F. O. Viitanen. / Kylväjä 8.12.1904.

Muistelma tuntureilta.


Yli vaarojen, halki laaksojen luikertelee tie. Väliin saa kaalata syvässä vedessä, väliin kulkea kapeaa porrasta yli tunturipuron, ja ennen kuin huomaakaan, on suon syrjässä edessä korkea vaaran rinne, jolla kuiten-kin on noustava, jos mieli eteenpäin päästä, Tuon tuostakin tapaa tien varrella alhaalla laaksossa metsälammin, minkä rannoilla luhtaheinä pui-den välissä rehevänä kasvaa ja jonka tyyntä pintaa joutsen rauhallisena soutaa. Tie kohoo vaaran huipulle, ja eteemme aukeaa Lapin synkän kaunis metsämaisema, Näemme pieniä järviä niin pitkälle kuin silmä kantaa, tuntureita ja vaaroja peittyvän vihdoin kaukana siniseen auteree-seen.

Kesäkuu oli jo puolessa. Jäät olivat juuri järvistä lähteneet, ja lehden no-kat uskalsivat kalpeina piilostaan pilkistää. Pitkävartisissa saappaissa, laukut selässä, kädessä, suon kantavuutta koetellaksemme, pitkä puu astuimme tietä eteenpäin. Asuntoja oli harvassa. Tuskin päivässä pisim-män taipaleen ennätimme. Ja mieluummin muutenkin levähdimme raik-kaassa tunturi-ilmassa nuotion ääressä kankaalla. Yöstä emme voineet puhua, sillä aina näimmepäivän kirkkaan kehän, milloin korkealla pääm-me päällä lämpimästi säteilevän, milloin metsän laidassa kuun tavoin pyöreänä, kalpeana pallona meitä katselevan.

Saavuimme mahtavan Jerisjärven rannalle. Järvellä raivosi myrsky. Yli-saattajaa emme saaneet. Siksi jäimme rannalla oleviin taloihin. Ukot oli-vat erittäin ystävällisiä, ja hauskasti kului aika heidän seurassaan, Paljon he tiesivät kertoa ajasta, jolloin Jerisjärvi oli koko Lapinmaan yhteisenä kalavetenä ja jolloin usein käytiin apajista verisiäkin riitoja, Erittäin pyhä-nä ja arvossa he pitivät lappalaisten ikivanhaa hautausmaata, Haltiole-ton pyöreätä, koivujen verhoamaa hiekkakumpua keskellä aavaa Järis-järven selkää. Eivät tarinat tuosta hautausmaasta miehiltä loppuneet, ei-kä järven kalarikkaus jäänyt heiltä kiittämättä.

Hyvin halukkaita olivat miehet kertomaan eräästä Ruotsista tulleesta "vannasta herrasta", josta he eivät tietäneet paljon muuta kuin että hän oli pari vuotta sitten rakennuttanut talon Jeristunturin juurelle, järven vas-tapäiselle rannalle, ja että hän usein kävi Muonioniskan postitoimistossa, minin hänelle tuli rahakirjeitä Ruotsista. Yksikseen hän vanhan palveli-jansa kera asui talossaan. Päivät päästään hän samoili metsiä tai kalas-teli Jerisjärvellä, ja vielä myöhään yöllä, niin ukot tiesivät kertoa, hän usein istui kirjottamassa pöytänsä ääressä.

Minut valtasi sanomaton halu käydä katsomassa tuota vanhaa herraa. Otin veneen ja lähdin. Rannalta taloon ei johtanut mitään varsinaista tie-tä. Villeinä kasvoivat kuuset ja katajat huoneuston seinämillä.

Vene Jerisjärvellä v. 1929. Kuva: Manninen Ilmari.. / Museovirasto.

Astuin sisään. Kaikki siellä oli yksinkertaista ja synkkää, Tapasin talon palvelijan, joka ilmotti isäntänsä olevan järvellä ja vasta myöhään illalla tulevan kotiin. Pitkä oli iltaan asti odottaa, mutta sittenkin päätin jäädä taloon, tahdoin nähdä, kuka oli hän, joka täällä erämaan synkkyydessä tahtoi rauhassa vanhuutensa viettää. Eikö hänellä tosiaan ollut rauhaa muualla? Vai oliko hän niin mieltynyt Jerisjärven mahtaviin aaltoihin tai surevan metsän vaivaiskasvuun? palvelija ei minusta välittänyt. Hänellä oli omat puuhansa. Eikä vanhuskaan nähtävästi ollut vieraita odottanut. pöydällä oli kirjeitä ja papereita suuria kasoja, laatikot olivat auki, ja eril-lään muista papereista lepäsi paksu, mustakantinen kirja.

En tahtonut olla utelias, mutta sittenkin vihdoin otin käteeni erään pöy-dällä olevan paperin ja rupesin sitä tarkastelemaan. Se ei sisältänyt mi-tään erityistä, enempää kuin pari muutakaan käteeni sattunutta paperia. Laskin paperit kädestäni takasin pöydälle ja aioin asettua kiikkutuoliin le-päämään. Sattumalta avasin kuitenkin pöydällä olevan mustakantisen kirjan ja aloin lukea eteeni auvennutta sivua. Siv oli täynnä ajatuksia, jot-ka saivat minut hämmästymään. Olin yksin, aika kului hitaasti ja minut voitti uteliaisuuteni.

Aloin lukea kirjaa alusta. Luin sivun, luin toisen. Oudot tunteet täyttivät mieleni, käsittämätön synkkyys ja surumielisyys valtasi koko olentoni. Useasti aioin laskea kirjan kädestäni, mutta sitä en voinut. En tahtonut lukea tuota kirjaa, en tahtonut tietää sen sisällystä, mutta tahtomattani-kin siihen yhä enemmän kiinnyin. Kädessäni oli kirja, jonka sivuja oli täyttänyt vanhuksen vapiseva käsi, kirja, jonka lehtiä olivat kyyneleet kastaneet. Vanhus oli poissa, en ollut häntä nähnyt. Mutta kumminkin tiesin, kuka hän oli, tiesin hänen elämänsä surullisen tarinan, ymmärsin, miksi hän halusi lepoa ja rauhaa. Tämän kaiken olivat minulle opetta-neet kirjan kyyneleiset sivut.

Olin talossa, jonka haltia oli epäloivoinen vanhus. Eukoukset, tuska, toi-vo ja epätoivo täyttivät hänen kirjansa. Hän oli yksin, tämä vanhus, ja kirja, tuo mustakantinen, synkkä kirja, hänen ainoa ystävänsä. Mutta kerran hänkin oli ollut nuori, ystävien ympäröimä, täynnä puhdasta elä-mäniloa ja valoisia toiveita. Ylioppilaana hän oli tutkinut historiaa ja van-hoja kieliä. Hän oli ihaillut kreikkalaista kauneutta, tahtonut ammentaa viisautta ja voimaa, puhtaimmista lähteistä. Hän oli tahtonut uhrata elä-mänsä isänmaan ja tieteen hyväksi.

Nuorukaisesta tuli mies. Mutta samaila valoisat kevätunelmat häipyivät ja ihanteet kuolivat. Elämä oli kovaa. Hänen vanhempansa olivat kuol-leet, ja varattomana hän sai ponnistella. Leipää, leipää itselleen, leipää turvattomille, köyhille sisarilleen tämä tuli väkisinkin hänen elämänsä ainoaksi tehtäväksi. Taistelu oli ankaraa, hänen tahtonsa liian heikko sitä kestämään. Ihanteelliset harrastukset olivat tulleet ja kadonneet kuin kangastus erämaassa.

Muutaman vuoden perästä hän oli hotellinisäntänä samassa yhteiskun-nassa, jota hän kerran oli aikonut palvella uhraamalla voimansa ja ky-kynsä hyvän palvelukseen. Nyt hänen tahdonvoimansa ei enää ollut heikko. taitavasti hän hoiti liikettään, kylmänä hän katseli, kuinka ajatus-ten terävyys ja miehuuden voima katosivat viinivirtoihin, katseli, kuinka hyvät luonteet lasien ääressä muuttuivat huonoiksi, kuinka kirkkaat sil-mät sumentuivat ja toiverikkaat nuorukaiset ennen aikojaan kuihtuivat kuin vanhentuneet ukot. Kaiken tämän alennuksen todistajana hän oli. mutta häntä se ei koskenut. Jota enemmän väkeä, sitä enemmän rahaa. Ja jota enemmän rahaa, sitä paremmin tultiin toimeen. Leipä ja elämä ne.olivat hänelle samanarvoiset.

Vähitellen karttui rikkauksia. Hänellä oli suuri talo, joka seiniensä sisään kätki hänen lyhyen onnensa, mutta myös hänen syvän surunsa, hänen kalvavat tuskansa. Hänen omaan huoneeseensa oli monasti tunkeutu-nut sydäntäsärkeviä, valittavia huutoja kapakkaelämän myrskyävältä mereltä, sinne oli kaiku tuonut viimeiset terveiset hänen rakkaalta tyttä-reltään kosken kuohuista, sinne olivat kuuluneet hänen jalon vaimonsa viimeiset huokaukset.

Alati kuului hänen korvissaan hänen tyttärensä rukoileva ääni, hänen ai-noan, rakastetun tyttärensä, joka kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, kukoistavan kauniina, heittäytyi virtaan mielipuoleksi asti mietittyään si-veellisiä yhteiskuntavelvollisuuksia ja personallista rakkautta, toiselta puolen oli hänen siveellinen velvollisuudentuntonsa, äidin mielipiteen mukaan, kieltänyt häntä menemästä avioliittoon henkilön kanssa, joka oli ottanut hänen isänsä liikkeen johdon ja joka sen lisäksi itse oli vaipu-nut alkoholinkäytön orjaksi, toiselta puolen hän oli liian syvästi rakastu-nut tuohon mieheen voidakseen hänestä luopua.

Hänen uskollinen vaimonsa kantoi kaikki surut hiljaa ja tyynesti, arvok-kaasti kuin kuningatar, ja kätki vaikean tautinsa kahden vuoden ajan kai-kilta, kunnes vihdoin hänen voimansa riutuivat, ja lääkärit selittivät kaikki olevan lopussa.

Kalatupia Jerisjärven rannalla v.1921. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Tämän surullisen historian sisälsivät nuo lehdet, mutta ne sisälsivät vielä paljon muuta. Elämä! Oi elämä! Nämä sanat kertautuivat siellä melkein joka sivulla. Elämä oli tehnyt hänet hotellinisännäksi, elämä oli hänelle antanut rakkautta ja rikkautta, se oli antanut hänelle tuskia ja suruja. Elämä! Elämä oli hänet pettänyt, mutta ainoastaan sen tähden, että hän itse oli ensin pettänyt elämän. Elämä oli hänessä herättänyt kauniita unelmia, se oli antanut hänelle suuria ihanteita, jaloja harrastuksia, mut-ta koettelemusten ja ratkaisun hetkellä hän oli poikennut tieltä, joka johti päämäärään.

Hän oli vaipunut alaspäin, päämäärä oli jäänyt yhä kauvemmaksi, ja ajan virta oli vienyt hänet mukanaan niin kuin synkän aaveen. Itse hän oli vienyt mukanaan toisia, ja nyt nyt oli hänenkin elämänsä lopussa.... Väsyneenä heittäydyin vihdoin lepäämään. kukuin. Ja vasta myöhään il-lalla heräsin. Huoneessa en enää ollut yksin. Edessäni oli vanhus, lem-peä, mutta kärsinyt vanhus, pöydällä ei ollut enää kirjaa, ei papereita, siinä oli nyt kahdelle hengelle varattu teetä.

Keskustelimme, keskustelimme paljon, mutta asioihin, mitä sisälsi van-huksen tumma kirja, emme sanallakaan koskeneet. Ilosesti haastelimme molemmat, viaton pila saattoi meidät silloin tällöin sydämellisesti hymyi-lemään. Oli kuin molemmin olisimme tahtoneet päästä niin kauvas kuin mahdollista murheiden synkiltä saloilta, niin pitkälle kuin suinkin niistä kyyneleistä, mitä nuo kirjan äänettömät lehdet sivuillaan salasivat.