Terveisiä Jorvakasta osa 18



Jokavuotiset kansakoulun mestaruushiihdot olivat kylän suurin urheilu-tapahtuma. Kisapaikalle - koulun pihalle, kerääntyi myös suuri joukko lasten vanhempia kannustamaan jälkikasvuaan. Jo edellisenä päivänä oli pari koulun oppilasta kiertänyt kylän kaupoissa kerjäämässä palkin-toja kisaa varten, mukanaan Jyrin laatima kerjuukirje:



Jorvakan kauppiaille.


Jälleen vaivaamme Teitä pyynnöllämme palkintojen saamiseksi huomi-siin hiihtokilpailuihimme. Olemme syvästi kiitolliset aikaisemmista lahjoi-tuksistanne ja tuntien Teidän urheilun lämpimäksi ystäväksi, rohkenem-me toivoa Teidän nytkin suhtautuvan myötämielisesti esitykseemme. Sydämmellisesti etukäteen kiittäe merkitsemme


Mitä suurimmalla kunnioituksella


----------------- -------------------

Eeva Kurula Risto Kurula


Seuraavat kauppiaat ovat tehneet lahjoituksen:

Jyri Tapanila. Liisa Rouhila. Kauko Ruonajärvi ja Arvi Ruonajärvi.




Hyvissä ajoin ennen varsinaisen kisan alkua, pidettiin ruokalassa ilmoit-tautumistilaisuus. Pöydälle oli levitetty kaikkien nähtäväksi Eevan ja Ris-ton eilen keräämä saalis. Tilaisuuden avasi johtajaopettaja Helena, pi-täen lyhyen, mutta oppilaita huippusuorituksiin kannustavan puheen:

- Hihtaminen son kaikille lapsille sopivaa ja sommaa hommaa. Mikä son
tämmösenä lumitalvena lykkiä sivakoila nuila hyilä ja valmhiksi tehyilä lavuila. Ja vielä... meijän häätyy muistaa, ette hihtaminen karasee mei-jän läppien kinttujäntheitä ja koko roppia.


Viimein koitti Junkun vuoro tulla lähtöviivalle ja saatuaan lähettäjä Hele-nalta kämmenen läpsäytyksen harteillen, hurjasti kiihdyttäen lähti liik-keelle, kuten oli nähnyt tv:ssä Eero Mäntyrannankin tekevän. Ja niin hän lähestyi pitkin sulavin potkuin edessä olevaa loivaa nousua ja kapusi ketterästi päälle. Eikä tuntunut missään. Ei kun sauvat kainaloiden alle ja liukuun alas rinnettä.

Kaikki sujuukin loistavasti, kunnes näki edessään ladulla hiljalleen lyk-kivän Sonta Laurin, joka kääntyi katsomaan tulija ja tätä rohkaisevasti kannusti, pirullisesti sanojaan venytellen:

- Jos meinaat mennä siutti, sie opettajan isopäinen pooiiika, saat turp-hiisti!!


Junkku ei tästä hätkähtänyt, vaan kiihdyttäen vauhtiaan koukkasi oikeal-ta ohitse, saaden Sonta Laurilta sauvan sivalluksen selkäänsä. Mutta se vasta lisääkin hänen vauhtia. Näin huitoja jäi ladulle seisomaan, kuin lantakasa keväiselle pellolle. Kenties tuosta ylimääräisestä kannustuk-sesta johtuen, Junkku sijoittui, kaikkien yllätykseksi, kisassa toiseksi.


Maalin tultuaan Junkku huohottaen kertoi koulukavereilleen:

- Ensin mie sautin sen Sonta Laurin ja ko mie hihtasin siitä siutti, se pi-run pörrö huitasi sauvala minua sölkhän.


Sonta Lauri kuittasi nöyryytyksensä seuraavana päivänä, lyömällä ohi kulkiessaan Junkun nenän verille. Seuraavalla välitunnilla Kurulan Risto raahasi Laurin koulun taakse ja pieksi oikein urakalla. Uhkasi katkoa Laurilta kädet, jos hän vielä koskisi Junkkuun. Myöhemmin Risto kertoi Junkulle, että Lauri kostaa tälle Jyriltä saamiaan kurituksia. Joista yleisin oli kiivas, muutaman kierroksen kestävä, tukkapiruetti ja sen jälkeen kor-vasta roikotettu matka luokan nurkkaa seisomaan.


Laurin äiti oli kyllä tehnyt valituksen koulun johtokunnalle poikansa saa-masta kohtelusta. Johtokunnan sihteerinä toimiva Jyri sai valituskirjel-män ensimmäisenä käsiinsä ja lähetti ukaasin valittajalle, jossa varoitti tätä kunnianloukkaussyytteellä ja taloudellisilla seurauksilla, mikäli valit-taja ei pyörrä sanojaan.

Seuraavassa johtokunan kokouksessa käsiteltiin sitten Laurin äidin lä-hettämät kirjelmät.

- Mithän tuo akka-riepu höpertää, ensin haukkuu opettajan pataluhaksi. Ja sitten kehhuu maasta taivhashen?? ihmeteltiin joukolla, kunnes pu-heenjohtaja napautti nuijan pöytään:

- Asia loppuun käsitelty!


Pöytäkirjaan tuli merkintä: ”Kirjelmät käsitelty.”

Oli aurinkoinen ja lämmin kevätpäivä, kun Taavetti istui pihallaan yhdes-sä kylän laidalla asuvan Palon Hempan kanssa. He ryyppäsivät vieraan tuomaa viinaa. Isäntä soitti haitaria ja lauloi nousuhumalan tuomalla rie-hakkuudella:

- Tuo pirun pörrö Alffi tappeli akkansa kans. Mie menin välhin värkkini kans. Tili tili tili tittantaa, kyllä tuorestai meitä nyt lohtuttaa. Mie se vain tiskaan astijoita ja luuvalla laasen laattijoita, tili tili tili tittantaa…..


Muutaman hetken ja lisäryypyn jälkeen tunnelma muuttui haikeaksi. Taavetti esitti muutaman kaihoisan, maata laahaa-van laulun, kaipauk-sen kyynel silmäkulmassa. Hempan tarjotessa lohtupulloa surumieliselle soittajalle, laski tämä soittopelinsä maahan ja huokasi:

- Perskele, semmosta son tämä elämä.


Otettuaan pitkän ryypyn, pyyhki Taavetti salaa silmäkulmiaan ja tarjosi pulloa Hempalle, joka huokasi syvään ja totesi:

- Niin.... semmosta son. Ei kannata ennään lähteä ees talvikalhan, ko tuo aurinkoki jo yli hihnan korkeuven!(*


*.) Poronajohihnalla arvioitu auringon korkeus.


- Minun häätys varmhan lähteä Neuvostoliittoon töihin, ko ei täälä ole mithän hommia, aprikoi puolestaan Taavetti.

- Et sunkhan sie meinaa lähteä juuri Ryshin homhin?? - Mitä jos net rys-sät kuskaaki sinut sinne Siperijhan?
- Älä sie jo houraa, mie olen oikea vanha-ajan kunnon kommari! vakuutti Taavetti jopa hieman tuohtuneena.

- Tiiäks sie Taavetti, miksi paskapaperit on Ryssänmaala karheaa?.. Sik-si, että ees perseläpi olis jokhaisela punanen...hiih... hiih..


Taavetti hiukan jo loukkaantui, mutta esitti uhoten:

- Älä sie Hemppa juuri kehtaa!... Annappa sitä pulloa! Otethaan Neuvos-toliiton kunniaksi!

- Älä jo Taavetti houraa! Miehän en Ryssäle koolaa!


Nähtyään kuinka Hemppa oikein suutui, sovitteli Taavetti:

- No, sati met ei sitte puhuta ennää politiikkaa, otethan muuten vain

- No otethan sitte! leppyi vieras.



Tämä Hemppa omisti joskus todella ison maapalstan Kavalajärven ran-nalta, läheltä kylän keskustaa. Mutta joutui myymään suurimman osan maistaan parille kylän liikemiehelle, joilta oli ryyppyjaksoillan lainannut usein rahaa, jota nämä liikemiehet suorastaan tyrkyttivät hänelle. Velan kasvettua tarpeeksi suureksi, pakottivat liikemiehet Hempan myymään maansa heille pilkkahinnalla, lukuunottamatta pientä tonttia mökkinsä ympäriltä. Näin nämä liikemiehet jatkoivat paikkakunnan vanhaa perin-nettä, mitä tuli liike-elämän rattaiden pyörittämiseen: ”Viina vanhin voite-hista.”



Heidän siinä istuessa maantiellä näkyi kävelevän yksi noista ”voitelijois-ta”. Seurasivat hetken miehen kulkua, sitten Taavetti sai ikään kuin sät-kyn:

- Kattoppa! Tuokin kävelee nyt niin hyvin, mutta sillon ko oli net kutsun-nat täälä, muistakko sie Hemppa? Sillon tuoki ontu niin pahasti, ettei sitä huolittu sotimhan. Oli muka syntymästä saakka ollu toisen jalan polvi jäykkä ko rautakanki!


Puhisten kiukusta Hemppa pui nyrkkiä tiellä kulkijaan päin:

- Tuon ”nilkuttajan” veli oli kuumhessa koko sovan ajan, eikä voinu sen takia lähteä sinne sotahomhin. Seki tauti parani, ko se sotiminen loppui! Soli kuulema laittanu tuon meijän rovastin neuvosta aina lääkärintarkas-tuksen ajaksi tupakin persereikhänsä, niin sillä oli silloin aina kuumetta. Aatteleppa sieki, tunkea nyt tupakki omhan persheshen!!



Välillä keskustelu muuttui surumieliseksi ja molemmat itkeä tihrutti, ma-naten maailman vääryyksiä. Kunnes keskustelu vähitellen kääntyi uhoa-misen kautta iloiseksi rupatteluksi. Nyt Taavetti tarttui jälleen haitariin ja esitti pornolaulun, toista jalkaansa soiton tahtiin maahan lyöden ja vä-lillä villisti kiekauttaen:

-Vittuja vilisi ko villakoiria, kyrpiä seiso ko ranskanpoikia! Nappaas tiitillä, nappaas tiitillä, nappaas tiitillä persheesheen!



Näin jatkui viinan voimalla kaverusten rupattelu ja Taavetin haitarinsoitto iltamyöhään, jolloin haitari lopulta vinkui kuin kissa hirressä, eikä laulun sanoista kunnolla selvää saanut. Puolenyön tienoolla molemmat nuok-kuivat pää retkottaen. Aamuyöstä Taavetti heräsi vilusta täristen ja kolis-teli sisälle asuntoonsa.


Hemppa heräsi vasta aamupäivällä, mutta lämpimän vaatetuksensa ansiosta ei ollut moksiskaan. Kaivoi povitaskustaan korkkaamattoman viinapullon ja otti ”aamupalaksi” pitkän huikan. Lähti vasta sitten laahus-tamaan kohti kylän keskusta, kun Taavetin vaimo ystävällisesi kehoitti häntä painumaan helvettiin kuuseen pihalta haisemasta, sekä pysy-mään siellä mahdollisimman pitkään.


Hemppa asteli hiljakseen sarkapussihousut ja lenkkitossut jalassaan hi-taasti pitkin kylätietä, molemmat kädet syvällä housuntaskuissa. Pysäh-tyi tienhaaraan ja poikkesi mäellä olevaan kauppaan, tarkoituksenaan ostaa välikaljaa kyytipojaksi viinalle. Mutta kas kummaa, kauppias kiel-täytyi myymästä hänelle. Hempan kysyessä syytä, kauppias perusteli kieltoaan:

- Sie Hemppa olet kyllä nyt päissä, eikä sulle lain mukhan voi myyä kal-jaa! Kyllähän sie tiijät, että tuo välikaljaki on alkoholijuomaa?


Hemppa katseli hetken kauppiasta halveksien ja perääntyi sitten kauem-maksi myyntitiskiltä pois toisten asiakkaiden tieltä. Jäi katselemaan muutaman metrin päähän, siellä seisovan pikkupojan viereen. Nyt Hemppa aloitti yksinpuhelunsa ystävällisellä, mutta kuuluvalla äänellä. Kauppias seisoi pienen myyntitiskin takana ja yritti esittää, ettei kuulisi Hempan esitelmää sota-ajalta:

- On se vain kummallista tämä ihmiselämä, ko aikuisenaki voipii tönkkö-jalkaki jollaki taivhan ihmhelä alkaa suijumhan, ettei ennä tartte ontua? Mitä se kauppias sannoo siihen? Eikö solekki melkhein, ko Jeesus ois kävästäny täälä?



Kauppias ei ollut kuulevinaan kysymystä, vaan jatkoi asiakkaittensa pal-velemista. Myös asiakkaat touhusivat kaupassa, kuin tuota jaarittelijaa ei olisikaan. Mutta Hemppa ei antanut tämän masentaa, vaan jatkoi sinnik-käästi:

- Haas tuommonen ihme vaatii Jumalan siunauksen? Onhan täälä ta-pahtunu muitaki ihmeparantumisia.... Niin ko se kuumetauvista parane-minenki? Vai mitä sannoo kauppias?


Kauppais ei pukahtanut mitään, jatkoi vain, kuin mitään ei olisi kuullut-kaan. Mutta Hemppahan ei vaan antanut periksi:

- Haas tuommoshen ihmeshen on tarttenu tuon rovastinkin siunhaus ja rukkous?



Tätä yksinpuhelua jatkui n. puolituntia, jonka jälkeen puhuja kääntyi hän-tä virnuillen tuijottavaan poikaan päin ja kysyi:

- Haas sie taijat olla sen opettajan poika?


Junkun nyökättyä päätään, Hemppa jatkoi:

- Se sinun isästi on aika äkkipikanen mies. Minukki viskasi teijän rappu-silta alas, suohraan siihen ajorekheen, joka oli siinä porthaiten eessä. Mulla tulit sivut niin kipeäksi, etten tointunu pitkhän aikhan tekemhän mithään. Nolit niin kipeät, ettei sätkää ees kestänyt kääriä.

- Onhan se, mutta miksi se isä suuttui sulle?

- Noko mie tulin yhtenä yönä kysymhän teille kotio, oisko sillä isällästi lainata mulle viinapulloa.


Nyt Hemppaan iski jano ja viinanhimo, niinpä hän lähti kohti ulko-ovea. Matkalla hän pysähtyi kauppiaan kohdalla, kaivoi esiin viinapullonsa, kohotti sitä hieman ja sanoi:


- Kippis! ja kävelee ovesta pihalle.