Tornio 13.11.1901.

Muistelmia Lapin matkoilta.



Kesäkuun 21 päivänä lähdemme soutamaan ylös laakea rantaista Ou-nasjokea ja juhannuspäiväksi saavumme Pallastunturin juurella olevaan Kyrön kylään. Kylä on pienenpuoleinen. Kumminkin on tänne rakennettu huoneisto ensi aluksi kiertokoulua varten, mutta toivottavasti tulee se ai-kaa myöten muuttumaa kansakouluksi.

Koulutalo on aika hyvä tarkoitustaan varten, siinä on tilava opetussali, mutta opettajalle ainoastaan kamari ja keittiö. Kuten jo sanoin, on Kyrön kylä lähellä komeata Pallastunturia, tunturia, josta sanotaan olevan kau-neimman näköalan koko laajassa Lapissa.

Eikä suotta kerskattane, sillä moni on ihastunut siihen iki-hyväksi, meille kerrottiin esimerkiksi eräästä englantilaisesta - Key nimisestä herras-miehestä - joka oli niin ihastunut Pallastunturia ympäröivään luontoon, että muutti asumaan Pallasjärven rannalle. En malta olla hänestä huikan enemmän kertomatta.

Mainitsemani englantilainen kun oli ensin asunut Muoniossa ja Kemijär-vellä, muutti sitten majailemaan Pallastunturin juurelle. Siellä hän ensin eleli eräässä talossa, vuokrasi talon maan metsästysmaakseen, mutta ei hän silti itse koskaan metsästänyt, eikä antanut muidenkaan. Piti vaan maata metsäriistan rauhoituspaikkana.

Seudun väestöllä oli hän teettänyt työtä, mutta sellaista, josta ei hänelle itselleen, eikä ympäristölleen ollut mitään hyötyä, hän toimitti vaan työn-ansioita seudun väestölle. Mutta eipä tyytynyt ylhäinen englantilainen toisen hyyryläisenä kau'aa asumaan, omaa taloa rupesi rakennutta-maan.

Itse oli hän rakennusmestarina ja työnjohtajana, väliin hän seisautti työn, ettei se niin äkkiä loppuisi, mutta palkan olivat miehet saaneet siitä huo-limatta täydelleen. Kun talo oli saatu vihdoinkin valmiiksi, - se oli jyrkkä-kattoinen asunto, muutama hirsikerros vaan seinänä, - muutti hän siihen asumaan ja ensi yötä viettämään uudessa kodissa oli myös kutsuttu yk-sillä pihoin asuva entinen isäntänsä Aaron.

Yöllä sattui nousemaan ankara sade, katto ei pitänytkään vettä,- siihen herää sitten englantilainen, kun vesi tippua nopsahtelee lattialle.

- On sano tip,tip! herättelee hän naapuriaan joka kuorsaa täydessä rau-hassa. Katto laitettiin uuteen kuuliaisuuteen sittemmin.

Noin viisi vuotta oli englantilainen elänyt yksin tässä uudessa kodissaan kaukana kotimaastaan, mutta lienee sitten ikävä tavannut ”geutleman-nin" koska siirtyi vimein kotimaahan näiltä Lapin rämeiltä. Vahinko et-temme voineet tällä kertaa käydä katsomassa tuota upeata Pallastuntu-ria, - vaan samana päivänä läksimme Kyrönkylästä jatkamaan matkaa.

Ketomellassa, se on ensimmäinen ja ainoa lappalaistalo Ounasjoen var-rella pohjoiseen päin, saimme ensikerran nousta venheestämme taival-taaksemme suoraan noin penikulman pituisen jalkamatkan Peltovuoman kylään, Vene saatiin sauvoa neuvoineen koskista ja mutkaista jokea ylös. Sydänyön aikana, - jos sitä niin voi kutsua, - sillä aurinko heloittaa täällä luonnollisesti tähän aikaan yötä ja päivää.

Skotlantilaisen matkailijan rakentamia asumuksia Pallasjärven rannalla. Kuva Emil Sarlin, 1900, GTK.

Juho ja Elli Autton pihapiiri v. 1931 Ketomellassa. Kaikki rakennukset tuhoutui Lapinsodan aikana 1944-45. Ounasjoen takana Nutti-Nikun tupa joen takana kuvan vasemmassa laidassa. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto.

Näkymä Peltovuoman kylästä etelään v. 1901, taustalla Ounastunturi. Kuva Emil Sarlin. / GTK.

Tulemme Peltovuoman kylään, - Eiran taloon. Matka Ketomellasta Pel-tovuomaan on tuollaista Lapin taivalta, kangasta ja jänkää, niin että illal-la nukkumaan ruvetessa ei kauvan tarvitse unta silmiin houkutella.

Talonväki ei sattunut kotiin - olivat menneet Enontekiäisten kirkolle, - jo-tenka saimme seuraavan päivän odotella heitä, saadaksemme hevosta, joka vetäisi veneen neuvoineen sivu kivisten ja kuivien koskien sekä vii-mein yli Peltotunturin. Saamme sitten hevosen ja miehen jotka metsien kautta suoraan kulkevat ensimäiselle ”muotkapaikalle" eräälle autiotu-valle ja siinä valmistaa mies - sillä aikaa kun me jokea kuljemme - pie-nen reen, jolla hän sitten vetää nouvot ja veneen koskien sivu.

Tulemme sitten jylhälle Pahtajärvelle, se on kaunis, korkea rantainen tunturijärvi, joka huuhtelee Peltotunturin juuria. Eloisuutta tälle yksinäi-selle järvelle luovat kirkuvat vesilintuparvet ja kallioilla huutelevat hau-kat. Pahtajärveltä lähdemme yli Peltotunturin vaeltamaan, koomilliselta näytti, kun neuvot olivat kiinnitetyt nuoralla kelkkaseen, joka mennä puikkelehti ylös ja alas kumpuja.


Toiselle puolen tunturia laskeuduttuamme tulemme Nuolasoja-nimiselle pienelle ja erittäin vähävetiselle joelle, jota se on varsinkin tähän vuoden aikaan. Senpä tähden täytyikin kävellä monessa paikassa pitkin rantoja, se ei aina ollut suinkaan helppoa, sillä rannat ovat pehikkoisia ja tekevät kulkemisen sangen vaivaloiseksi.

Tällä tavoin päivän vaellettuamme saavuimme Skietsamjoelle johonka Kuolasjoki laskee. Tämä viimeksimainittu joki on kalarikas ja hupaisuutta tarjoaa se meille sen kautta, että saamme tuon tuostakin nostaa ven-heeseemme joko komean taimenen tai lihavaselkäisen hauvin.


Illalla saavuimme Skietsamjoen autiotuvalle. Nämä tuvat ovat täällä La-pin rämeillä kuin kosteikot erämaassa. Mutta voi hämmästystämme, kun aukaisemme tämän kaivatun lepopaikan oven, se oli niin täynnä sääs-kiä, noita Lapinmaan vaivoja, kuin olla saattaa.

Ei muuta neuvoksikuin panna katajia piisiin ja pistää tulta niihin ja saada savua pirttiin. Vähitellen alettiin siinä tulla toimeen, että kalammekin saimme keittääja syödä joltisessakin rauhassa. Niistä muodostuu aina täällä lukulluksen aterioita kun milloin saadaan panna lihavia taimenia kattilaan kiehumaan tai vartaalle paistumaan, sekä suolata vastaisen varaksi.

Rankinen pystytetään tupaan, joten yönsä voi maata jokseenkin rauhas-sa, vaikka sääsket surisevatkin ulkopuolella. Nämä rankiset ovat välttä-mättömiä Lapin matkustajille, jos he vaan tahtovat saada rauhaa näiltä tunkeilevilta, kutsumattomilta vierailta. Ne ovat teltan muotoisia suojia vuoteen umpärillä, tavallisesti matkoja varten tehdyt ovat liinakankaista, mutta huoneissa käytettävät ovat kotikutoista ja muutenkin harvempaa tekoa.

Rankinen v. 1929, jota käytetään kamarissa sängyn yllä suojaamaan kärpäsiltä,sääskiltä ym hyönteisiltä. Kuva: Manninen, Ilmari. / Museovirasto.

Skietsamjoen varrella oleva luonto on kaunista ja vaihtelevaa, molem- minpuolin jokea korkeat metsäiset rinteet muodostavat niin - hyvin Nor-jan kuin Suomenkin puolella - joelle jylhät anteet. Niillä on kasvisto rikas-ta, kuten yleensä on Lapissa laita, monen värisiä kukkia kohtaa siellä matkustaja, m.m. erään hyasinttia muistuttavan lajin, lajin, jota me täällä tavallisesti kasvatamme kukkaruukuissa. Eräs laji veronicoita näkyi myöskin hyvin runsaasti edustavan kasvistoa. Kaikkialla näkyy luonnos-sa luojan suuria töitä, ei kaukaisessa Lapissakaan niitä puutu.

Kun aamulla heräämme virkistyneinä unestamme lintujen helähtelevään lauluun ja käen riemukkaaseen kukuntaan ja näkee päällään tuon sini-sen Lapin taivaan, joka nyt yöllä ja päivällä on kattonamme, tuntuu niin rauhalliselta ja tyyneeltä mielessä, vaikka ympäröikin Lapin yksinäisyys.

Tuntuu elämä olevan hauskaa täällä vapaassa luonnossa, kaikki asum-me yhdessä suuressa salissa ja kun vaatetustasi tahdot tehdä milloin, niin ei muuta kuin pistäytyä ison puun alle.

Neljäntoista penikulman pituisen talottoman taipaleen perästä saavuim-me Angeli nimiseen taloon Inarinjoen varrella. Kamari on somaksi koris-tettu koivuilla ja leheksillä kunniaksemme. Täällä piti meidän tavata eräs tuttavamme, mutta hän oli jo ennättänyt käydä ja mennä, matkalla sitten saavutimme hänet kumminkin, jotenka jatkettiin matkaa yksissä ja hu-paista se olikin, varsinkin kun hän on hyvä Lapin tuntija ja kävijä.

Mainitsemani Angelin talo on viimeisiä n.k. ”lantalaisten" asuntoja, Teno-joelle tultuamme saamme asustaa aivan lappalaisten taloissa. Nämä Tenojoen varrella olevat talot ovat pääasiallisesti heidän kesämajojansa, talveksi he tavallisesti muuttavat syvemmälle erämaihin.

Täällä näkee ja voi tutustua oikein lappalaiselämään. Somaa on katsella lappalaismuijia toimissaan matalan piisin ääressä lyhyvissä kirjailliussa mekoissaan, pyöreä, korvaalapuilla varustettu lakki päässään.

Lappalaiset ovat yleensä vierasvaraisia, mielellään he antavat matkalai-selle maitoa ja kaikkia mitä he yleensä tarvitsevat, jos heillä vaan itsel-lään on, sekä ovat muutenkin kohteliaita ja ystävällisiä, varsinkin kun nä-kevät, että heitäkin kohdellaan hyvästi.

Keskenään he tavallisesti puhuivat vaan lappia, mutta osaavat kuitenkin sen verran suomea, että voi tulla hyvästi heidän kanssaan toimeen. Lap-palainen ei ole yleensä tottunut arvonimityksillä puhuttelemaan ketään, kaikki ovat hänelle sinuja, emäntiä ja isäntiä.

Uula Lanton rakennuksia Angelissa v. 1948. Kuva: Heinonen Jorma. / Museovirasto

Angeliasta Outakosken kansakoululle on noin parin päivän matka, käsit-täen yhteensä noin satakunta kilometriä. Outakosken kansakoulu on Te-nojoen varrella, se sijaitsee sievässä tunturilaaksossa. Tämä on maam-me pohjoisin kansakoulu, sen oppilaat 10 - 15 ovat yksinomaan lappa-laisia, joita tähän asti on opetettu suomeksi, mutta nyt tultanee heidän omalla kielellään neuvomaan.

Lapset ovat sisäoppilaina koulussa, toisin sanoen he saavat asunnon ja ravinnon kokonaan kouluaikanansa. Valtio antaa vuotuiset apurahat tälle kaukaiselle koululle sitä varten. Opettajan rouva on lastenhoitaja ja hy-vin näyttävät sopivankin keskenänsä, sillä opettaja ja rouvansa ovat erit-täin ystävällisiä. Tervehdykseksemme valmistivat he meille oikein peh-moisen kylvyn, joka matkan jälkeen olikin erittäin tervetullut.


Koululta matkustamme Kaava nimiseen taloon(* jossa yövyimme. Aa-mulla tulee meitä tervehtimään eräs norjalainen virkamies ja pyytää ys-tavällisesti tulemaan hänen kotiinsa Puolmankiin. Luonnollisesti kiitimme tästä ystävällisyydestä, jota sitten myöhemmin käytimme hyväksemme. Hupaista on täällä kaukaisessa tunturimaassa vaihtaa ajatuksiaan muit-tenkin kanssa ei vaan yksinomaan lappalaisten.

*) Kaavan talo on nykyisten Tapiola- nimisten kotipaikka, aikaisemmin Helander-sukua.

Kirkkoväkeä Outakosken kansakoulun pihalla v. 1907. Kuva: Haataja Kyösti. / Museovirasto. / finna.fi

Kaavasta puoli päivää matkattuamme saavuimme Utsjoen nimismie-hen puustelliin, joka on kauniilla harjanteella Teno-ja Utsjoen muodosta-malla niemekkeellä. Tenon toisella puolen näkyvät Norjan korkeat tun-turit, vähää ennen olimme sivuuttaneet lumen peittoiset Rastikais-tuntu-rit.

Tämän mainitsemani virkatalon läheisyyteen oli niin'ikään eräs englan-tilainen laittanut itselleen täydellisen ja aika soman kodin, jossa hän kumminkaan koskaan edes senperästä tullut käymäänkään, koska pu-heitten mukaan, lohenkalastus innostus oli jo vaihtunut metsästykseen, jonkatähden englantilainenkin oli nähnyt parhaaksi lähteä Indiaan jalo-peuroja metsästämään.(**) Engelsmannin kämppä on edelleen Norjan puoleisella rannalla, omis-taja vaihtunut.

Seuraavana päivänä käymme tervehtimässä maamme pohjoisinta pap-pilaa, joka on tästä virkatalosta noin puolen penikulman päässä. Kirk-koon kivestä tehty ja sijaitsee ylänteellä keskellä ränsistynyttä koivuleh-toa. Loitompana sitä kohoilevat kilvan tunturit yläilmoihin. On pyhä, lap-palaisia kirjavissa, monivärisissä puvuissa näkyy kirkkomaalla kävelevän hartaina, toiset kirkkomajoissa lepäilevät odotellen menojen alkamista.

On erämaan kuumuus täällä tunturien keskellä. Hiljaisuutta häiritsee vaan kirkonkellon kumahtava ääni, joka hukkuu tuohon kaukaiseen tun-turimaahan. Syntyy liikettä vähän kirkon luona kun lappalaiset vaeltavat kohti kutsuvaa ääntä.

Saman päivän illalla jatkamme vielä matkaa alas Tenoa, tarkotuksemme oli näet vaeltaa Vesisaaren kaupungin kautta isolle Inarinjärvelle. Maa-nantaina tulemme mainitsemani norjalaisen virkamiehen hauskaan ko-tiin Puolmangissa. Syötyämme maukkaan illallisen ja maattuamme yön norjalaisen vierasvaraisessa kodissa.

Läksimme aamulla jo aikasiin jatkamaan venematkaa ensimmäiseen kestikievariin Tenon suusta, joka on Vesisaareen menevän maantien varrella. Tähän saimme nyt heittää venheemme, jolle kohta ostajakin il-maantui.

Tie tästä Nyborgiin on mäkistä, luikertelevaa hyvänpuoleista tunturi-maantietä. Nyborgiin tultuamme aukeni eteemme iltaauringon hohtees-sa kimalteleva Varanginvuono, Jäämeren syvä lahti, sitä myöten piti meidän nyt kyntää Vesisaaren kaupunkiin, mutta kun tamppi (dampen), joksi siellä höyrylaivaa kutsutaan, viipyi, oli meillä aikaa vielä vierailla muutamassa norjalaisessa perheessä.

Paddeby, Vadsö eli Vesisaari v. 1905. Kuva: Väinö Tanner. GTK.

Heinäkuun 11 päivän illalla tulemme Vesisaareen. Se on pienen puolei-sia rannikkokaupunkeja, näiden seutujen kaupan ja kalastuksen keskus-piste. Sen jo huomasi kohta tullessansakin, sillä kalanhaju täytti ilman ja ympäristön. Kaduilla oli liike vilkasta rannasta lähti ja tuli laivoja alin-omaan. Matkustajaliikekin sattui olemaan tällä kertaa niin suuri, ettei kaupunginhotelleissa tahtonut edes yösijaa saada.


Seuraavana aamuna nousimme taasen tamppiin joka vei meidät yli ko-mean Varanginvuonon Näytämön kylään. Nyt olivat laivamaatkat olleet ja menneet, edessä oli viiden penikulman kävelymatka Tsuolisjärvelle, joka on jo Suomen puolella.

Näytämössä on isommaksi osaksi asukkaat suomalaisia vaikka kylä onkin Norjassa. He ovat sinne Jäämerelle kalastamaan kulkiessaan jääneet asumaan niin tähän kylään, kuten moneen muuhunkin. He ovat säilyttäneet täällä oman äidinkielensä ja sangen hauskaa ja tervetullutta oli taas puhelu heidän kanssa Suomen kielellä.

Erittäin huomauttamista ansaitsevat tässä n.s. skolttilappalaiset, jotka ovat kreikanuskoisia ja asuvat Näytämöjoen varrella. Heillä on muun-muassa yksityinen omistusoikeus muutamaan lohirikkaaseen koskeen. Muuten näyttävät nämä lappalaiset hyvin köyhiltä, heidän rukoushuo-neensakaan ei kantanut minkäänlaista ulkonaisia koristeita, pieni puu-risti osoitti vaan paikan pyhyyttä.

Puolen päivää käveltyämme tästä saavumme ensimmäiseen taloon Suomen puolella, talo on metsänvartijan asunto. Matkatavarat täytyi kul-jettaa kantajilla, sillä minkäänlaista maantietä ei täältä ole, tuommoisia tavallisia käyntipolkuja vaan.

Metsänvartijan yksinäisestä talosta on päivän matka toivotulle Tshuolis-järvelle, joksi Inarin pohjois-osaa kutsutaan. Tshuolisjärven(* rannalle oli valtion varoilla rakennettu majatalo, kestikievarimatkustavaisia varten, majatalon isännän täytyy saattaa matkustavaisia yli Inarin ja muuallekin.

*) Suolisjärvi ja majatalo oli sen pohjoispäässä, isäntä oli Pudasjärveltä kotosin oleva Aapo Kaarret.

Aikomuksemme oli jatkaa vielä samana iltana matkaa hyvän myötäisen puhaltaessa, mutta väsymys voitti ja niin yövyimme toivossa, että aa-mullakin puhaltaisi sama tuuli. Mutta suuresti petyimme siinä. Yöllä oli tuuli kääntynyt aivan vastaiseksi, joten ei ollut ajattelemistakaan purjeh-tia, vaan saatiin kauniisti soutaa navakan puoleista vastaista.


Majatalossa on hyviä ja tilavia veneitä kaikenlaisten ilmojen varalta ja tämä onkin tarpeen, sillä isolla Inarilta nousee väliin aika ankara aalto, kuten nytkin. Inari on hyvin saarekasta, kuten tunnetaan, sanotaankin täällä sentähden ”enemmän on Inarissa saarta kuin vuodessa päiviä".

Pekka Saijets, "Nuoran-Pekka", Nellimistä perämiehenä veneessä v. 1913. Kuva: Itkonen, Toivo Immanuel. / Museovirasto.

Ja näkyy niitä olevankin saaria ja niemiä tuhta tiheässä, vaikk´ei selällä puutu sentään silmänkantamatonta ulappaa, tämä runsas saarisuus an-taa tottuneille kulkijoillekin täyden työn pysyä oikealla reitillä. Illalla tu-lemme lappalaistaloon ”Kettu-Mattiin", matkustavaisten kestikievariin ja siinä nyt yövymme.(*.

*) Kettu-Matti on vanha asuinpaikka Inarijärven ja Nitsijärven välissä Kettuniemen tyvellä. Etappitalo vanhan kulkukeinon varrella Inarista Jäämeren rantaan

16 päivänä poikkeamme Inarista ja lähdemme samoilemaan jänkiä ja kankaita mukana olevan tuttavamme kotiin. Vaikka tämä seutu onkin niin kaukana muusta maailmasta, on se siitä huolimatta vetänyt puoleensa kesävieraita aina pääkaupungistamme saakka. Täältä hakevat taiteilijat aiheita teoksiinsa Lapin luonnosta, täältä etsivät tiedemiehet aarteita tutkimuksilleen.

Täältä soudamme ensin Kaamasjokea alas ja kulettuamme yli Muddus-järven kapean lahden yllätämme Toivoniemen nimismiehen virkatalon. Matka tästä Inarin kirkonkylään on hyvin vaihtelevaa, milloin soutaen milloin taasen jalan kuletaan. Inarin kirkko on ison Inarin rannalla ja kuu-luu ”kirkonkylään" muutamia asukkaita, tyhjiä kirkkomiesten tupia, sekä käräjätalo.

Muutaman päivän perästä jätämme Inarin vieraanvaraisen pappilan ja lähdemme taasen kaunista Inarin järveä lipumaan edelleen lvalojoen suuhun. Tämä matka on erittäin vaihtelurikasta ja kaunista, saaria pistää esiin veden kätköstä melkein toinen toisessaan kiinni, ne kohoilevat milloin jylhinä vuorina, milloin hakometsää kasvavina saarina, siellä täällä juoksevat niiden rannoilla haarasarviset porot.

Ne eivät tosin ole tähän vuoden aikaan mitään miellyttävän näköistä, mutta hauskaa eloisuutta ne tuovat noille viehkeille, asumattomille ran-noille. Ehdottomasti tulevat mieleen Inarinvesiä kulkiessa runoilijamme Z. Topeliuksen kauniit runosäkeet


Ja vuoret kuvastavat

Sen kalvoon sinervään

Ja lappalaiset saavat

Kaloja pyytämään.

Siel' uipi sorsa suruton

Ja peuralaumat rannall' on

Ja sääsket parvittaisin

Pimentää auringon.

Tulemme Kyröön lvalonjoen varrella. Tämä on jo upeata ja isosti raken-nettua kylää, maanviljelyskin on saanut jalansijaa, täällä jo voidaan vil-jellä ohraa, perunoista puhumattakaan, joita Inarin lappalaisetkin vilje-levät vähin.

Törmäsen talossa jätämme hyvästit kullastaan kuululle Ivalolle ja läh-demme taasen jalkapatikassa taivaltamaan pitkin autioita porrastettuja rämeitä ja kivisiä kankaita. Harvinaista on tällaisilla matkoilla tavata äk-kiarvaamatta vanhoja ystäviä etelästä.

Sattumalta kohtasimme me tällä taipaleella erään vanhan tuttavan ja sen arvaa mikä sydämmellinen hetki siitä muodostuu erämaassa. -Ei muuta kuin keskelle kangasta leiriin ja kahvi tervehdykseksi tulelle. Hän läksi siitä pohjoiseen päin painumaan, me kiipeämään Nattastunturia, levähdettyämme vaivojen varalta sinisen taivaan alla.

Jonkusen matkan perästä saavumme suurelle Sampion järvelle, jonka ympärillä muutamia kotalappalaisia asustaa. Pistäydymme muutamaan kotaan. Se oli suurehko ja tilava, useita miehiä ja naisia istui vuoteellaan ympäri kotaa, keskellä roihusi nuotio ja liedellä porisi lappalaisten lempi-juoma, kahvi.

Istuudumme levähtämään ja alamme tehdä tarinaa. Lappalaiset kysy-vään kohta uteliaina mistä ollaan, mihin mennään ja mitä viralta ja suvul-ta y.m. Kun he ovat saaneet tyydyttävät vastaukset kysymyksiinsä, alka-vat he kertoa omista puuhistaan ja tuumistaan.

Vanha lappalaisukko, Jouni, saapi siinä hyvälle juttupäälle ja hän alkaa kertoa ihmeellistä tarinata elämästään, kuinka hän oli kuuroudesta äkkiä tullut ihmeellisellä tavalla terveeksi. Ukko sanoi muutama vuosisitten menettäneen kuulonsa sairauden takia, siitä oli hänelle tullut mieli kovin alakuloiseksi, hän oli vaan kävellyt metsiä pitkin, murehtien sekä rukoil-len Jumalalta kuuloansa takaisin, sillä hän oli harras ja jumalinen ihmi-nen.

Kerran niin kävellessään metsissä osui hän väsyneenä muutamalle metsäpurolle, jonka reunalle hän paneutui levähtämään. Nukkuessaan näki hän unta. Hän oli kuulevinaan suhinata ilmassa ja sitten tuli äkkiä hänen luokseen muuan henkilö joka ilmoitti hänelle, että hän oli saanut kuulonsa takaisin.

Kun lappalaisukko sitten heräsi, niin kummallista - hän kuuli aivan sel-västi puron vienoista lorinaa ja siitä päivästä kertoi vaari kuulevansa taa-sen hyvin. Muutakin vastoinkäymistä oli ukko kokenut, niinpä oli hänen kesäkotansa palanut, liekö sitten vieras kulkiessaan pistänyt tuleen, vai vahinko lienee vienyt köyhän majan, sitä hän ei vielä nytkään voinut var-masti sanoa.

Lappalaiskodalta lähdettyämme, jouduimme kohta suurelle Sompionjär-velle, josta taasen solumme ahtaalle Muteniajoelle, noin puolentoista penikulmaa kuljettuamme joen lähtöpaikasta, tulemme Muteniankylään.

Siitä alamme soutaa virtoja alas, ensin Riestojokea ja sitten Luiroa ja viimeksi vuolasta Kemijokea Kitisenjokeen. Tästä alkaa vastavirta So-dankylän kirkolle asti. Tämä jokimatka on jotenkin koskistaja, kun ne ovat vielä kivisiä, niin ovat ne aika hankalat kulkea.

Sodankylän kirkolta lähdemme sitten Jesiönjokea ylöspäin, katkaise-maan viimeistä taivalta. Alussa käypi tällä joella kyllä kulku päinsä, mut-ta latvapuolelta se kapenemistaan kapenee, niin että lopulla saa vaan tunkeutua ahdasta puroa myöten. Mutta nyt ei huomaa enään hanka-luuksia ollenkaan, tuollahan jo kuumottavat taivaanrannalla kotoiset tun-turit ja tuossa nousee tuttavallisesti Kumputunturin paljas laki.

Kevyesti tuntuu miehillä vetäessä kulkevan vene Jesiö- ja Sotkajärven kaunaksen yli. Sotkajärveltä alamme kulkea taasen myötävirtoja ensin kapeata ja luikertelevaa Sotkajokea ja viimein laskemme takaisin vaah-toisalle Ounasjoelle, jota myöten olimme matkalle lähteneetkin.

Eteemme avautuu nyt taasen tuttu kotoinen maisema, jota kesäyön au-ringonhohteessa tervehtii kaukaisia matkalaisia. Ei mieltä tunnu painos-tavan matkan vaivat, vaikka puolentoista tuhannen kilometrin pituinen kierros on taivallettu.

Vaan mielessä tuntuu asuvan salainen tunne, ajatellessa tätä suurta osaa isänmaatamme autiona, asumattomana erämaana. - Mutta kerran koittanee vielä aika, jolloinka Lapinkin maita ihmiskäsi raivaa itselleen asunnoksi ja mun Suomi tulee sille ojentamaan yhä lämpimämpää ja veljellisempää kättä.