A. Fränti. / Suomi no 5. 01.01.1907.

Muistelmia matkalta Sodankylän ja Kittilän Lapis-ta.


Saatuani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta sadan markan stipendin kansanrunouden keräilyä varten Kittilän- ja Sodankylän-Lapissa, läksin tehtävän toteuttamiseksi matkalle Kittilän Alakylästä viime kesäkuun 6 p:nä. Matkani suuntasin aluksi Kinisjärven kylää kohti. Kuljettava taival oli kahden peninkulman pituinen.


Tie, jota matkattiin, oli vähän vaellettu polku, joka usein kiipesi kierrellen korkean vaaran laelle, kulkien siellä valtavan ylevänä, näytellen laajalti Lapin maita matkailijalle, usein se taas alas laskien pistäysi metsään, jossa ijäti rauhassa olleet hongat huminoivat itselleen iltalaulua uuden-ajan, tuoman metsän vihollisen, tukkilaisen, tuloa odotellessa.

Pilkat puussa pitivät kulkijaa oikealla tolalla. Helteinen, kuuma Lapin kesäpäivä rasitti kauheasti, raskaan tavaralaukun kera minua. Siksipä olikin erittäin tervetullut se keidas, joka ensimmäisellä taipaleella eteeni sattui: tulin nimittäin laajan metsäniityn laitaan, josse pieni, kirkasvesi-nen lähde vartioi autiona olevaa, laudoista laitettua lapinkotaa.

Entisten kertomusten mukaan muistin, että tällaisille metsäniityille tuo-daan jo talvella ruokavarat kesäistä heiniaikaa varten. Minä kun olin läh-tenyt matkalle sillä olettamuksella, että ilman syömättä puikin Kinisjär-velle, ei siis ollut evästä muassa, mutta nälkä tulikin. Ei muuta keinoa kuin etsimään talvitallenuksia.

Ja pian erään ladon alta havujen ja maan peitosta sain käsiini leipää, potraa poronlihaa ja viinalle vivahtavaa paksua piimää. Viinaa on pii-mään sekotettu siksi, että se pysyy pilaantumatta. Laitin aterian kodan edustalle, rupesin syömään ja ajattelin hoppulaisen tavoin: ”Ah kuin olisi vatsaa polviin." Syötyä ja levättyä jatkoin matkaani, päästen illalla

Kylänäkymä Alakylän Paljulta 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. Museo-virasto. / finna.fi

Kinis-Juntti ja multakota Kinisjärven kylässä 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. Museovirasto. / finna.fi

Kinisjärvellä.


Täällä on viisi taloa ja kaksi torppaa neljän, viiden vähäisen järven rantamilla. Asukkaita oli noin kuusikymmentä henkeä. He saavat elantonsa poroista ja lehmistä. ”Leipä lainehtii pienellä pellontilkulla ja aallosta nousee kalaa.” Ihmiset ovat vieraalle odottamattoman kohteliaita. He näyttävät nauttivan siitä, että edes jokukaan saapuu rintamailta heidän saloelämäänsä näkemään.

Kerrottiin kylän olevan yli sadan vuoden vanhan. Ensimmäinen asukas oli ollut kotoisin Kokkolan kaupungista. Hän oli nainut Kinisjärven rannalla majailevan kotalappalaisen tytön, jonka kanssa olivat sitten laskeneet perustuksen Kinisjärven kylälle.

Luppo- ja olkileipää aina viime vuosikymmenille asti on seutu asujamilleen tarjonnut. Sellaisen syömisestä vanhat ukot kertoivat aivan tyynellämielellä. Eipä ihme, että siihen oli pakko turvautua, sillä oma pelto usein musteni keskellä heleän heinäkuun ja ostovilja oli ryöpeän virran suussa kahdenkymmenenviiden peninkulman päässä.

Kas entä kansanrunous, jota varten olen kylässä. Enpä siitä huomaa puhua mitään. No mutta otettakoon kylän vaiheetkin talteen. Niin runous, kertomukset ja tiedot eivät täällä raskaan raivaustyön takia olleet erityistä jalansijaa saaneet. Mutta oli sittenkin luojalta lykkyä anottu keväisin karjan annelle taikatemppujen kautta. Niitä joitakin laukkuuni laittelin.

Onnettomuus tapahtui minulle täällä myös. Juuri kun astun ensimmäi-seen taloon, kannetaan kuollutta rappusten eteen.
- Kuka se?
- Kylän vanhin vaimoihminen vaan.
- Eihän vaan Kinispriita?
- Onpa niinkin.
- Tulinpa liian myöhään.
- Miksi vieras vaeltaa?
- Kokoon vanhoja kertomuksia ja satuja. Aijoin niitä vainaalta saada.
- Kyllä olisittekin saanut, jos olisitte viikkoa, kahta ennen tullut. Nyt hän vie tiedot muassaan.

Tässä onnettomuuteni, tai oikeammin kansanrunouden vahinko. Tapaus vaan on viittaamassa siihen, että kerääjät rientäkööt, sillä mahtajat pian menevät manan majoille, josta tiedot eivät takaisin palaja. Sanon kylän väelle hyvästi ja toivotan Jumalan rauhaa! Sinne jäi omaa elämäänsä kulkemaan, muilta, vaan ei multa, unohdettuna Kinisjarven kaukainen kylä. Otan oppaan, sillä nyt ei enää ole edes pilkottua polkuakaan. Sen johtamana kohta pohjattomia jänkiä myöten kulkien olen vihdoin

Molkojärvellä.

Oh, siinä on odottamattoman siisti järvikylä, aivan tekee aito hämäläis-maakylän vaikutuksen. Seitsemän taloa kuin Jukolan veljestä kohottaa harjojaan järveen laskevalla kangasharjulla.

Astun sisään Lampelan taloon, siksi että siitä oli jo kertomus antanut mi-nulle edeltäpäin miellyttävän kuvan, joka vaan varmistuu paikalle pääs-tyäni. Talo oli niin siisti ja miellyttävä, että enemmän kuin usein rintaky-lien asunnot jäljelleen jäävät samoissa avuissa.

Ja vastaanotto sitten hallitusväen puolelta! No, se oli parhain: Siihen kuului ehdoton yön yli talossa viipyminen, ruuat aivan uudenlaiset, mu-navoit mukana. Kävin sitten illemmalla kylän toisia taloja tervehtimässä. Niissä väki oli aivan asuntotalon kaltaista, ei siis siitä enempi.

Kylän historiaa tutkiessani tulin siihen, että seudulla on asuttu jo noin seitsemänkymmentä vuotta. Ensimmäinen asukas on Kittilän Kallon ky-län Klaavulta kotoisin ollut. Hänet on Molkojärven rannalle talon rakenta-maan saattanut järven kalaisuus.

Ensimmäistä taloa on sitten aikojen kuluessa haloittu, niin saaden uusia taloja, jos on myös sen viereen aivan alkuperäisiäkin taloja tehty. Väes-tö elelee ja säästäen kohtuullisesti aikaan tulee poronhoidolla, karjanhoi-dolla, maanviljelyksellä ja kalastuksella sekä metsätuloilla että metsäs-tyksellä.

Yhtä ja toista kansan henkisestä aarrelippaasta hellyttivät Molkojärven-kin vanhat ukot laukseeni. He kyllä arvelivat miehen kulkevan joutavilla, ehkäpä synnillisillä junnuilla, mutta lupaus, ettei pahaa ainakaan tulla tiedoilla tekemään, tyydytti mieliä. Aamulla sangen varhain kukon kiek-kiessa sanoin hyvästit Molkojärven kylälle.
Matkani piti Maunujärven kylään, jonne on noin peninkulma Molkojär-vestä. Aluksi kuljettiin neljännes järveä myöten. Se oli selvää Molkojär-ven selkävettä, jota veneemme viilsi. On kynäilijälle tai maalarille mainio aihetaulu tämä järvi rantoineen, ajattelin selkää soudettaessa. Mutta mi-käs, jos minä piirrän pienen kuvan tästä kaikesta, mietin ja käsi ihan tah-dotta toi esiin kynän ja paperia.

Kaunis, kaunis on peilityyni saarista vapaa järvi, kun se läikkyy vasta vaarojen takaa nousevan auringon valossa, joka värittää usvan punai-seen pukuun, sen siinä loistossa korkeuksiin kadottaen! Hurmaava, hur-jasti hurmaavaa on nähdä rantavaarojen jylhiä, korkeita, järveen kuvas-tuvia kylkiä, joita ei voisi myrskyyn verrata, jos ei ääntä, vaan kolkko kauneus otettaisiin lukuun. Kaunis, hurmaava, kaunis! Ei, en osaa kuva-ta, samat sanat vaan esille tulvivat.

Jätän tehtävän niille, jotka runottaren notkuvilla aatoksilla voivat nousta tuonne vaarojen harjoille ja sieltä nähdä ja näytellä sitä luojan voimaa, joka on kätkeytynyt Lapin tunturien ja vaarojen rosoisten rintojen suo-jaan. Annan niiden kirjoittaa, jotka voivat esiin loihtia Vellamon runorin-taiset neidot tuon järven kesävedessä kylpemään.

Laulakoot ne, jotka tajuavat rantahonkien syvää sydänlaulua keskellä tuuletonta kesäaamuakin, jotka Lapin satakielen säveleet sanatonna suoraan sydämeensä omata voi. Laulajat, käykää kesäaamuna Molko-järvelle laulamaan. Minä väistyn. Kas kaukaa, taakse jääneeltä rannalta vielä vilkkuu tuttu kylä, joka johtaa mieleeni:

”Järven rannalla on punanen talo
Ja valkea ikkunalauta"

Ja itse lisään:

Sinne sen täytyy jättää
Ei nyt mikään auta.

Sinne jäi kylä, järvi ja kaikki muut, mutta muistoja mukaan viljalti ne sä-lyttivät.

Maunujärvi.

Sieltäkin puiden välistä vilkkui punaisia taloja vaaran laella kun kylää kohti käytiin. Rauhallista oli elämä, runsas vierasvaraisuus tulijalle tarjot-tavissa, pakinaa kylän entisestä ja nykyelämästä. Se asujamia enin aja-tutti, miten saada kylä kytketyksi maantiellä muuhun maailmaan. Jo siinä onkin tehtävä, jonka rotkoineen saapi kyllä käyttää kaikki pienen kylän voimat.

Muuten kaikkialta huomasi sen, että kylä on edistyshaluinen. Kerta kah-dessa viikossa saapuva posti toi isot pakat sanomalehtiä, joiden joukos-sa vilisi ehta suomettarelaisia, patenttiperustuslaillisia, edistyshaluisia nuorien lehtiä ja luokkavihalla luokkarajojen murtajasanomia. Viivähdin vieraana hetken. Läksin. Oli taas jalkamatka edessä. Viisi vanhaa su-denvirstaa sai astella kunnes pääsin Sodankylän

Kierinki 1920. Kuva: Samuli Paulaharju. Museovirasto. / finna.fi

Kieringin kylään.


Se on uljas kylä korkean, mahtavan vaaran laella. Noin kolmisenkym-mentä taloa on. Kylän arveltiin olevan yli kahden sadan vuoden vanhan. Kylän edustalla juoksee Meltausjoki, jossa juuri tukkilaiset oikein järeällä jätkän äänellä, joka oli vielä erämaassa villiytynyt, veteli:

”Vielä niitä honkia humisee
Siellä Suomen salomailla.
Vielä niitä ollaan reippaita poikia
Tukkijoella vailla."

Juuri tuo tukkilaiselämä teki olon enemmälti tällä kertaa hyödyttömäksi Kieringin muuten hyvin ystävällisten, vierasvaraisten ja kohteliaiden ih-misten keskuudessa. Jotakin laukkuuni pistin ja otin oppaan, joka alkoi johdattaa minua

Sassalijärven kylään.


Edessäni oli viiden neljänneksen taival. Maat olivat vaaraiset, joten kul-ku rasitti. Mutta en ole eläissäni suuremmoisempaa luontoa saanut näh-dä kuin mainituilla Sassalivaaroilla. Siellä yhtenään nousee vaaran ta-kaa. Siellä aurinko ei taukoa näkymästä, vaikka yö on. Siellä kasvaa metsiköt koskemattomina ja luonnon rauhassa. Siellä kontio ääntelee. Siellä susi ulvahtelee. Siellä ahma arkana oksilla tähystelee. Sinne joh-dan jokaisen, joka ikävöi salon synkkyyttä. Sinne sekin menköön, joka Lapin komeinta kohtaa haluaa nähdä.

Saavuin Sassalijärveen yöllä kaksitoista. Olisi yhtä ja toista tästä kerro-ttavaa, vaan kun olin saadun vallan nojalla lopettanut virallisen keräilyni Kieringissä, niin matkamuistelmatkin tähän jääkööt, joskin vielä ehkes huvittaisi kuulla kertomusta Syväjärven uskovaisten kokouksesta, Vaa-lajarven tytöstä, jolle sisäisen äänen pakottamana erottaessa lausuin:

”Ah, kuule, sa tunturin tumma neiti.
Sä lehdon vieremän sorjin puu.
Kun katson silmihis, suortuvihis,
Niin maani kauneus unhottuu!"

Kertoa sopisi Sodankylän kirkonkylästä ja taistelustani väätyrin kevarin kanssa siellä, vaan jääköön. Olihan tässä kertomusta matkasta, jonka tarkotuksena ei ollut synnyttää mitään Heinen ”Saksanmaata", ja joka kesti vaan parisen viikkoa.