Terveisiä Jorvakasta osa 14


V. 1959.



Helteisenä kesäpäivänä Päämajan nurkalla seisova komendantti manasi pienessä tuiterissa tätä hiljaista ja autiota kylää sekä välillä otti hörpyt it-se valmistamaansa ”riisiviinaa.” Tämän ”viinan” valmistukseen hän oli käyttänyt hiivan lisäksi sokeria, hieman keitettyä riisiä sekä vettä. Viikon verran käyneen liemen hän ”tislasi” Jyriltä ”lainaamallaan” ”pontikkapan-nulla”.


Tämä poliisin takavarikoima valmistusväline oli tullut Jyrin huostaan rait-tius- lautakunnan puheenjohtajan tehtäviin kuuluvana. Väline oli metri-sestä alumiiniputkesta valmistettu, halkaisijaltaan 15 cm:nen torvi, jonka mo-lemmissa päissä oli kapeat, noin sentin paksuiset ja 10cm. pitkät putket.


”Tislatessaan” ei Hannu tätä käynyttä nestettä kuumentanut, vaan laski sen sellaisenaan tämä vekottimen läpi. Alimman putken päähän oli sen-tään sitonut sideharsoa.


Ja - simsalabim - riisiviina oli valmista nautittavaksi.


Viimein Hannu näki tiellä kävelevän nuoren kauniin neitosen, jonka tun-nisti samaa koulua Pottulassa hänen kanssaan käyväksi Satolan Sini-kaksi. Tytön hävittyä näkyvistä, huomasi kotiinsa palaavan Junkun ja vinkkasi tämän suorittamaan Päämajaan erikoistehtävää.


Junkku manasi huonoa tuuriaan, mutta pakon edessä käveli paikalle. Si-sällä komentokeskuksessa isoveli määräsi hänet käymään tiellä kävel-leen Sinikan kotona pyytämässä tätä saapumaan pikaisesti Päämajan kunniavieraaksi. Ja - koska asia oli erittäin tärkeää, kieltäytymistä ei mis-sään tapauksessa saisi hyväksyä. Tätä viimeistä kohtaa kemendantti oi-kein painotti ja kieltä suussaan poskeaan vasten pyöritti.


Laahustaessaan maantietä pitkin, mietti viestinviejä, mitä ihmettä osaisi sanoa tuolle jo neiti-ikään ehtineelle tytölle? Mutta kieltäytyäkkään hän ei uskaltanut. Maleksittuaan aikansa Sinikan asunnon edessä, tuli talon isäntä viimein ihmetellen kyselemään:

- Mitä sie poka täälä oikhein vahtaat meijän taloa?! Ei sunkhan sulla vain ole koiruuet mielessä?


Selitettyään, että hänellä olisi tärkeä viesti Sinikalle, isäntä katseli het-ken pientä viestintuojaa kummissaan, mutta sitten hymähti ja kävi vie-mässä tiedon tyttärelleen. Sinikka saapuikin reippaasti kävellen, pitkät hiukset kauniisti liehuen tuulessa. Junkkun kerrottua asiansa, nauroi nei-ti hetken hieman hämillään. Silitteli sitten säälien pikkupojan hiuksia ja lähetti melkein ystävälliset terveiset Päämajan:

- Sano sille Hannule, ette laukkoo helvethin!! Laittaa nyt lapsen asialle, ko itte ei sen vertaa uskalla. - Mene sie lapsiriepu kotiosti ja unoha koko juttu.


Koulun liiterin nurkalle ehdittyään, Junkku mietti kuumeisesti, miten par-haiten Sinikan terveiset veisi perille, ettei vaan itse joutuisi tulilinjalle. Viimein pakotti itsensä liikkeelle ja kertoi Sinikan kiittäen kieltäytyneen kutsusta.



Isoveli, joka istui jo hieman humalassa laverilla, ei tästä ilahtunut. Tem-paisi Junkun polvilleen eteensä. Kaivoi pippelinsä esiin tunkien sen vies-tintuojan suuhun ja varoitti koskemasta hampailla siihen. Lauettuaan vii-mein pikkuveljensä suuhun, komensi tämän vielä nielemään spermansa ja tenttasi sitten:

- Sinähän selvästi tykkäsit sen mausta? Tykkäsithän!!


Aina vain uhkaavammin kysymyksen toistettuaan, pikkuveli viimein myönsi tämän välipalansa herkullisuuden ja sai viimein luvan poistua tehtävänsä suorittaneena.



Väkivaltaisuutta en kyllä muista enkä myönnä esiintyneen koskaan lei-keissä. Toki vanhemman auktoriteeti” on saattanut sellaisen tunteen jät-tää, että on joku alistussuhde. Se on silloin ollut tahatonta.”


Niinpä.

Seuraavalla viikolla Junkku intoutui rakentamaan maastoon estejuoksu-radan, joka tulisi kiertämään Aittatievan ja kunnanrannan kautta ylös loi-vaa rinnettä koulun saunan ja ulkorakennuksen välistä takaisin koulun pihalle.


Ratamestari kanteli puutolppia ja parimetrisiä lankunpätkiä, joista oli tar-koitus pystyttää esteet aina sopivan välimatkan päähän toisistaan. Saa-pui viimein Aittatievan laitaan, johon oli suunnitellut yhden esteistä. Paik-ka oli kunnantalolta laskevan avonaisen ja haisevan likaviemäriojan reu-nalla. Tähän hänellä oli tarkoitus pystyttää vesieste, jonka tapaisen oli nähnyt Syväsalmen televisiosta, katseltuaan Suomi-Ruotsi maaottelun estejuoksukilpailua. Tosin tässä tapauksessa siitä tulisi kylläkin kusieste, mutta sehän tekisi kisasta vain mielenkiintoisemman. Pystyttäessään tuota estettä, Junkku ehti miettiä:

- Ei ole kyllä mithän taikaa, kuinka tällä esthelä tullee käymhän.


Tievan kupeessa, lähellä tulevaa estettä, kasvoi suuri rehevä pajupusik-ko, jonka lähelle pieni ratamestari rankan estetarvikkeiden kantourakan jälkeen istahti hetkeksi lepämään. Ehti istua vain hetken, kun pusikosta alkoi kuulua outoa liikettä, jopa supinaakin. Junkku hyppäsi kiireesti pys-tyyn ja hiipii lähemmäksi katsomaan, olisiko siellä vaikka Kynnäksen Armaksen usein mainostama ilkiö-ukko eli maahinen.

Mutta pusikosta kuuluikin, kuinka Jatta kuiskasi:

- Son Junkku.

Sitten kuului Päämajan komendanttin tiukka komento:

- Painu helvettiin sieltä vähä-älynen koira!


Radan rakentaminen siirtyi useilla päivillä, sillä Junkku lähti kävelemään pitkin rantaa, ajatukset sameina, kuin tuo viemäriojassa loriseva ja kauas tuoksunsa levittävä nestekin. Ja havahtui hereille vasta, kun kuuli jonkun huutavan:

- Ookko sie nähny itte pirun, vai unissako sie kävelet?!!


Hortoilija säpsähti ja huomasi olevansa rannalla, missä Tiinan Tuomaan oli verkkoulun vieressä korjaamassa verkkojaan. Huokasi helpotuksesta syvään ja vastasi:

- Mie näin vishin äskön maahisen.

- Ja nu, niitä vain on aina välhin liikhelä. Hyvä kuiten, ettet kuiten Roah-cuun törmännyt(*., lohdutti Tuomas.

- Mikä son, kummitusko?

- En mie saata sitä sinule kertoa..., son itte iso-piru, muistelen sitte jos-kus, ko olet vähä kasunnu.

*.) 1.)Irstauden haltija Roahcu yllyttää miehiä seksuaaliseen väkivaltaan naisia ja tyttölapsia kohtaan. / www.thuleia.com

Nyt kuului talon nurkalta Tuomaan äidin kutsuva huuto:

- Tuomas! kahville!... Voit sieki opettajan poika tulla!

Tuomas viittasi kädellään kotiaan kohden ja sanoi:

- Lähemä kahvistelhen... tule.


Matkalla, Junkkun ihmetteli, miksi Tuomas ei ollut viettämässä kesää tunturissa, kuten normaalisti, Tuomas kertoi jääneensä hoitamaan van-haa ja sairasta äitiään - Junkun kysyessä jäikö koko sakki - kertoi:

- Toiset juvethin jo kevälä tunturhin.


Olohuone oli suuri, toimihan se myös keittiönä ja tarvittaessa makuu-huoneenakin. Seinän vieressä ikkunan alla oli puinen sohva. Toisella seinustalla suuri leivinuuni ja sen edessä vanha Högforsin puuhella.


Muori oli kattanut kahvipöydän valmiiksi. Tuomas viitasi kädellään pulla-vatia:

- Kasta sieki nisua! Non häjin tuskin otettu uunista.


Tiina mutrustelli hetken suutaan, katseli poikaa ja kysyi:

- No, maistuuko se nisu opettajan pojale?

- Hyvvää on... Perkuleen hyvvää.

- Katuamattoman sieltusti tähen, älä sie poikariepu kirvaa, torui Tiina.

- Äläpä jo muori... niin, toppuutteli Tuomas.


Juodessaan kahvia Junkku kysäsi:

- Tuomas, met uitima eilen sen meijän poron tuo järven yli, mutta se piru uipasi heti takasi ja nyt son taas meiän kartanolla. Miksikhän se ei halva mennä sinne toisten porroin matkhan?

- Haas se ei halvaa mennä sinne lantalaisten palkiselle, vastasi Tuomas hieman kiukkuisesti, mutta jatkoi tovin kuluttua:

- Ennen soli meijän saamelaisten palkinen seki, mutta nuo lantalaiset varastivat sen ja vielä kaikki palkisen porokki.

- Eikö net nimismiehet ja poliisit tehny sitte mithän?

- Ittehän net vallesmannit lantalaisia siihen yllytethin.(* - Dat buohkat ledje dakkáraš guhkes beargalaga.(**

- Mikä son?

- Niinkö isästi ruukaa sanoa; ”noli juuttaan ilkiö ukkoja.”


1.). ”Puolestani en voi hyväksyä hra Bufarovin lopputiliä matkastansa sii-nä, ”että tilalliset ja lappalaiset, joiden välit on mitä parhain ja ystäväl-lisin", muka ”ikäänkuin täydentävät toinen toistansa ja ovat yhtä välttä-mättömät elämän mahdollisuutta varten Lapissa".

Vaikka ei ilmiriitaa ja vihaa heidän välillään olekkaan olemassa ja lappa-lainen on sanoissaan myöntyväinen, vieläpä pelkuri, niin lappalainen kuitenkin nurjalla mielellä katsoo tilallista, jonka talo on esteenä hänen ja poroinsa vapaalle liikunnolle, ja tilallinen puolestaan pelolla, vieläpä kos-tonhimolla katsoo lappalaisten vahinkoa tuottavaa lähestymistä, joten kumpanenkin puolue, minun kokemukseni mukaan, ainoastaan pakosta kärsii toinen toistansa, sillä kaikki he ovat luonteeltaan varovaisia ja kos-to esiintyy salaisesti omaisuutta vastaan eikä miestä vastaan personalli-sesti. Kuinka he täydentävät toinen toisensa, jääpi kyllä minulta ymmär-tämättä.

Viime vuosikymmenen kuluessa on täällä neljä koivumetsäseudussa, lähellä tunturirajaa asuvaa lappalais-tilallista mennyt avioliittoon lappa-lais-tyttärien kanssa. Muuta yhteensulamista heidän vällillään ei ole ta-pahtunut. Ylimalkaan ei lappalainen kelpaa rengiksi tilalliselle, mutta ti-lallisen poika paremmin lappalaiselle. Viheliäistä on nähdä sitä taloa täällä, johon Lapin tytär on otettu emännäksi.

Kokemukseni oikeuttaa minua julistamaan mielipiteeni: Eroitettakoon tilalliset ja lappalaiset toisistaan niin paljon kuin mahdollista on, suota-koon lappalaisille tunturi- ja koivumetsäseutu, tilallisille havumetsät, pie-nemmillä poikkeuksilla lappalaisten hyväksi.

Kaarlo Bäcklund.”

Teksti: 12 - 13.05.1886 Uusi Suometar.

(Carl Petter Bäcklund toimi Muonion- Enontekiön kruunun-nimismiehenä vuosina 1876- 1892.)

**.) Ne olivat kaikki sellaisia pitkiä piruja.



Nyt Junkkukin jotenkin ymmärsi, miksi saamelaiset eivät juurikaan luot-taneet virkamiehiin. Eivät tosin moneen lantalaiseenkaan. Tuomas kau-konäköisenä ilmaisikin huolensa tulevasta:

- Kyllä son Junkku niin, että täällä Lapissa peruslantalaisila syvän lyöpi, mutta pää ei pellaa! Toivottavasi tuo tauti ei sikiä muuale Suomhen, muuten met olhan kaikki kusessa noitten perus-pörröjen kanssa.

- Haas vain.

- Kielenpieksijä pörröt non aina laukkonhet jo auvojalkasin hoitammaan asiaansa, ko tottuus vasta häin tuskin kiskoo nutukhaita jalkhaansa.

- Molen jo hohsanu, huokasi Junkku.

- Ei, mutta nyt met pojat lähemä korjaamha vielä tuon yhen verkko ja sitte heitästämä net kaikki järvhen!


Ilta alkoi jo hämärtyä, kun nämä väärtit pukkasivat veneen vesille. Tuo-mas istahti verkonlaskijan paikalle veneen perälle. Junkkun tönäisi sou-tumiehenä veneen liikkeelle ja hyppäsi kyytiin. Tuomas ryhtyi melalla kääntämään venettä menosuuntaan. Kavalajärven tyynen veden pinnal-le laskeutuneen utuisen sumuverho takaa pilkistävä tunturi näkyi vain osittain. Ilta alkoi viiletä.

Kun verkot oli laskettu, alkoi paluumatka. Tuomas kääräisi sätkä ja tulen siihen saatuaan, istui tyytyväisen näköisenä katsellen ympärilleen. Ke-sä-illan rauha ja hiljaisuus lepäsi järven yllä. Viimein hiljaisuus katkesi, kun Junkku kysyi:

- Koskhan met lähemä kokemhan nämä verkot?

- Haas solis paras aamula, jovvakko tulemhan aikasin?

- Miepä tulen, kyllä se äiti herättää.


Varhain aamulla nousi äiti Aino tapansa mukaan sytyttämään hellaan tulta ja valmistamaa aamupalaa perheelleen. Hiipiessään hiljaa eteisen
lattialla nukkuvien lastensa ohitse, vilkaisi olohuoneeseen ja huomasi Junkun pedin tyhjäksi. Keittiössä hän ryhtyi virittämään tulta hellaan ja repiessään sanomalehdestä siivuja sytykkeiksi, jupisi hiljaa:

- Minne juuttaaseen se poika on voinut lähteä näin aikaisin?



Vielä hieman unisena Junkku katseli, kuinka aamukaste kiilsi rantaniityl-lä - kuinka peilityynen järven pintaan kuvastui rannan jyrkät vaarat. Au- rinko paistoi matalalta ja lämmitti mukavasti. Tuomas istui perätuhdolla hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena. Vallitsi syvä rauha ja hiljaisuus. Junkun sydän lepäsi. Pelko ja ahdistus eivät mahtuneet veneen kyytiin - jäivät rannalle odottelemaan.

Kalasaalis ei ollut kummoinen. Tuli kuitenkin pari n. kiloista taimenta, iso komea hauki sekä kymmenkunta ahventa. Kalat jaettiin. Molemmille tai-men, Junkulle hauki, Tuomas piti ahvenet.



Paluumatkalla Junkku kapusi Aittatievan päälle ja näki Jyrin koulun pää-dyssä veneensä kimpussa. Toisella puolen pihaa, Päämajan ovi oli auki, sisään meni Maikku, perässä Hannu. Ovi suljettiin.


Sisälle kotiin ehdittyään, Junkku kaivoi Jyrin repun esiin hänen työhuo-neensa komerosta ja tunki hauen sinne:

Siellä sullon hyvä kessäintyä. Saavatpahan nuo pirun aikuiset kolmen päivän kuluttua pittää kokoustansa eväkkäissä tunnelmissa.”

Taimenet hän vei, keittiössä vuoden vanhaa poika vauvaa imettävälle, äidille suolattaviksi.

Vielä alkuvuosina, kun Junkku huomasi pedon iskeneen, Jyri sai mak-saa siitä tavalla tai toisella.


Niinpä kerrankin, kun kylän kauppiaan, Junkkua n. 3 vuotta vanhempi, Matti-poika eli ”Kauppa Matti” kertoi keräävänsä postimerkkejä, Junkku kehui hänelläkin niitä olevan - oli saanut lahjaksi etelän sukulaisilta. Ker-toi myös voivansa myydä ne, koska ei enää harrastanut moista. Matti tarttuikin pyydykseen ja lupasi ostaa, kunhan olisi ensin nähnyt posti-merkit.


Postimerkkien keräilyä Jyri oli harrastanut jo vuosia ja hänen suuresta valikoimasta Junkku valitsi pari kansiota. Matti ihastui ja osti. Myyjä tuh-lasi rahat asuntolassa asuvan ikäisensä Ollin kanssa karkki- ja sarjaku-va ostoksiin. Tekivätpä myös ikimuistoisen vierailun Jorva-Martin kuppi-laan.


Kuppilan nurkassa seisova levysoitin soitti haikeita, surumielisiä säveliä. Apeina istuivat myös äijät pöydissään, pilsneriä juoden. Salin perällä ta-lon isäntä istui pöydän ääressä shakkilauta edessään ja jupisi itsekseen. Toista oli eräässä pöydässä, missä ilo oli ylimmillään ja laulu raikasi.


Junkku ja Olli ihmetellen seurasivat, kuinka viereisessä pöydässä mies-porukka lipitti pilsneriä. Välillä joku miehistä kaivoi povestaan viinapullon ja lorautti laseihin. Pian tyhjä pullo ilmestyi pöydänjalan viereen. Kohta toinen. Huolimatta siitä, että levyautomaatissa soi kaihoisa tango, pöy-dässä laulaa hoilattiin:

- Rovaniemen markkinoille veimme Lapin kultaa....


Viereisestä huoneesta kuului kolinaa ja kohta emäntä Alma raahasi riuskin ottein Santran Mikkoa kohti ulko-ovea ja potkaisi kynnyksellä tätä mojovasti perseelle ja lähetti terveiset:

- Älä sie tuo toista kertaa ”pikku-almasti."(* tänne kylhän!

*.) Hokmammin tipat = ”Alma talkas” = álbmái/väkevä, dálkas/lääke.
(Kari Autto.)


Iloinen pöytäseurue seurasi naureskellen, kuinka naapurin mies sai läh-töpassin, mutta tekivät sen virheen, että menivät moittimaan emäntää, vaikkakin vain leikillään:

- Mitä sie Alma sitä Mikkoa rääkkäät!

- Olkaa tet kortot hiljaa!! kivahti emäntä ja lähti kiertämää myyntitiskiä.


Ja jälleen kahvilan ovi kolisi, kun kolme Notkon serkusta lensi pihalle ja Vilman huusi vielä heille jäähyväisiksi:

- Pirun juokalhet, painukaa helvethin siittä!!


Valmiiksi kiukkuinen Alma huomasi vasta nyt pöydässä huuli pyöreänä
istuvat pikkupojat:

- Vieläkö tekki oletta täälä? Alkakaa painua kotionne siitä!



Poikien tullessa ulos, seisoivat miehet Mikon ympärillä kysellen tippoja. Mikko kertoi Alman takavarikoineen pullon. Muuta ei tarvittu. Polviaan ihmeen syvään koukistaen serkku-pojista pörröin – Veikko - lyödä mä-jäytti oikean yläkoukun Mikon poskipäähän ja hänen veljensä tyylipuh-taan oikean suoralla toiseen poskipäähän. Mikko otti pari huojuvaa as-kelta ja lyyhistyi maahan. Nousi muutaman minuutin kuluttua vaivalloi-sesti ylös, silmät pahasti turvoksissa. Huojuttuaan hetken puolelta toi-selle, lähti kävelemään maantielle päin.


Silloinpa huusikin löylyttäjien serkku ystävällisesti ja pyysi Mikkoa py- sähtymään. Tämä myötätuntoa esittävä serkku juosta kipitti pieksetyn viereen ja moitti serkkujaan:

- Mitä net juuri sinua mennit lyömhän, mahottoman hyvvää väärtiä, per-kele?!!


Ilahtuneena saamastaan myötätunnosta, kertoi pieksetty hänellä olevan vielä korkkaamaton jallupullo taskussa ja kysyi:

- Otamako sie väärti ryypön?


Samassa lohduttaja lyödä mäjäytti jo kertaalleen pieksettyä laukaan, niin että Mikko putosi maahan. Tämän jälkeen paikallinen heeros kaivoi uh-rinsa povitaskusta esiin täysinäisen jallupullon ja palasi serkkujensa pa-riin juhlittuna sankarina.


Talutettuaan

kaverinsa kanssa Mikon lähellä asuvan kyläpoliisin asunnolle, Junkku koputti ulko-oveen. Pitkäksi venähtäneen odotuksen jälkeen pelkkään pyyhkeeseen puettu poliisi-setä tuli avaamaan oven. Lasten kertoessa pahoinpitelystä, virkavallan edustaja kehotti heitä ystävällisesti suksi-maan suolle ja jo oman etunsa vuoksi unohtamaan koko jutun.


Junkku tarkkaili ihmetellen poliisisetää ja viimein kysyi:

- Olekko sie varmasti oikea virkamies?

- Oikea virkamieskö?... Olen tietenki..... Miten niin??

- Meijän isäpä sanoki, ette kaikki tämän kylän virkamiehet häätys viijä saunan taakse ja lopettaa.

- Niinkö se Jyri sanoi?

- Niin se sanoi. Meiän Hannustapa tulleeki oikea virkamies!

- Niinkö, mistä sie sen tiiät? kysyi hieman hämillään hymyilevä poliisi.

- Son aina saunan ikkunan takana, ko meiän siskot on saunassa!

- Jaa, vahtiiko se Hannu sitä saunaa?

- Ei se mithän saunaa vahi! Se vahtaa saunan ikkunasta niitä siskoja!

- Miksi se Hannu niitä siskojaan vahtaa?

- No, ko se haluais päästä makkaamhan vähäksi aikaa niitten siskojen pääle ja sitte pissata niitten jalkojen välhin.


Poliisi-setä seisoskeli tovin rappusilla, suu auki poikaa tuijottaen, kunnes ärähti:

- Son näköhjän tosi, mitä ihmiset puhhuu kylilä, solet kyllä vähä-älynen!! Niin kö isästikki ruukaa sanoa!! Ja nyt, painukaa helvethin täältä, niin ko olisitta jo!!!


Suuttunut poliisisetä kääntyi ympäri ja astui ovesta sisään, paiskaten oven kiinni perässään. Sammutti piru vielä pihavalon. Asiakkaat seisoi-vat hetken aikaan pihalla hölmistyneinä kunnes jatkoivat matkaansa kohti pieksetyn kotia.


Saatettuaan uhrin kotiportilleen, pojat kiiruhtivat juosten koululle päin. Täysikuu oli jo noussut loimottamaan kirkkaana pilvettömälle taivaalle, valaisten heidän kulkuaan. Kylätie oli autio ja hiljainen. Vain asuntolan avonaisista ikkunoista kuului lasten hälinää.