Terveisiä Jorvakasta osa 29



Syksyisen illan pimeydessä Notkon Veikko seisoi Taavetin oven takana. Hän lymyili siellä häijyn näköisenä, vittumaisesti hymyillen. Hän oli vih-doinkin päättänyt, että nyt oli kostonhetki koittanut.


Kosto oli kuukausia kestäneen toipumisjakson aikana iskostunut Veikon tukkoisiin aivoihin sairaalloiseksi pakkomielteeksi. Hän ei voisi tuntea itseään tosimieheksi, ennen kuin oli saanut palautettua kunniansa. Nyt, ryypättyään noin viikon veljiensä kanssa kiljua, oli hän viimein valmis tositoimiin.


Tämä väijyvän kostaja kopisti Taavetin ulko-oveen kädessään olevalla puolityhjällä kiljupullolla. Pitkäteräinen, vartavasten tätä tilaisuutta varten teroittamansa, puukko toisessa kädessä valmiina, kunhan serkkupoika vain erehtyisi avaamaan oven.


Taavetti oli kuitenkin tiennyt odottaa tätä hetkeä. Ja nyt hän ennalta so-vitusti viestitti seinän läpi veljelleen pyynnön sytyttää pihavalot ja tarkis-taa, kuka vieras mahtoi olla ja kuinka hyvin varustautunut. Veli teki työtä käskettyä ja näki Veikon Taavetin oven takana, veripiiska kädessä. Vel-jekset tekivät yhtäaikaisen ulostulon ja ryntäsivät ovet paukkuen sekä hurjasti kiroillen pihalle. Veljellä isän lyijysuopunki kädessä - Taavetilla kirves.


Nyt Veikolla meni pupu pöksyyn. Pudotti kiljupullon rappusille ja pinkaisi hippulat vinkuen pakoon, häviten vikkelästi illan pimeyteen. Hetken vielä kuului veljesten korviin pakenijan hätääntynyt läähätys ja kumisaappai-den läpsytys, kunnes tuli hiiren hiljaista. Elsi ja ämmi tulivat pyytäämään heitä sisälle. Eivät menneet, vaan päättivät etsiä serkun käsiinsä ja ”vä-hän” kousia tätä.


Taavetti ja hänen veljensä etsivät Veikkoa innolla ja kauan. Tarkistivat navetan, tarkistivat tallin, tarkistivat puuliiterin sekä saunan. Nousivat jo-pa lantalaan kasaantuneen moni metrisen jätöskasan päälle ja sitä tali-kolla raivoisasti pistellen huusivat serkkuaan kaivautumaan esiin, jos ha-lusi säilyä hengissä:

- Veikko!! Met niin kiskasemma sinua serkkupoka turphan, ettei toista
kertaa tehe mieli tulla tänne rääkkymhän!!


Veljekset etsivät ensin omalta pihamalta. Siirtyivät sitten naapuri Anna-lan pihalle ja säikäyttivät siellä emännän, joka oli tulossa navetasta. Emäntä pudotti tavaransa käsistään ja juoksi kiireesti sisälle asuntoon, huutaen kova äänisesti mennessään. Etsijät pinkaisivat juoksuun ja ehti-vät juuri ja juuri pois näkyvistä tienvarsiaidan taakse, kun talon isäntä Alffi ilmestyi rappusille haulikko kädessä. Nyt veljekset pistivät juoksuksi.



Kun terveystalon liiteristäkään ei löytäneet etsittyä, päättivät vielä tarkis-taa vielä kansakoulun ulkorakennuksen ja tullessaan sen taakse, näki-vät he jonkun liiterin takaovella kytiksessä.

- Löytyihän se piru, kuiskasi Taavetti veljelleen.


Veli veti kivärin liikkuvat taakse. Kyttääjä spurttasi, kuin pikajuoksi teli-neistään. Juoksi liiterin läpi etuovelle ja oli siellä kaataa mennessään polttopuita hakemaan tulleen pikkutytön.

Maikku säikähti ja kääntyi katsomaan nyt jo pihalla juoksevan Hannun menoa ja ihmetteli, mikä mahtoi pedon noin säikäyttää. Sitten huomasi liiterin takaovella pari epämääräistä hahmoa, toisella näkyi olevan jopa pyssy. ”Haas vain maahisia”, mietti Maikku. Hahmot hävisivät pimey-teen. Maikkua harmitti suunnattomasti, etteivät maahiset(*. pedoa vie-neet.


Viimein väsähtivät veljekset ja palasivat tyhjin käsin kotiinsa.


Kesti vielä reilun tunnin ennen kun Veikko uskalsi könytä esiin Taavetin talon takapihalla seisovan korkean lautatapulin alta. Ravisteli vaatteitaan puhtaaksi ja manasi, että oli pudottanut kiljupullonsa, koska nyt sillä olisi käyttöä, vilun pyrkiessä pureutamaan hänen nahkansa alle.


Serkusten uhittelu jatkui vielä runsaan vuoden, kunnes tilanne rauhoittui. Mutta vielä vuosia Veikon kasvot kiristyivät ja hänen tekohampaansa tuppasivat kummasti narskumaan, hänen kohdatessaan serkkunsa.


*.) Maahiset ovat tarun mukaan pieniä ja tummia maan alla asuvia olen-toja. Heitä on usein pidetty pahansuopina ilkimyksinä ja kiusaa tekevinä paskiaisina.



Jos Notkon serkusten teräaseet eivät tuossa syksyisessä hippaleikissä tulleet pahemmin loville lyödyksi, sitä pahempi oli tilanne kansakoulun veistoluokassa, jossa työkalujen kunto poikien käsityöohjaaja Jyriä kovin huolestutti. Niinpä hän lähetti asiasta kirjelmän kansakoulun ohtokun-nalle:



Palaan taas asiaan, josta olen tehnyt jonkun kirjallisen esityksen aikai-semmin ja suullisia useamman, mutta jotka eivät ole johtaneet vielä toi-menpiteisiin.


Johtokunnalle lienee tunnettua, että Jorvakan koulun puutyökalujen käyttö on lisääntynyt kovasti, kun keskikoulun pojat tekevät käsitöitä sa-moilla kaluilla kaksi kertaa viikossa, ja kun kansakoulun pojilla on sa-moin kaksi viikkovuoroa, käytettään työkaluja neljä kertaa viikon aikana.


Tietenkin olisi tärkeätä opettaa pojille käsityökalujen teroitusta ja kun-nossapitoa, mutta kansakoulun osalta olen sen huomannut melko vai-keaksi. Ilman opettajan valvontaa siitä ei tule mitään, ja jos opettaja vah-taa tahkoajia, jäävät käsityöläiset omiin oloihinsa, eivätkä tee muuta, kuin vuolevat piippuja.


Kokemukseni mukaan, jos käsitöistä halutaan jotakin näkyviä tuloksia, on opettajan koko ajan valvottava ja näytettävä, mitä ja miten on tehtä-vä. Eikä minkäänlainen valvonta voi estää sitä, että muutamia höyliä jyrsitään loville joka tunti ja lovia näyttää tulevan muihinkin terätyökalui-hin. Vaikka keskikoululaiset ovat yleensä isompia ja toivottavasti järke-vämpiä, näkyy lovia teriin tulevan heidänkin käsissään ainakin yhtä pal-jon ja enemmänkin, kuin kansakoulussa.


Sahat ovat jyrsineet höylypenkin rautaruuveihin ja hakoihin, ja ne tarvit-seisivat välttämättä kunnostuksen ja teroituksen, eikä tästä ole poikien työksi. Muitakin vikoja näyttää kaluihin tulevan tämän tästä, työkalujen varsia menee poikki, eikä pojista ole uusien varsien tekijöiksi. Johtokun-ta tiennee myös, ettei puusta ilman kunnossa olevia työkaluja voida teh-dä siistejä ja näyttäviä töitä.


Mitä sitten pitäisi tehdä. Että työkalut pysyisivät edes kohtalaisessa kunnossa?



Ei voitane vaatia, että keskikoulun poikien käsitöiden ohjaaja tai allekir-joittanut omalla ajallaan suorittaisi kunnostuksen. Tätä lienee odotettu näihin saakka. Tarkastaja on sitä mieltä, ettei tämä työ kuulu opettajille, ei ainakaan ilman eri palkkiota. Joka tapauksessa asia pitäisi saada jär-jestykseen ja mitä pikemmin, sen parempi. Mielestäni johtokunta voisi palkata pystyvän miehen käsityökalujen kunnostajaksi, joka vähintään kerran kuussa, mieluimmin kaksi kertaa kuussa suorittaisi työkalujen te-roituksen.


Tämä olisi tärkeää jo tahkon kunnossa pidon kannalta. Tahkon sölkä ei pysy suorana, jos oppilaat sitä päästetään jyrsimään. Tämä työkalujen kunnostus ei ole niin kipeä minkään muun pitäjän koulun osalta, koska muissa kouluissa kalujen käyttö on paljon vähäisempää. Tärkeä seikka on lisäksi se, että huonossa kunnossa oleva kalu tukahduttaa senkin vähäisen työnilon, jota ehkä joku oppilas tuntee käsityötunnille tulles-saan. Mielestäni olisi hyödyllistä ja tärkeää, että pojat oppisivat jotakin muutakin, kuin pikkupuita tekemään, ettei kätevyys pysähtyisi kulkuri Hansin asteelle.


Yllämainittuun viitaten ehdotan, että johtokunta tarkoin harkitsesi asiaa ja toivottavasti päättäisi kysymyksen järjestettäväksi ehdottamallani ta-valla ja koska syyslukukausi alkaa lähennellä loppuaan, mahdollisim-man pikaisesti järjestäisi työkalujen teroituksen suoritettavaksi kaksi ker-taa kuussa tai ainakin kerran kuussa.


Jorvakassa

6 päivänä marraskuuta 1962.

Jyri Tapanila”




Ensimmäinen joululomapäivä sitten vietettiinkin työkaluja terotellessa. Jyrin istuessa tahkon ääressä kulloinenkin työkalu kädessään, painaen sitä tahkon kiven sölkää vasten ja Junkun pyörittäessä tahkon kampea, veden loristessa pyörivää kiveä kastelevassa altaassa.


Tämä terottajan homma oli ilmeisen vaativaa, koskapa tuon neljä tuntia kestäneen urakan aikana Jyri ei puhunut kampi-miehensä kanssa mi-tään, jos nyt ei otetta huomioon hänen kannustustaan:

- Ei luulis tämän olevan liian vaikeaa edes sinulle, vähä-älynen.


Seuraavana aamuna Junkku livahtaakin heti herättyään kiireesti Taa-vetille yökylään ja sai siellä niin aamupalan kuin ruuatkin. Kotiin palasi vasta seuraavan päivän iltana.


Aiemmin syksyllä Junkku ei suinkaan vuoleskellut vaistotunnilla puu-piippua, vaan yritti kourutaltalla kaivertaa kapustaa. Olisiko ollut sillä ker-taa taltta vai kaivertaja loville lyöty, mutta vielä tuolloin Jyri epäili kuiten-kin syylliseksi hiirtä, joka olisi päässyt jyrsimään Junkun kapustan teke-leen pilalle.


Näin ainakin opettaja Jyri antoi ymmärtää, kun Junkku vuorollaan kävi esittelemässä keskeneräistä työtään:

- Kyllä on niin, kuin hiiri olisi jyrsinyt. - Vie pois.

Silputtu sieluni

Valoa löydä ei

Sydäntalvi

Vallannut sen