroten sukulaisestaan villi-peurasta. Ja lampaillekin, joitalappalaiset tosin jo vanhastaan ovat käyt-täneet, saattoi niittää heinää asuinkentältä, eikä siis vielä oltu pakotettu-ja niittyjä raivaamaan. Niin, kauan käytetty, vahvasti ruohoittunut asuin-paikka järven rannalla, missä kota ja pari aittaa seisoivat, oikeastaan olikin näkyvin merkki ihmisen olemassaolosta muinaisen Lapin korvissa. Taloudellinen kulttuuri pysyi täällä lappalaisaikana aina samanlaisena, niin voinemme väittää. Hyvä peuravuosi tietenkin kevensi ihmisten mie-liä, koska nälänhädän vaaraa ei silloin ollut, mutta yhtä pienet merkit ihmiselämästä sitä ympäröivään luontoon aina jäi. Suuresti muuttui sit-ten asianlaita, kun toinen rotu, suomalaiset talokkaat omine talousmuo-toineen tulivat seudulle.
Kittilän pitäjän halki juoksee Ounasjoki, joka Rovaniemen kirkon paik-keilla laskee Kemijokeen. Joki on ollut Kittilän lappalaisille tärkeä kalas-tuspaikka. Voi mielikuvituksessaan nähdä, kuinka lappalainen Ounas-joesta tuulastamalla pyysi lohta. Hiljaa kulki vene syysyönä pitkin pohjo-lan jokea. Kaksi miestä oli veneessä.Toinen sauvoi eli pitkällä seipäällä työnteli venettä eteenpäin. Toinen mies, tuulastaja, seisoi kokassa, mis-sä parilaassa palava tervasvalkea houkutteli kaloja nousemaan pinnalle ja ne ikäänkuin loisteellaan vangitsi, niin että tuulastaja saattoi lyödä ari-nan piikit lohen niskaan ja tempaista sen veneeseen. Että kalastajalap-palainen juuri lohesta tekaisee joigunkin, on ymmärrettävää:

Lohi uipi
Veden pohjaa myöten,
Se väkevä kala.
Ja kallis kala.

Ja samalla on runo arkisen realistinen. Juuri tuulastajakalastajat ovat ol-leet niin Lapissa kuin muillakin pohjan mailla mitä tyypillisin ilmiö primitii-visessä kulttuurissa. Ja miten viekkaaksi luonnonihminen tässäkin saa-listushommassa - tulen loimua syysyönä kirkasvetisellä joella apunaan käyttäessään - osoittautui.

Luonnollisesti lappalaiset olivat taitavia jousella ampumaan, mistä ky-vystä heidän elatuksensa saantikin sitäpaitsi riippui. Näiltä lappalaismail-ta tunnetaan tarina, joka muistuttaa sveitsiläisten Vilhelm Teli-tarua.

Eräänsalmen rannalla asui kerran lappalainen, jonka pojat olivat tarkkoja jousimiehiä. Venäjältä tullut sissipartio otti sitten tämän lappalaisen van-giksi. Hänet pantiin seisomaan salmen toiselle rannalle ja toiselta ran-nalta täytyi yhden pojista jousella ampua joutsenen muna isänsä pää-laelta. Nuorin pojista ryhtyi isän kehoituksesta kokeeseen ja hänen on-nistuikin pudottaa muna. Ja niin mies pääsi vapaaksi.

Vainon aikoja oli muinais-Lapissa useinkin. Suuren kuuluisuuden ovat tarustossa saaneet miehet, jotka enemmän tai vähemmän yliluonnollisil-la kyvyillään saattoivat puolustaa itseään ja kotikylänsä kansaa -kylittäin-hän lappalaiset asuivat. Tällainen taruperäinen lappalainen sodanjohtaja oli Akimelék, jonka kerrotaan asuneen Kittilän naapurikylässä Sompios-sa. Tarina tietää, että hän Sompiotunturin vierellä tapahtuneessa suu-ressa taistelussa johti Sompion, Sodankylän ja Kemikylän yhtyneitä lap-palaisia venäläistä partiojoukkoa vastaan. Vielä viime vuosisadalla näy-tettiin "Sotavaaran kuoppa"-nimistä paikkaa mainitulla seudulla, missä Akimelek tuhosi vihollisensa. Hänen suuret henkiset ominaisuutensa näyttäytyivät nimenomaan siinä, että kykeni piilottautumaan pilviin ja tuulenpuuskaan. Ja vihollistensa silmien eteen hän saattoi synnyttää niin paksun pimeyden, etteivät voineet häntä nuolillaan ampua. Useita kerto-ja hän tällä tavoin pelasti henkensä.

Kerrottakoon vielä, että vihollisensa kerran sai hänet saarretuksi erää-seen metsäaittaan. (On huomattava, että lappalaisilla oli synkissä met-sissä korkeille patsaille rakennettuja aittoja, missä säilyttivät saalista, kaloja ja riistaa sekä pyyntineuvoja.) Akimelek ei nytkään käynyt neu-vottomaksi. Hän heitti ovesta turkkinsa, ja kun tuuli sitä kuljetti, niin piirittäjät luulivat peskiä itse Akimelekiksi ja ampuivat sitä nuolilla. Kun vihollisten nuolet loppuivat, tuli Akimelek aitasta ja näkymättömäksi kun osasi tekeytyä hän lopulta sai kaikki vihollisensa ammutuksi. Joka ta-pauksessa tuollaiset maagillisuuden verhoamat sodanjohtajat ovat luontenomaisia alkukantaiselle kehitystasolle.

Kittilän kirkko.

Mutta palatkaame taas Kittilän Lappiin, niin on sieltäkin säilynyt muisto-tietoja mahtavista hengenmiehistä, noidista. Niinpä sadunomainen suur-noita Peivas kohosi henkisten kykyjensä vuoksi suunnattomasti yläpuo-lelle muuta lappalaiskansaa. Ja ylpeillen joukko Kittilän lappalaisia johti sukuperänsäkin hänestä. On kuvaavaa, että muistitiedot ovat talletta-neet hänestä kuvan nimenomaan etevänä peuranpyytäjänä, mikä juuri olikin lappalaissankarin mainioimpia ominaisuuksia.

Kerrotaan näet Peivaksen kerran saaneen yhdella kertaa enemmän kuin tuhat peuraa. Tällaisen tavattoman saaliin hän pyydysti vuobmen-lait-teella, s.o. aitauksella, jonka molemmat siivet vähitellen kaveten viimein päättyivät salahautaan ja minne siis aitauksen sisään houkuteltu peura-lauma lopulta tuhoutui. Edelleen mainitsee tarina, että hänellä kerran oli Kittilän mailla 5 pnk. pitkä "vuobmen", nim. Suinarovasta aina Ollastun-turille saakka. Mutta kenties vielä merkittävämpi on kertomus siitä, kuin-ka Peivas noidan voimallaan, kun Venäjän Lapissa asuva Torakas-noita oli loitsinut villipeurat Kittilästä pois Kouta- jaTuntsajokien varsille itään, ne palautti takaisin ja niin suurina joukkoina, että niiden tallaama polku on muka vieläkin näkyvissä.

Kuuluisa oli edelleen kittiläläinen noita Torajas. Tämänkin pääavuna lap-palaiset pitivät sitä, että osasi palauttaa villipeurariistan ja järvien kalat takaisin Kittilän maille, kun Inarin pelätty noita- Kuuva oli ne vienyt omal-le puolelleen. Torajasta kuvaillaan joiku laulussakin

Kuuva, Kuuva, kuuluisa noita,
Inarin petäjäjalka,
veti viljan meidän maasta,
kuljetti poikki ison enon,
täytyi yli ison enon juoksuttaa,
poikki puuttoman tunturin
Inarin maan sisähän
kuljetti viljan kaikki.
Torajas, kuuluisa noita,
veti viljan takaisin
yli puiden latvojen,
alempana taivaan tähtiä
Inarin maasta
yli puuttoman tunturin,
poikki ison enon
toi viljan meidän maahan.
Kitkan, kitkan, Kittiläinen
urtomies iloitsi,
kun viljan meidän maahan ilmoitti.

Kittilän lappalaisten käännyttämistä kristinuskoon koskettelee tarina To-rajaksen tyttärestä, Torajas Kadjasta. Hänestä kerrotaan, että hän kris-tityksi tultuaan hävitti epäjumalankuvia, mm. suuren seita-kuvan Jänkä-järvellä, jota koko Kittilän lapinkylä uhrilahjoin yhteisesti palvoi, toivoen haltijalta metsän ja vedenriistaa.

Lapin muinaiset metsästäjät ovat jo kauan nukkuneet ikiuntaan unohde-tuissa lappalaishaudoissa siellä täällä järvien rannoilla. Mutta yhä edel-leen Kittilän Lappi on metsänkävijöiden luvattu maa, ainakin suhteelli-sesti katsoen. Ja siitä, miten siellä nykyajan erämies erinomaisille asei-neen, drillinkeineen ja mauserkivääreiheen, riistaa pyytää, kertoo meille metsänhoitaja A. E. Järvinen tänä syksynä ilmestyneessä kirjassaan Tapion taloista.

Hänen Pohjolan metsästyksen kannalta oivallisista, taiteellisista kuvauk-sistaan näkyy, kuinka karski erämies tuon suurpiirteisen luonnon keskel-tä yhä vielä löytää itselleen mitä mielenkiintoisinta puuhailua. - Lappi viehättää meitä nykyajan ihmisiä monestakin syystä. Yhtenä ja kaiketi suurimpana syynä on arktisen, luonnon lakkaamaton vaikutus, saman luonnon, joka painoi selvän leimansa lappalaisen sieluunkin, niin että tä-mä kansa todellakin oli pohjan äären oikeata asujaimistoa.

Kaipaamme heidän airojensa kolketta Kittilän järviltä, mistä se on kadonnut.