Terveisiä Jorvakasta osa 31



Taistelu vallasta rovastin johtaman ”Ketjun” ja Jyrin johtaman ”Vitjan” vä-lillä vain koveni ja kävi yhä rumemmaksi.


Kierrellessään pitkin syrjäkyliä milloin porolla, milloin jalkapatikassa, va-lokuvasi ja maalasi Jyri tapaamiaan ihmisiä sekä vanhoja rakennuksia. Eräällä reissullaan hän löysi yllättäen tosi vanhan ja hyväkuntoisen här-kimyllyn, joiden jo luultiin hävinneen historian hämäriin. Löydöstään in-nostuneena hän oli kirjoittanut jo useille kuntapäättäjille, vaatien kuntaa pelastamaan tämän myllyn sekä myös muuta vanhaa esineistöä.


Myös sanomalehdet olisi hyvä ottaa mukaan tähän henkien taisteluun, oli Jyriä neuvottu etelän tuttujen taholta. Jyrin kävikin hyökkäykseen myös julkisuuden kautta, laatimalla lehdessä julkaistun kirjoituksen:


En voi kieltää, ettenkö olisi tuntenut eräänlaista liikutusta katsellessani tätä todistuskappaletta erään edesmenneen jorvakkalaisen yrittelijäisyy-destä, todistusta, jollaisten oli sanottu kadonneen vuosia sitten. Olin varma, että kunnan silmäätekevät ilahtuvat myös löydöstä ja että mylly saadaan pelastetuksi esi-isien työn ja tarmon muistomerkiksi jälkipol-ville.


Puhuin asiasta heti Jorvakkaan palattuani kunnan miehille, mutta he ih-meekseni eivät reagoineet millään lailla. Ehkä he eivät uskoneet tai sit-ten he eivät ymmärtäneet asian tärkeyttä. Tuli sitten vuosi 1960. Minulle tultiin kertomaan, että myllyn rakentajan Kalle poika oli purkanut mylly-rakennuksen ja siirtänyt sen Kavalajoen länsirannalle, vähän kotikylänsä alapuolelle ja tehnyt siitä asunnon. Hän oli kuitenkin koonnut hirret enti-sille nurkillensa, mutta oli pilannut yhtä seinää tekemällä siihen reijän ik-kunaa varten. Myllyn koneiston oli jättänyt entiselle paikalle paljaan tai-vaan alle.


Säikähdin kovin ja uusin esitykseni myllyn pelastamisesta talvella 1961 kirjelmällä kunnanhallitukselle. Sen puheenjohtaja soitti ja kyseli tarkem-min asiasta, mutta tietääkseni muuta ei ole tehty. Uusin esitykseni tämän vuoden keväällä ja teroitin asian kiireellisyyttä, mutta tietääkseni tätä esitystäni ei ole käsitelty ollenkaan.


Nyt siis myllyn seinät seisovat autioina Kavalajoen rannalla, kun Kalle kuoli talvella 1961. Myllyn irtaimet osat ovat lahonneet pilalle, kun kah-den talven lumet ovat sulaneet niiden päältä. Mylly voitaisiin kuitenkin vielä pelastaa, koskapa mies, joka myllyssä sen ollessa vielä käytössä suoritti täysremontin, on elossa ja täysissä voimissa.


Jorvakkan kuntaan perustettiin muutama vuosi sitten kotiseutulautakun-takin, mutta kaikkien ihmeeksi tämä lautakunta ei ole pitänyt yhtään ko-kousta. Esitin lautakunnan vaihtamista viime esityksessäni, koska siihen oli valittu alaikäisiä ja siis kunnallista äänioikeutta ja vaalikelpoisuutta vailla olevia poikasia ja lautakunta on toimettomuuden lisäksi laitonkin, mutta kuten sanottu, esitystäni ei ole käsitelty, ei ainakaan pöytäkirja otteella ole ilmoitettu päätöstä.


Olen puhunut myllyn pelastamisesta monien kuntalaisten kanssa ja kaikki ovat olleet sitä mieltä, ettei sitä saisi päästää katoamaan. Voin vain sanoa, että olen tehnyt voitavani.


Totuuden nimissä on sanottava, että kunnanhallitus on sentään jotakin tehnyt kotiseutuasian hyväksi. Muutamia vuosia sitten se päätti ostaa aitan museorakennukseksi, mutta henkilöt, jotka se lähettivät kaupan päättämään, ostivatkin väärän aitan. Ostettu aitta seisoo vieläkin tuon kaukaisen kylän vainiolla ja tulee seisomaankin, koska sitä ei voida täysin lahona minnekään siirtää.




Sen, joka oli tarkoitus ostaa aitan, on jokunen vuosi sitten omistaja rot-jannut punamullalla sellaiseen kuntoon, ettei siitä ole museoesineeksi enää koskaan. Kylässä olevan toisen museotarkoitukseen vielä parem-min sopivan aitan ennätti omistaja hajoittaa ja tehdä siitä navetan.Näin käy, jos kotiseutuasiaa hoidetaan, niin kuin sitä Jorvakassa on hoidettu.

Olen tehnyt esityksen myös vanhojen esineiden keräämisestä nyt kun niitä olisi vielä jonkun verran jäljellä. Yhä lisääntyvä turistiliikenne on kiinnostunut näistä ja olen kuullut yhden jos toisen vanhan esineen jou-tuneen heidän haltuunsa. Viivyttely johtaa tässäkin siihen, että esineis-töä ei enää löydy, kun sitä joskus yritetään hakea.


Olen tehnyt tämän asian näin julkiseksi siinä toivossa, että kunnanhalli-tus saisi piston tuntoonsa ja heräisi nyt, kun yhdestoista hetki alkaa olla ohi. Vielä voitaisiin jotakin tehdä, mutta nyt ei ole enää varaa mihinkään viivyttelyyn.


Olen ehkä kovin vanhanaikainen, mutta minä uskon, että ellei isien töille anneta kunnioitusta, ei omat aikaansaannokset tule sellaista ansaitse-maan.”



Sitten kaikille yllätyksenä, Jyri teki täyskäännöksen ja ehdotti vitjalaisille, että olisi aika yrittää sovintoa ketjulaisten kanssa. Ensi ajatus sai täys-tyrmäyksen. Ihmeteltiin, jopa ääneen, onkohän ehdottaja menettänyt järkensä vai muuten sekaisin.


Ehdotuksensa läpimeno vaatikin Jyriä uhraamaan pari kallista pulloa tummaa Negrita-rommia, kilon pussillisen norjalaista hienoasokeria sekä monta litraa Ainon keittämää totivettä, ennen kuin vitjalaiset taipuivat mutkalle ja suostuivat lähettämään kirkkoneuvostolle Jyrin laatiman sovintoehdotuksen:


Viitaten 27.2.63 päivättyyn lähetteteeseeni ja sen mukana seurannee-seen aloitteeseen, joka oli päivätty tammikuussa tänä vuonna sekä 18.3. 63 päivättyyn muistioon, jotka kaikki koskivat terveydenhoitajan toimin-taan, ja jotka aloitteet olin tehnyt yhdessä talonmies Antero Ojalan ja ta-lollinen Uuno Röykkiön kanssa, ilmoitan täten peruuttavani omalta osal-tani ne syytökset, joita mainituissa kirjelmissä tehtiin terveydenhoitajaa vastaan.


Jorvakassa

3 päivänä toukokuuta 1963.

Jyri Tapanila


Jo samana päivän kirkkoneuvosti piti kokousta ja totesi:


Otettiin jatkokäsittelyyn terveydenhoitajaa koskeva kantelu. Terveyden-hoitaja oli antanut asiasta kirjallisen selvityksensä. Kansakoulunopetta-ja Jyri Tapanila oli 3.5.1963 lähettämässään kirjelmässä perunut aikai- semmin tekemänsä syytökset, joita eivät myöskään Uuno Röykkiö ja Antero Ojala olleet jatkaneet.


Pöytäkirja luettiin, hyväksyttiin ja allekirjoitettiin.

Kirkkoneuvoston puolesta:

Anselmi Rakkanen.”

Hetken, mutta vain lyhyen hetken viilennystä Junkun kuumotukseen lahjoitti, ehkä hieman yllättäen, Sonta Lauri.


Toukokuussa kuului koulun pihalle, kuinka jäät ryski järven rannassa. Järven selänteellä näkyi lipuvan suuria jäälauttoja, tönien toisiaan.


Välitunnilla lähes kaikki koululaiset riensivät rantaan seuraamaan, tätä joka keväistä näytelmää. Rannasta löytyi yllättäen vielä yksi suuri jää-lautta. Lautan päällä oli hetken tungosta, mutta pian Sonta Lauri hiljaa kuiskien ja käsillään huiskien järjesteli niin, että lopulta lautalla olikin ai-nostaan näistä järjestelyistä tietämätön Junkku. Nyt sai Sonta Lauri ti-laisuuden kostoo ja työnsi jäälautan kohti järven selännettä.


Silloinpa sattui myös koulun välituntikello kilisemään kutsuvasti ja kaikki oppilaat ryntäsivät juosten kohti koulua, jättäen Junkun yksin, hiljalleen yhä kauemmaksi rannasta lipuvalle jäälautalle. Katseltuaan aikansa tyh-jää autiota rantaa hän hyppäsi jääkylmään veteen ja kahlasi rantaan.


Saapuessaan koululle, oli johtajaopettaja Helena jo tietoinen rannan ta-pahtumista. Käski Junkkun kotiinsa lepäämään ja vaihtamaan ylle kuivat vaatteet. Sonta Laurille hän antoi karttakepistä muutaman kerran sormil-le, kaksi tuntia jälki-istuntoa sekä bonuksena vielä käytöksen alennuk-sen.

Haukkui vielä kaikki rannalla olleet oppilaat ressukoiksi


Mutta ”jäykkis” ei järveen hukkunut, ei edes vilustunut. Palasi entistäkin pontevanpana takaisin Junkun ”pelikentälle.” Lähes heti tämän jäähyn kärsittyään.