Terveisiä Jorvakasta osa 10


Ilmeisen kyllästyneenä saunalla asumiseen, päätti Jyri lähteä kalastus-retkelle noin 15:sta kilometrin päässä olevalle kalarikkaalle järvelle. Mu-kaansa hän komensi Maikun, Jatan sekä Junkun. Pakattuaan reppunsa ja sidottuaan hurstisäkit, joissa oli tarvittavat eväät ja kalaverkot, takka-poronsa selkään, oltiin miltei valmiit lähtöön.


Juuri ennen lähtöä paikalle saapui, tapansa mukaan verkkaisesti kävel-len, pitäjän puhelinasentaja Eero, joka kysäisi hymyillen Jyriltä:

- Meinaakko sie taas muuttaa kortteeria?

- Eiköhän tässä ole jo muutettu ihan tarpeeksi! tiuskaisi Jyri, kiristellen
takkaporon kantosatulan nyörejä kireämmälle.


Tätä seuratessaan, Eero vielä kysäisi:

- Ette tet vain kalhaan ole lähösä?

- Nyt on hyvää aikaa lähteä vaikka kalaan!

- No enpä tiijä, ens kuussa vois olla parempi? Ei häätyyki tästä lähteä takas töihin... Terve vaan.... Ja en toivota hyvvää kalaonnea!


Ja niin Eero jatkoi naureskellen matkaansa.


Kalaporukan kulkiessa kaupan ohitse, itse höökäri eli kauppias Ruona-järven Kauko tuli kauppansa makasiinin takaa yllättäen vastaan. Kuul-tuaan minne retkikunta oli matkalla, ihmetteli kovasti ja epäillen arveli:

- Tulleekhan juuri näin lämpöselä ilmala kallaa?

- Tuleepa tai ei, me menemme joka tapauksessa.

- Ette tet etelästä tulhet junantuomat oikhein tiijä näitä meijän kalastus-aikoja. Lähteä nyt kalhan kesäpaisthela... hiih... hiih ...hi, nauraa hörisi kauppias makeasti.


Selvästi vittuuntunut Jyri, katseltuaan tovin nauravaa kauppiasta, kysyi puhetta venyttäen:

- No... kuinka se kaupanteko sujuu? Meneekö sitä Ruotsin kahvi hyvin kaupaksi?

- Sekö?! Kyllähän se kaupaksi aina käypi, vakuutteli nyt jo hymytön kauppias.


Selvästi kiukkuisena ”hyvä veli verkoston” eli Ketjun toiminnasta paikka-kunnalla, Jyri vihjaillen jatkoi:

- No, onko ollut Herrankin siunaus kaupanteossa mukana?

- Ainahan sitä kahvia mennee, totesi Kauko, ikään kuin ei olisi ymmärtä-nyt vihjausta. Nosti kättään ja jatkoi matkaansa.



Seuratessaan kauppiaan pikaista poistumista, lähes pakoa, sätti Jyri hil-jaa itsekseen jupisten:

- Tuokin juuttaan kauppias esittää niin hurskasta, vaikka tuonkin moko-man fariseuksen kauppa perustuu Herran siunaukseen ja salakuljetuk-seen.


Lapset seurasivat ihmeissään tätä aikuisten omituista keskustelua, ym-märtämättä siitä juurikaan mitään. Mutta isältään he eivät edes uskalta-neet kysyä. Näytti niin vihaiselta.



Matka jatkui. Polku oli selkeä ja hyvä kävellä. Junkku talutti selässään heiluvia paakkoja kantavaa iso-sarvista härkää. Siskot seurasivat peräs-sään, kumisaappaat lompsuen pienissä jaloissaan. Ylhääältä, polun vie-ressä nousevan aihkin(* latvasta kuului, kuinka mahtavan suuri risupesä havisi hiljaa vienossa tuulessa.

*.) Hyvin vanha ja hitaasti kasvanut tiheäsyinen mänty. Iki-mänty. Saa-men kielistä muotoutunut käsite. (Wikipedia.)

Oli helle. Verenimijät, nuo pienet kiusankappaleet, eivät jaksaneet on-neksi tässä kuumuudessa komennella matkalaisia kovempaan vauhtiin. Matala mäntymetsä alkoi jo loppua. Muutamia männynkäkkyröitä näkyi vielä siellä täällä, lähes valkoisella jäkäläkankaalla. Ihmeellistä kyllä, pui-den takaa kuului välillä riekon ääntelyä:

- Peuk.... peuk.... pryyy.... Peuk.... peuk.... pryyy.


Normaalioloissa tällainen matka olisi ollut lasten kesäinen unelma. Mutta nyt. He kulkivat aivan hiljaa, pälyillen kukin noloina eri suuntiin apaattisi-na ja puhumattomina, nämä normaalisti niin puheliaat ipanat astelivat - puheripulit oli vaihtuneet hiljaisuuden ummetuksiksi.



Jyri lampsi edellä, lierihattu päässään heiluen.

- Lomps... lomps... lompsis... lompsis... kuului Jyrin selän takaa, kun lap-set kiiruhtivat, pysyäkseen isänsä vauhdissa.


Kun vihdoin saavuttiin taukopaikalle, siellä oli jo Notkon Väinö tulistele-massa. Tuo aina niin iloinen ja ystävällinen mies, istui kaatuneen ja jo si-sältä lahonneen puunrungon päällä, lippalakki syvällä päässään, kulunut ruudullinen kauluspaita yllään, henkseleillä varustetut, lsuuret ja reissus-sa rähjääntyneet pussihousut jalassaan.


Väinö tervehti iloisesti tulijoita, kysyen:

- Päivää! Minne son opettaja penikoittensa kans menosa?

- Tuonnehan me kalaan, kertoi Jyri ja osoitti kädellään järven suuntaan.

- Sieltä sitä vain luulis kallaa tulevan, arveli Väinö ovelin nauravin silmin ja kumartui lisämään puita nuotioon. Itsekseen hän sitten mietti:

Net ei ole toet, tähän aikhan ei mistään järvestä saa mithän kallaa. Tyh-jän saapi pyytämättäki”



Väinö päätti katsoa millainen kalamies tämä opettaja oikein oli ja testata uskoisko tuo etelänvares paikallisia kalajuttuja:

- Sie opettajana varmhan tiijääki, että jos halvaa saamamieheksi, sitä häätyy ainako sattuu iso kala tärppämhän, syöpästä siltä heti alkhun ai-vot. Silloin sitä oppii tietämhän, missä net piileskellee.

- Lisänä se on rikkaki rokassa, hämähäkki taikinassa.

- Niinhän son, naurahti Väinö, ja tuli siihen johtopäätökseen, ettei tuo ju-nantuoma opettaja olekhan mikhän pössi.



Väinö, joka oli liikkellä polkupyörällä, oli jo matkalla kotiinpäin. Kertoi tuuraavansa vakinaista posteljoonia ja saapuneensa juuri hetki sitten.

- Hakekaappa lapset tähän pannuun vettä! komensi Jyri.

- Mieki piän keittästää verekset kahvit, tuumi Väinö.

- Kyllä meiltä riittää sinullekkin, lupasi Jyri.



Kahvin valmistumista odotellessa Väinö kertoili hauskasti matkakuulu-misiaan ja välillä hän nauraa remahti kuin haitari. Hänen naurunsa kum-pusi jostain hyvin syvältä, koskapa aina nauraessaan vedet tulvahtivat hänen silmiinsä. Kuunnellessaan näitä tarinoita, lasten kasvoilla näkyi pitkästä aikaa pieniä hymynkareita. Välillä jopa naurun tapainenkin pää-si heiltä lyhyelle karkumatkalle.



Taukopaikalla he viipyivät lähes pari tiimaa ja sitten jatketiin matkaa. Väinö lähti pyöräänsä taluttaen taivaltamaan kohti Jorvakkaa. Jyri poru-koineen lampsimaan kohti järveä, jonka rannalle olisi tarkoitus pystyttää umpilaavu. Rannalla pitäisi odottaa myös naapurin lainaksi lupaama ve-ne.


Maasto muuttui koivikoksi, vaivais sellaiseksi. Jänkkiä riitti muutaman ki-lometrin verran. Junkku yritti etsiä katseellaan hilloja, mutta ne näyttivät olevan vielä raakoja. Vihdoin saavutiin perille. Jyri ryhtyi pystyttämään laavua. Lapset keräsivät lähistöltä sopivan ohuita ja lehteviä koivunoksia pehmikkeiksi laavun pohjalle sekä kuivia oksia ja lahonneita koivun pök-kelöitä polttopuiksi.

Kun vihdoin voitiin könytä laavuun, pantiin pitkälleen. Jyri nukahti lähes heti. Lapset valvoivat. Jyri pieraisi äänekkäästi. Pian laavussa leijaili pie-reskelijän ulostuslääkkeen höystämä hanurinhenki. Lapset työnsivät kasvonsa laavukankaan alta ulos raittiiseen ilmaan. Nukahtivat hekin.



Aamulla oli aamupalan jälkeen selällään maaten soma seurata heidän yläpuolella olevasta savuaukosta, kuinka poutapilvet lipuivat taivaalla hiljalleen ohitse. Näkyipä muutama lintukin lentää liihoittavan taivaan si-neä vasten. Keskellä laavua paloi nuotio, palavat puut rätisten ja välillä ne ryöpsäyttivät savun mukana kipinäpilviä savuaukosta ylös taivaalle, pienen pieninä tähtinä hetkeksi loistamaan.


Tuo kaunis hetki kesti vain tuokion.


Sillä, jopa jo Jyri vihaisen näköisenä nuotion yli piippuaan tuprutellen mulkoili. Nousisi vihdoin istumaan ja piipulla pientä poikaansa osoitellen ärisi:

- Sinä pirun vähä-älynen, sinusta ei tule koskaan mitään!


Taas hetken Jyri tuprutti piippuaan, kunnes jatkoi:

- Ja laavussa olet sitten kunnolla.. Etkä särje täällä mitään!!


Tämä isällinen opettaja kaatoi sitten kupillisen kahvia pahkakuppiinsa ja juotuaan sen, könysi polvilleen ja lähti konttaamaan ulos. Pysähtyi ja kääntyi Jatan puoleen:

- Jatta, mennään me laskemaan verkot.


Nolon näköisenä Jatta vilkaisi veljeään, ikään kuin anteeksi pyydellen. Seurasi sitten isäänsä.



Jäätyään kahdestaan, Maikku ja Junkku istuivat vierekkäin tukien isän karttaa sekä hänen kompassia käsissään pyöritellen yrittivät selvittää, missä sitä oikein oltiin. Eivät he hiiskahtaneetkaan heidän mieliään jär-kyttäneistä tapahtumista. Autius ja ahdistus oli rakentanut pesänsä ja pysyvästi asettunut asumaan näiden pienten lasten pieniin sydämiin.


Kun kattilansangan kilistelijöiden(*. helskyvät viserrykset pajupusikoissa vähitellen muuttuivat maiskutusten kautta epävireisiksi piiperryksiksi, sitä mukaa muuttuivat ilmat syksyisen koleaksi ja sateisiksi. Kun vielä hytty-set saapuivat pitämään seuraa, lasten täytyi vetää päähänsä äidin teke-mät hyttyssuojat ja voidella kädenselkämykset pikiöljyllä. Laavussa ma-talla leijuva savu piti huolen, etteivät nuo verenimijät viihtyneet siellä.

*.) Sinirinta.


Taivas roikkui harmaana ja synkkänä, niin kuin Junkkun mielialakin hä- nen istuessa laavun lähellä olevan pienen puron rannalla seuraamassa veden juoksua sekä sumuisen harson läpi näkyvää ympäröivää luontoa. Vaipui kuin uneen. Havahtui, hereille, kun kuuli parin metrin päässä ole-van ison mättään takaa liikettä. Ihmetellessään mikä ihme siellä voisi ol-la, venytti hän kaulaansa ja yritti kurkistaa pounun taakse. Ei havainnut mitään. Enää kuului vain veden lorinaa, sammakon kurnutusta ja kuinka rannan kaislikossa molskahti iso kala. Junkku säpsähti ja tuumi:

Pirun jänkäkoira, melkhein pölästytit minut.

Sitten yllättäen mättään takaa kurkoitti kaula pitkällä lapinpöllö ja tuijotti suurilla pyöreillä silmillään onnetonta poikaa. Siinä he nyt istuivat, kaksi yksinäistä Lapin eläjää.


Istuivat he pitkään hievahtamatta, tuijottaen toisiaan. Kunnes pöllö kyl-lästyi, otti pari askelta, nousi siivilleen ja lentäen matalalla joen yllä, hä-visi pian joen mutkan taakse. Junkkuun iski outo kateus tuota vapaana liihoittavaa lintua kohtaan. Hänet valtasi tunne, että tuon linnun mukana hänen elämästään katosi, lensi pois, kaikki; – kauneus – tuoksut – äänet - rauha ja etenkin rakkaus.


Onneksi Jyri vietti paljon aikaa lähimaastossa valokuvaten ja luonnostel-len taulujaan. Pitkän ja piinaavan ajan jälkeen, vihdoin koitti Junkun ko-vasti ja siskojensa kauhulla odottama kotimatka.


Tällä parin viikon reissulla Jyri ei kertaakaan keskustellut poikansa kans-sa - ei pyytänyt edes verkkoja kokemaan.



Isä

Miksi hylkäät lapsen pienoisen?


Miksi pelon kylvät pieneen sydämeen?



Miksi rikkot turvamuurin lapsuuden?



Miksi kasaat esteet tielle rakkauden?



Miksi?



Remontin jälkeen Hannu laittoi hihat heilumaan ja väsäsi tarpeettomaksi
käyneeseen perheelle varattuun hyysikkään itselleen"harrastustilan" Ni-mesi paikan ylväästi Päämajaksi. Nikkaroi sinne yhdelle seinälle ylös nostettavan makuulaverin sekä tapetoi rakoiset lautaseinät Jallu-lehdistä saksimillaan kuvilla, ettei vaan kukaan voisi seinien raoista vakoilla, mitä Päämajassa ”harrastettiin”.

Kun Jyri sitten matkusti Maikun ja Mörön kanssa etelään sukulaisiaan tapamaan, päätti Hannu järjestää Päämajansa tupaantuliaiset. Kutsui tilaisuutensa kunniavieraiksi Jatan sekä Junkun. Kehui heille, että nyt olisi kerrankin tiedossa kunnon kekkerit.


Unohtumattomat niistä muodostuikin. Oikeat resuperse-sisarusten ”pip-pelibileet.”



Juhlapaikalle saavuttaessa Hannu ensi töikseen tarkasti kaikki viereiset hyysikät ja tyytyväisenä totesi ne tyhjiksi. Juhlapaikan ulko-ovella ko-mendantiksi itsensä ylentänyt isoveli lausui hyvin ystävällisesti vieraat tervetulleiksi:

- No niin, tervetuloa näihin juhliin, mennäänpä ensin sisälle. Istu sinä Junkku vaikka siihen jakkaralle ja sinä Jatta siihen laverille.


Komendantti lukitsi huolella ulko-oven ja sitten oikein painotti, että nyt tulisi puhua hyvin hyvin hiljaa. Näin tervetuliaispuheensa kuiskittuaan, käski Jatta siskonsa riisua pikkuhousunsa sekä käymään laverille seläl-leen maaten, jalat levällään.


Nyt Junkku ”sai” oikein aitiopaikalta seurata, kuinka isoveli kaivoi jo val-miiksi pystyssä tököttävän pippelinsä esiin ja se kourassaan opasti pik-kuveljeään, kehuen:

- Tämmöstä tämä on... Katso nyt Junkku tarkkaan ja ota opiksesi, sillä kohta on sinun vuorosi.


Mainospuheensa jälkeen isoveli asettui jalat levällään makaavan siskon-sa päälle. Nyt pikkuveli joutui vierestä seuraamaan ja ihmettelemään, kuinka hänen silmiensä edessä isoveli makasi heidän siskonsa päällä ja heilutti persettään ylös ja alas. Pian tämä komendantti örisi ja mörisi ku-ten karju, jonka Junkku oli nähnyt ja kuullut tekevän Notkon Osmon emakkoa astutettaessa. Onneksi tämän sian örinä oli hiljaisempaa, eikä kestänyt puoltatuntia, kuten karjulla oli kestänyt.


Noustuaan viimein ylös, Hannu ylpeänä ravisteli pippeliään ja polleasti hymyillen ilmoitti:

- No niin, nyt on sinun vuorosi Junkku.


Ilmeisesti tämä peräkylän sutki-psykopaatti katsoi jo alistaneensa pikku-veljensä ja nyt olisi vielä saatava hänet rikosto-verikseen, varmuuden vuoksi. Mutta sitten kuului laverin suunnalta Jatan arka vetoomus:

- Ei Junkkua.


Tällä kertaa Hannu katsoi jostain syystä parhaaksi antaa periksi ja ko-mensi Jattaa:

- No hyvä on... Nouse ja mene istumaan tuonne reiälle!

Jatan istuessa jalat levällään hyysikän reiällä, isoveli kusta lorotti hänen jalkojensa väliin. Lopetettuaan, käski myös pikkuveljensä kuselle ja sa-malla veljellisesti opasti:

- Näin ehkäistään, ettei tule penskoja.


Tupaantulijaiset eivät olleet vielä tällä selvät, sillä nyt isoveli ilmoitti lähes imelän ystävällisellä äänellä:

- Oottakaappa vielä vähän aikaa, minäpä näytän teille muutaman haus-kan taikatempun.


Ikään kuin mitään pahaa ja epänormaalia ei olisi tapahtunut, kaivoi Han-nu pelikortit esiin ja teki useita taikatemppuja, joita oli opiskellut Solmu Mäkelän opaskirjasta. Ylväänä hän esitti temppujaan ja hörähteli välillä ylimielistä nauruaan.


Jatta ja Junkku katselivat vaiti ja peloissaan, mielet hätää huutaen, mut-ta itsesuojeluvaistojensa käskemänä kehuivat Hannua suorastaan maa-giseksi taikuriksi.




Väkivaltaisuutta en kyllä muista enkä myönnä esiintyneen koskaan lei-keissä. Toki ”vanhemman auktoriteeti” on saattanut sellaisen tunteen jättää, että on joku alistussuhde. Se on silloin ollut tahatonta.


Tästä pyydän nöyrästi anteeksi ja pahoittelen henkisiä kärsimyksiä, joita ajattelemattomuudesta on koittanut.”


Myös isä Jyri halusi varmisti, että antamansa viesti oli mennyt varmasti tälle vähä-älyselle pojalle jakeluun.


Perhe oli jo muuttanut takaisin remontoituun asuntoon. Äiti leipoi keit-tiössä pullaa. Jyrin istui jakkaralla keittiöön menevän oven vieressä ole-van kaapin edessä ja tuhisten vihaisena etsi kaapista jotain. Junkku tuli uteliaana etsijän viereen katselemaan ja erehtyi kysymään:

- Mitä sie isä haet sieltä?


Sitä ei olisi pitänyt Junkun tehdä. Jyri löi kämmenellään kysyjää korvalle niin, että tämä lensi metrin päähän ja kolautti päänsä seinää. Lyöjän äri-si vihaisena:

- Sinä juuttaan vähä-älyinen, älä tule siihen kyselemään! Sinä pirun se olet tämänkin kaapin sotkenut!


Nyt äiti kerrankin asettui puolustamaan lastaan ja huusi pöytänsä takaa vihaisesti, vehnäjauhot pölisten:

- On siinä isä, hakkaa pientä lastaan, kun ei löydä hakemaansa!!!

Tonkien kaappia yhä kiivaammin, Jyri jyrisi:

- Älä sinä pelkän kauppakoulun käynyt akka, tule minua neuvomaan!!


Jyrin vihalta äidin helmaan piiloon keikahtanut poika katseli sieltä isänsä vihasta vääristyneitä kasvoja. Tuolla hetkellä pelko ja viha Jyriä kohtaa asetti pysyvästi asumaan tämän pikkupojan mielen sopukoihin - syvälle alitajuntaan.