Vuosi 1956.

Terveisiä Jorvakasta osa 2


Isoveli



Jorvakka(*., tämä matalarakennuksinen pieni kirkonkylä, joka on raken-nettu yli 10 kilometriä pitkän ja jokimaisen kapean järven rantaa, kahden pyöreä lakisen vaaran - pakaran - väliin.Tämän kyläpahasen vastapää-tä, järven tuolla puolen, seisoo lyhyen havumetsän peittämiä korkeita vaaroja ja niiden takaa kohoaa Kavalatunturi. Kavalajärven rannan lä-heisyydessä kohoavan Aittatievan kupeessa, noin metriseen kannon-tynkään oli ajohihnalla kiinni sidottuna isosarvinen vuogas(**. härkä, jo-ka seisoi liikkumatta katsellen järvelle päin.


Hieman sivummalla näkyy kasa jäkälälimppuja, joita lapset silloin tällöin sen eteen kantoivat ja joskus jopa, tälle kusikkaalle(***., lorauksen pis-saa jälkiruuaksi tarjosivat.


Tämä härkä olikin kesyyntynyt niin, ettei se, kuten porot yleensä, paen-nut hyttysiä eli ns. räkkää tuntureiden tuulille. Vaikka poro olikin eri palki-seen(****. kuuluvalta Kynnäksen Armakselta ostettu, uitettiin se joka ke-sä ennen räkkäajan alkua veneen perässä yli järven, mistä oli käynti tuulisille Kavalatunturin palkiselle.


Mutta lasten mennessä yliviennin jälkeisenä aamuna ulos, poro oli jo rappusten edessä heitä odottamassa, suuria sarviaan heilutellen, ikään kuin hyvää huomenta toivottaen.


*.) Jorvakka, jorvaperä = Perse - takapuoli - takapää: http://meankielensanakirja.com/fi/sana/id/7511

**.) Vuongas = Hyväkuntoinen, levännyt ajoporo.

***.) Kusikas = Poro, joka on perso ihmisen virtsalle.

****.) Palkinen = Porojen luontainen liikkuma-alue.


Silmäpuoli kyläseppä Nivan Tauno seisoi pihallaan ja katseli pää kenos-sa järvelle päin. Jyrkän rantatöyrään takaa kohosi taivaalle siniharmaa usva. Silloin tällöin kuului tunturista tänne eksyneen tunturipöllön ään-telyä:

-”krä-krä....krä-krä ….krä-krä.”


Haas on huono sopulivuosi” - arveli Tauno – ”ko tänne juuri kylästelhen tullu.”


Tauno huomasi sitten juuri lähdössä olevan kapean jokiveneen, jossa oli näkevinään opettaja Jyri Tapanilan kolme poikaa. Vanhin näkyi istuvan perätuhdolla mela kädessä, pari vuotta nuorempi soutajan paikalla sekä nuorin, vasta neljä vuotias, istui keskellä venettä. Vene liukui solisten lä-hes tyyntä järvenpintaa jättäen jälkeensä vanan, joka hiljalleen leviten lopulta katosi. Kalatiirat ja lokit lentää lehahtelivat aivan veneen editse. Sorsaparvi uiskenteli kauempana järvenselällä. Aurinko paistoi kesäisen lämpimästi.

Tauno riisui paksun norjalaisvillapaitansa ja istahti rappusille. Ryhtyi käärimään sätkää ja huokaisi syvään:

- Son sitte kesäpaiste.

Veneen keskituhdolla istuva pikkupoika katseli uteliaana ohi lipuvaa ky-lämaisemaa. Siellä täällä näki ihmisiä pihaaskareissaan. Vienossa tuu-lessa lainehtivalla rantaniityllä muutaman lehmänkin.

Huomasi sitten, kuinka rannan lyhyenkäkkyräiseen mäntyyn kiinnitetystä isosta pöntöstä sotka(*. katsella kuikuili ympärilleen - työntyi ulos ja sii-villään nopeasti räpsytellen lähti lentoon, viisti läheltä maata - kunnes siivet kantoivat nousi hitaasti korkeammalle - viuhahti aivan veneen vie-restä ja laskeutui tuonne niemen edustalle.



Jo kahden niemen väliin ehtineessä veneessä Tapanilan Hannu pälyilli ympärilleen ja tyhjensi Reijosen Lassin laskemaa katiskaa, heitellen ka-loja veneen pohjalle. Komensi sitten Mörö veljeään soutamaan seuraa-van katiskan kohomerkille. Tämän pyydyksen pohjalla näkyi makaavan monikiloinen made, välillä laiskasti pyrstöään heilautellen.

- Perkeleen jänkäkoira, ei tuo ole mikään kala!! noitui perämies ja heitti kiukkuisesti katiskan takaisin veteen ja ärähti:

- Ala Märö soutaa.


*.) "Telkkä (Bucephala clangula) on sorsien heimoon kuuluva keskiko-koinen kokosukeltaja. Telkkä on vilkas ja pirteä lintu, joka on varsinkin muuttoaikoina hyvin valpas ja varovainen. Sen lento on erityisen nopeaa ja linnun lentäessä kuuluu tunnusomainen viuhina. Telkkä nousee ve-destä muiden kokosukeltajien tapaan juosten pitkin vedenpintaa. Suo-meksi telkkää on kutsuttu vanhastaan myös sotkaksi. 1900-luvulla va-kiintuneessa linnunnimistössä sotka-nimitystä käytetään kuitenkin Ayt-hya-suvun sorsalinnuista.

Kalevalassa maailma syntyy, kun Ilmattaren polvelle pesineen sotkan seitsemän munaa särkyvät. Runon sotkan tulkitaan tarkoittavan nime-nomaan telkkää, joskin runon toisinnoissa esiintyy samassa roolissa myös muita lintuja, kuten alli ja haapana."

(Wikipedia.)


Rannalla näkyi Tiinan Tuomaan kalaverkot uluilla kuivumassa. Hetken kuluttua lähestyttiin jo seuraavaa katiskan kohomerkkiä. Mitä lähemmäk-si pyydystä tultiin, sitä lujempaa haraka rannalla räkätti. Junkku seurasi, kuinka tuo lintu lensi läheisen talon rapunkaiteelle ja piti kovaa meteliä. Kohta aukesi ovi ja Harimanin Iikka astui ulos rappusille.


Veneen lähestyessä kohomerkkiä ryhtyi Hannu melalla hidastamaan sen vauhtia. Rannalta kuului köhimistä. Nyt myös Hannu huomasi Iikan, joka rannalla nojasi järvelle päin kallellaan olevaan mäntyyn ja katseli taivaalle. Hannu käänsi kiireesti veneen nokan tulosuuntaan ja lähti me-lomaan. Harakka rannalla hyppi pitkin rantaa pyrstösulat heiluttaen ja ivallisesti nauraa räkättäen, kuin jokin Tittelituure.(*

*) https://fi.wikipedia.org/wiki/Tittelintuure

Vene liukui tyyntä järvenpintaa. Mörö souti, hampaat irvessä airoja kis-koen - olisikohan ollut kiire kotia? Hetken veneessä oli tyyntä ja rauhai-saa. Junkku, joka istui nojaten veneen laitaan ja läpsi kämmenellä jär-ven pintaa ja hoki mielessään:

Jumakauta (läps.) älä vain puhu minule mithän.. Jumakauta (läps.) älä vain puhu minule mithän..... Jumakauta (läps.).....”


Perämies Hannu kyyhötti perätuhdolla mela kädessä, kiukkuinen ilme kasvoillaan. Matkan puolivälissä hänen ilmeensä ikään kuin suli, muut-tuen viekkaan luihuksi. Mietittyään hiljaa muutaman tovin, vittumaisesti alun kiekaisten, kysyi naljaillen:

- N...oo!. oletko sinä Junkku käynyt vieläkin sen Rexin paisetta nuoles-kelemassa?

Ei vastannut pikkuveli mitään. Painoi vaan päänsä alas ja tuijotti kumi-saappaitaan ja manasi itsekseen:

Jumakauta, taas se aloitti tuon.”

- Kuuletko sinä!!!?

Junkku seurasi matalalla lentävää lapasotkaa, eikä ollut kuulevinaan ky-symystä. Mutta piina jatkui:

- Pitääkö kolauttaa tällä melalla päähän!!!

- Joo.

- Jooo?... Mitä joooo? hiih.... hiih... hi....


Enää ei puhunut eikä pukahtanut pikkuveli mitään, tuijotti vain nolona veneen pohjaa.



Naapuri Syväsalmien Raxi-koiran selkään oli ilmestynyt iso märkivä pai-se. Tästä Hannu oli sepittänyt tarinan, kuinka pikkuveli Junkku oli salaa käynyt nuoleskelemassa tuota paisetta.

Hannu - tuo tämän peräkylän sutki-psykopaatti – kirjoitti muistikirjaansa kaikista siskoistaan ja veljistään noloja tarinoita ja kahdenkeskisissä ”ke-hityskeskusteluissa” hän painostaen ja pelotellen kiristi jokaisen tunnus-tamaan ne todeksi. Näillä noloilla sepustuksillaan hän sitten kiristi pie-nempiään tekemään niin, kuin hän itse halusi sekä vaikenemaan hänen omista tekemisistään. Näin loi alistussuhteen. Hänen jäätynyt mielensä - kylmä sydämmensä – janosi toisten alistamista ja sitä kautta valtaa.

Hannu osasi kyllä tarvittaessa olla hyvinkin miellyttävä - suorastaan hur-maava - kieli ruskeana lipova - kähmäisesti itsensä tykö tekevä.

Todellisuudessa hän oli täysin empatiakyvytön ja mieleltään kylmä kuin avannon hyinen vesi – kuin jääkarhun perse. Hän janosi valtaa yli kai-ken ja pyrki alistamaan kohteensa keinoja kaihtamatta. Mutta ihmisten kanssa toimiessaan hän oli luihuista luihui.

Manipuloimisen taidon hyvin osaavana hän kykeni hyvinkin uskottavasti esittämään jopa empaattista. Takalistoja lipomalla hän vei ennen kaik-kea isäänsä, mutta myös muita omiin tarkoituksiinsa soveltuvia ihmisiä, kuin kuoriämpäreitä haluamaansa suuntaan.


Vain muutamat harva aikuinen tässä kylässä oli huomannut tämän lui-hun todellisen luonteen.


- Son niin sutki tuo poika, jos se söis piikareita, niin varmhan paskos ruuveja, arveli naapurin Pete.

Kyläfilosofi Tiinan Tuomas, kokemuksen tuomalla varmuudella, totesi puolestaan:

- Ko sitä ei näje ihmistä ko hamphaisin asti, mutta kyllä mie häyn sanoa, ettei taija tuola poikarievula olla kaikki porot tokassa.

Kotirantaan saavuttuaan, Hannu ja Mörö vetivät venettä rantahietikolle, jolloin isoveli yritti vielä jatkaa kiusaamistaan:

- Junkku, en minä kerro muille sinusta ja Rexsistä.

Mutta kääntyessään katsomaan kalakaveriaan huomasi, ettei tämä ollut-kaan enää kuulemassa hänen niin lohduttavia sanoja.


Junkku oli jo kaukana menossa. Juoksi Aittatievan laitaa minkä pienistä kintuistaan irti sai ja katosi pian näkyvistä. Ja sekös Hannua kovin vitutti:

- Perhanan koira, pääsi piru livahtamaan karkuun.

Veljesten ehdittyä kotipihalle, Mörö käveli suoraan sisälle, mutta Hannu jäi vielä pihalle etsimään karkulaista. Huomasi harmikseen, kuinka juok-sevan Junkun takkin selkämys enää näkyi – hävisi sekin asuntolan nur-kan taakse.


Tätä laajaa koulun pihaa reunusti joka puolelta rakennukset. Tapanilan perheen asunto sijaitsi opettajille varatussa kahden asunnon rivitalossa, jonka toista päätyä asuttivat johtajaopettaja Helena

Syväsalmi perheineen. Nyt heidän rappusillaan seisoi heidän aikamies-poika Pete, joka seurasi pihalla kiukkuisesti mulkoilevaa Hannua. Tuota, hänen mielestään vittumaista naapurin teinipoikaa. Vihdoin Pete ikään kuin ilmoitti tälle:

- Tiiäksie mitä?! Sanoppa sille Junkule, ette tullee käymhän meilä ko kerkiää, mulla olis vähä asiaa!


Ei jäänyt Pete vastausta odottamaan, vaan astui ovesta sisälle ja sulki sen hyvin hitaasti perässään. Hannu jäi toljottamaan paikalleen. Havah-tui äkki, kun ikkuna aukesi kolahtaen ja äiti Aino työnsi päänsä ulos. Tummat kiharaiset hiukset liehuivat vienossa tuulessa, kun Aino katseli ympäri pihaa. Komensi:

- Tuleppa Hannu syömään!

- Tullaan, tullaan.

- Heti nyt, ruoka jäähtyy!

- Joo...joo! Minä tulen! toisti Hannu ja lähti kävelemään kohti rappusia.

- Oletko nähnyt Junkkua?

- En ole, eikä kiinnosta! kuului vastaus.

- Mihin ihmeeseen se poika on taas mennyt? huokasi äiti ja sulki ikkunan.


Jyri Tapanila


Kolinalla saapui Hannu sisälle ja käveli suoraan isänsä yhdistetyyn työ-huone - kirjakauppaan, missä isä Jyri istui työpöytänsä takana naputta-massa kirjotuskoneella vieraansa Tiinan puolesta valitusta verottajalle.

- Isä, koska me oikein lähdetään sille kalastusretkelle? kysyi Hannu ovensuusta ja kääntyi kumartamaan kohteliaasti vieralle.

Isä vilkaisi silmälasiensa takaa esikoispoikaansa. Kaivoi piippunsa esiin ja ryhtyi täyttämään sitä. Kunnes hieman hymyillen vastasi:

- Ensi viikolla - ensi viikolla, malta nyt sen verran odottaa.

Hannun mentyä Tiina kehui, kuinka hyvin kasvatettu poika opettajalla oli.


Tämä opettaja Jyri Tapanila - jolla oli myös kanttorin koulutus - oli hie-man kalvahko, hoikka, itsekeskeinen ja tarvittaessa hyvin äkkipikainen mies. Hän suorastaan janosi ihmisten ihailua. Niinpä jopa osa hänen lapsistaankin oli oppinut suorastaan palvomaan häntä.

Hannussa isä oli näkevinään itsensä nuorena. Ylpeys äänessään hän kertoi vieraalle esikoispoikansa pyrkivän vuoden kuluttua naapurikylä Pottulan keskikouluun. Joten pojalla olisi pian muutto alivuokralaiseksi pottulalaisen vanhapiika opettajattaren asuntoon. Kehaisi vielä hieman omahyväisesti:

- Poika on isäänsä tullut, lukee jopa psykologiaa ja taidehistoriaa. Lah-jakas poika se on...,pääsee vielä pitkälle.


Tiina kuunteli hieman hämmentyneenä ja totesi vaan:

- Ja nu, nugo lea, (vai niin, niinkö on), vai semmosiako tuo poika juuri lukkee.


Tiina ei ymmärtänyt juurikaan mitään tuon opettajan puheesta. Katseli vaan puhujaa ja mietti itsekseen:

Voi herratun aika, sykologiaa ja jotaki historijaa? Haas nuot on niitä lan-talaisten höperehtimisiä ja niitähän täälä on riittänyt. Niinku nuot enti-sekki virkamiehet, kaiken maailman vallesmannit ja muut herranket-kut...... Mutta, tämä opettaja kuitenkin yrittää auttaa minua, toisin ku net toiset virkaherrat.”

Totesi sitten viimein opettajalle:

- On vain se se hyvä, ette tässäki kylässä on ees yksi virkamies, joka ei kuulu siihen ”Ketjuun”.

- Mikä se semmoinen ”Ketju” on?

- No, ko net lantalaiset virkamiehet, kauppihat, kunnanmiehet ja niitten rouvat pittää joka asiassa toistensa puolta.

- Niinkö net ruukaa tehjä? kysyi Jyri ja tavoiteli samalla paikallista mur-retta.


Tiinaa hieman hymyilytti opettajan yritys puhua paikallista murretta, mut-ta sitten huokaisten vastasi:

- Non niin leuhkia ja olevinhan aina oikeassa.

- Vai semmoisia virkamiehiä ja heidän rouvia täällä Lapissa on?

- Mie sanon suorhan, enkä kiertele ja kaartele. Aina tullee olemhan lan-talaisia, jokka tullee nouvomhan meitä saamelaisia, mitä meijän häätys kovala ilmala tehä.


Kävi selville, ettei Tiina arvostanut korkealle etelästä tulleita nimismiehiä eli vallesmanneja, kuten hän heitä kutsui. Eräskin etelästä tullut arvonsa tunteva vallesmanni oli vaatinut, että häntä täytyi teititellä. Tavattuaan sitten tuntureilla poromiehen, joka julkesi sinutella, uhkasi haastaa sinut-telijan oikeuteen. Mutta saikin köniinsä, eikä löytynyt todistajia, jotta olisi voinut haastaa mokoman hävyttömän käräjille. Niinpä hieman hymyillen vieras tuumasi:

- Eihän net ”junantuomat” vallesmannit tuntenhet ees näitä meijän elu-koitakhan. Tähänki vallesmannin oli menny ylpeyvenhenki. Soli kyllä olevinhan joku Lapin ekspertti, joka tiesi kyllä keinot, mutta ei osannu raukka aijaa ees porola.

Tiina kertoi myös, kuinka hänen edesmennyt sukulaismies Antti oli saa-nut tarpeekseen eräästä ylimielisestä, ja kaiken tietävästä vallesmannis-ta ja päätti tehdä hänestä asukkaiden silmissä pellen. Antti oli vienyt naalin nahkoja nimismiehelle ja kertonut niiden olevan ketun nahkoja, joista tulisi maksaa tapporaha. Vallesmanni maksoi.

Sitten eräs Ketku-Eemeli oli huomannut nämä nahat roikkumassa val-lesmannin toimiston seinällä ja paljastanut nahkojen alkuperän. Tästä-kös iso herra oli suuttunut niin, että haastoi Antin käräjille. Antti tuomittiin maksamaan sakkoja huijauksesta. Anttipa valittikin tuomiosta hovioikeu-teen ja kertoi siellä, että kuinka hän olisi voinut tietää oliko nahat ketusta vaiko naalista irti kiskottuja, eihän tuo oppinut herrakaan tiennyt. Niinpä hovioikeus vapautti Antin sakkotuomiosta sekä oikeudenkäyntikuluista.(*.


*.) ”Kruununnimismies K. Hännisen valitus jutussa, jossa hän oli virkan-sa puolesta vaatinut että, koska A. Näkkäläjärvi oli vitjalta pyytänyt ylei-sistä varoista metsästyslaissa määrättyä palkintoa 31, ilmoituksensa mukaan, tappamastaan ketusta ja siinä tarkoituksessa näyttänyt vitjalle sanotun määrän nahkoja, jotka olivat naalinnahkoja, joista ei tapporahaa makseta, Näkkäläjärvi tuomittaisiin rangaistukseen petoksen yrityksestä. Muonioniskan p:n k:n K. O. tuomitsi p:ssä 22. 1. 07, nojaten R. L:n 36 luvun 1 §:ään ja luvun 1 §:ään, vitjan petoksen yrityksestä vetämään sakkoa 200 m:kaa, minkä ohessa vitja velvoitettiin maksamaan korvaus-ta erinäisille todistajille.


Vaasan H. 0., johon vitja valitti, p. 11.6.07: Kosk'ei oltu näytetty, että Näkkäläjärvi pettämisen aikomuksessa oli vitjalta vaatinut palkintoa ky-symyksessä olevien eläinten tappamisesta, vapautti H. O. Näkkäläjär-ven tuomitusta rangaistuksesta ja suorittamasta todistajan palkkioita. O. O.: Ei muutosta.

Juridiska föreningens i Finland tidskrift n:o 6. 1. 1. 1909".

Tätäkös opettaja hieman ihmetteli ja kysyi:

- Se oli kova poika käräjöimään. Ehtiköhän se vallesmanni tehdä mitään muuta?... No, onko nykyisin asiat paremmin?

- Eihän nuot herrat tänäpänäkhän hääviä ole.... Nykki net läträävät sen viinan kans ja ovat mukamasten niin olevinhan.

- Onko ne etelän herrat käyneet täälläkin ”läträämässä”?


Kysyjä sai kuulla, että pääministerinä ollessaan Urho Kekkonen oli vie-raillut Enontekiöllä ja eräällä retkellään osunut Näkkäläjärven Antin ko-dalle ja ängennyt kavereineen sisälle lupaa kysymättä. Antin vaimo Kris-tiina oli tarjonnut kuitenkin vieraille kahvia ja sen yhteydessä Urkki oli kaivanut repustaan konjakkipullon ja ryhtyen tyrkyttämään sitä isännälle. Tästä hermostuneena Kristiina oli napannut pullon Urkin kädestä ja vis-kannut sen ulos kodasta, komentanut vieraat lähtemään. Tovin olivat vieraat ihmetelleet ja yrittäneet sovitella, mutta Kristiinan päätä ei kään-netty. Niinpä vieraat olivat saaneet luikkia pulloineen päivineen sinne mistä tulivatkin. Näin oli Kristiina Tiinalle myöhemmin Hetan maarianpäi-villä muistellut ja lopuksi vielä todennut:

- Niin net lähit, eikä takas ole tulhet.

- Jaa, että heitti Kristiina Urkin ulos?? riemastui Jyri.

- Noko met saamelaiset ruukaama, ette isäntäväki tarjoaa, ei vierhat.

- No, se oli kyllä sitten ihan oikein tehty.



Talon emäntä Aino tuli pyytämään vierasta kahville olohuoneeseen. Tiina oli huomiosta mielissään, vaikka sanoikin:

- Ei sitä nyt olisi tarttenu minua juuri passata.

- Täytyyhän sitä vieraalle kahvit tarjota, sanoi emäntä topakasti, ja sa-malla komensi lapsiaan rauhoittumaan.

Olohuoneen sohvalla istuva pikkupoika selaili sarjakuvalehteä, vierel-lään korissa nukkuva tyttövauva. Pari vanhempaa tytärtä juoksenteli hä-listen huoneesta toiseen nauraa kihertäen.

Huoneen perällä seisoi piano kansi auki ja sen päällä lojui kasa nuotteja, joita silmälasipäinen poika selaili ja välillä vihaisesti mulkoili vierasta, kunnes viskasi nuotit takaisin pinoon ja puiden nyrkkiä vieraalle, poistui huoneesta.

Silminnähden väsynyt äiti komensi meluavat tytöt ulos leikkimään ja näin koitti huoneessa vihdoin kahvistelurauha.


Juodessaan kahvia, katseli Tiina seinillä roikkuvia tauluja. Mutrusteli mietteliäänä suutaan erästä taulua tarkkaan tutkiessaan. Mutisi jotain. Viimein osoitti taulua sormellaan ja kysyi:

- Haas tuo vain on meijän kesäpaikka?

- Joo, on se, maalasin sen viime kesänä käydessäni siellä.

- Saat sie vain tulla koska halvat ja pittää kortteeria tuossa meijän tuvas-sa, lupasi Tiina. Sormi osoitti yhä kohti taulua.


Tiinan käynti Jyrin luona kannatti, sillä hänelle määrätty viidenkymme-nen tuhannen markan veromätky pieneni valituksen seurauksena kuu-teentoista tuhanteen markkaan.