Terveisiä Jorvakasta osa 3


Taavettilaiset


Notkon Taavetin pihalle ehtinyt Junkku seurasi, kuinka isäntä ja hänen poikansa Topi istuivat pihapenkillä teroittamassa pokasahaa -Taavetti teroitti ja opasti poikaansa tähän mielestään tärkeään tehtävään.


Vanhempiensa, ruotsalaisten Lapin sodan jälkeen lahjoittaman parak-kiasunnon jatkeeksi Taavetti oli samoista rakennustarvikkeista kasannut asunnon myös omalle perheelleen. Tämän ”hurrien” lahjoittaman ”riva-rin” vieressä seisoi punamullalla rotjattu navetta sekä takana pieni yh-distetty puuliiteri-aittarakennus. Navetan edessä törrötti korkea maalaa-maton kaivonkansi.


Taavetti oli varreltan lyhyt, mutta vanttera kuin Lapin mänty. Hän oli myös hyvin musikaalinen mies, jonka sinäänsä hyvää lauluääntä häiritsi hänen tekohampaittensa tuoma sössötys. Hammaslääkäripelkoisena hän oli revityttänyt jo alle kolmekymppisenä kaikki hampaansa ja vieläpä kerta rysäyksellä. Oman kertomansa mukaan:

-Heti ko viiminen sovitus oli tehty ja rahat lyöty ”hammaslääkäri-ämmän” kourhan, hyppäsin mie hoitotoolista ylös ja lähin vauhila ja paiskasin oven perässä kiini... lopullisesti.


Tästä käynnistä kyläläisten keskuuteen jäi pysyvästi elämään sanonta:

”Lähti, kö Taavetti hammaslääkäristä.”


Kaivonkannen edessä seisoi hajasäärin, tukevat jalat jonkun verran ha-rallaan, niin ikään lyhyt vartinen Osmo vaari.

Vaari seurasi hajamielisen näköisenä poikansa ja hänen perheensä tou-huja. Osmon muhkeat viikset kyömynenän alla ilmeisesti kutisivat, kos-kapa niitä kovasti etusormellaan rapsutti – vai olisiko jokin syvällinen ajatus pulpahtanut hänen mieleensä? Seistyään siinä tovin, kaivoi vii-mein piippunsa esiin ja istahti kaivonkannelle lepäämään ja jatkamaan mietteitään.


Osmo oli nuorena miehenä yrittänyt, tuolloin paikkakunnalla niin yleistä, porovarkaan uraa, mutta jäänyt heti kiinni poron päällä istuen - verinen nylkypuukko vielä kourassa. Istuttuaan muutaman vuoden vankilan kyl-mässä sellissä, laihtuen parikymmentä kiloa sekä saaden nyrkkinsä pa-hasti arville, päätti hän vapaaksi päästyään siirtyä maa- ja metsätöihin. Ja vannoi tästä lähtien toimivansa ehdottoman rehellisesti ja ottavansa tarvittaessa vain niestaporon.(*.

*.) Syömäporo. Niesta, nieste = ruoka, muona, eväs.

Kerran tosin sattui Osmolle paha moka, joka vieläkin miestä suuresti jur-pi ja josta ei ollut viisasta hänelle mainita.


Eräänä nälkäkesänä, jolloin Osmon porukka ei ollut nähnyt ruokaa mo-neen päivään, ilmestyi heidän pihapiiriinsä poro. Väsyneenä vaimonsa ja lastensa valituksiin, oli Osmo viimein eräänä yönä hiipinyt ulos ja teu-rastanut pihallaan pitkään majailleen poron. Aamulla, kun perheenjäse-net heräsivät, oli keittiön liedellä porissut herkullisesti tuoksuva lihakeit-to.

Mutta sitten, keskipäivällä oli pihalle kävellyt Kynnäksen Armas, joka oli katseellaan arvioinut yöllisen teurastuksen jätöksiä ja piippun vartta sy-vällä suussaan pyöritellen mutissut jotain. Osmon tarjotessa vieraalleen lihakeittoa, oli tämä syönyt hyvällä ruokahalulla. Lähteissään kiittänyt ja vielä ilkikurisesti kehaissut:

-Kyllä son Osmo vain niin, että paras keitto se tullee, ko tekee sen omasta porosta, vaikka toisin sanothan.

- Voi rietas! En sunkhan mie tappanut omaa suivakkaa?(*.

*.) Valkeaturpainen poro.

Siinä menni Osmon ainoa poro ja tästä suivaantuneena hän päätti tästä lähtien käyttää toimissaan ainoastaan hevosia.


Kaikki eivät toki uskoneet Osmon ”parannukseen”. Kuten ei saarnamie-heksi ryhtynyt sukulaismies Kalervokaan. Joka kerran eksyi Osmon he-vostallille isännän ollessa sukimassa hevostaan. Aikansa hän oli kysellyt ja tivannut Osmon parannuksesta ja kun ei oikein saanut selvää, mitä serkku sillä tarkoitti, erehtyi hän tätä opastamaan:

-Jos sie Osmo hyvä halvat tehjä totisen parannuksen ja tulla totishen ja elävhän uskhon, niin kyllä sinun häätys ensin tuomita ittesti, ja sitten ju-listaa sammaa muilekki, jokka vielä piehtaroi synneissän. Jos Pyhä Hen-ki on sauttanut sinut, häätyy sinun tunnustaa syntis ja kertoa tottuus maailmale. Ei ole yhtään ihmistä Moseksen ajoista tähän päivhän, jokka olisi tehneet totisen parannuksen saarnaamatta siitä! Puhista sieki hyvä serkku sielusti!

-Ja sinun varmhan häätys puhistaa kenkästi, oli virnuileva Osmo neu-vonut puolestaan serkkuaan.

Kalervo oli kiivaasti puhuessaan polkenut jalkaa lattiaan ja huomaamat-taan upottanut toisen kenkänsä lattialla heinien alla piileskelleeseen ve-telään hevosen lantaan.

Kalervo suuttui tästä niin, ett'ei vieraillut Osmon luona vuoteen. Itse ker-toi kylläkin, että häntä oli vain jurpinut serkkunsa jääräpäisyys, kun tämä ei millään nöyrtynyt ja tullut seuroihin tunnustamaan syntejään.


Mutta Osmo jatkoi valitsemallaan rehellisyyden tiellä. Mitä nyt vähän jop-pasi tavaraa rajan taakse ja takaisin. Nyt hänet tunnettiin, jopa pitäjän rajojen ulkopuolellakin, ehdottomasti tämän kylän rehellisimpänä mie-henä. Omien sanojensa mukaan:

- Miepä se puhunki niin rehelisesti, ette välilä en usko ittekhän kaikkia mitä raatin.

Paikallaolijat välillä vilkaisivat Osmoa huolissaan, olihan tämä jo pitkää istunut paikallaan, käsillään polviinsa nojaten, kumaraan painautuneena. Mutta ennen kuin kukaan ehti kyselemään hänen vointiaan havahtui, kö-nysi pystyyn ja lähti kävelemään hieman horjuvin askelin kohti tupaansa. Olihan päiväkahvin aika.



Talon emäntä Elsi istui rappusilla ”Maija-paperossia” poltellen. Hän oli tomera muodokas nainen, joka pitää niin hyvin lapsensa, kuin miehen-säkin kurissa ja nuhteessa. Elsi oli sota-aikana ja heti sen jälkeen toimi-nut Etelä-Suomessa SKP:n maanalaisessa vastarinta- ryhmässä. Hän oli vuoden 1948 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen tunte-nut olonsa kotiseudullaan uhatuksi, pakeni tänne Lapin kaukaisille seu-duille turvaa etsimään. Tarkoituksena oli ollut viipyä vain sen aikaa, että kotiseudulla tilalle ehtisi rauhoittua. Tapasi tulevan puolisonsa Taavetin, paukahti paksuksi ja jäin pysyvästi tänne asumaan.

Niin se elämä heittelee.


Aatettaan Elsi ei kuitenkaan ole hylännyt ja on jopa Taavetinkin ”kään-nyttänyt” tähän kommunistiseen ”uskoon”. Taavetilla oli tapana humala-päissään kehua retostella:

-Saathin sitä senthän tähänki kylhän naisen malli. Molima Elsin kans jo parissa viikossa pieruväärtijä.

Elsi tosin väitti ottaneensa alkujaan Taavetin aljukseen - siitä se sitten aikaa myöten kapusi reittäni pitkin isännäksi.



- Katto. Junkkuko se siinä? totesi toveri Taavetti, vilkaisten nopeasti tuli-jaa ja kysyi; – mitä poka?

- Eipä mithän, vastasi tulija ja seurasi kiinnostuneena pihaniityllä taka-jalkojaan ylös korkealle ilmaan potkivaa ja hirnuvaa tammaa.

- Muuteko vain tulit kylästelhen? tiedusteli Elsi naureskellen ja nousi sa-man tien ylös tuoliltaan, tumppasi tupakkansa tuhkakuppiin ja teki lähtöä sisälle asuntoon.

- Sekuvain, vastasi poika ja ojensi kätensä kokeillakseen terän terävyyt-tä ja iloisesti kujeillen totesi:

- Ompa kesäterässä! Ja otti pari askelta taaksepäin, ettei vaan Taavetin käsi ehtisi tavoittaa häntä.

- Älä sie Junkku ole niin ranttu, naureskeli Taavetti ja hiplasi sormellan sahanterää ja hetken tuumailtuaan ojensi sahan pojalleen, kehaisten:

- Nyt son terävä!


Kokeiltuaan sormellaan asiantuntijan ottein sahanterää, Topi kääntyi Junkun puoleen ja ehdotti:

- Lähekkö kaveriksi sahhaamhan puita?

- Jos mie..... sitten, myöntyi Junkku, hetken emmittyään.


Taavetti ja Elsi seurasivat hymyillen poikien menoa. Isäntä huusi heidän peräänsä vielä kannustuksen:

- Tehkää sitte ko urkola!!


Saha toimikin hyvin ja polttopuita syntyi urkola. Kunnes Topin ämmi il-mestyi talon nurkalle ja pyysi tuomaan polttopuita. Poikien saapuessa keittiöön pienet sylit täynnä sahaamiaan klapeja, oli ämmi leipomassa hyväntuoksuisia leipiä. Kantajat istahtivat puusohvalle odottamaan palk-kiota.

Istuttuaan kiltisti ja hiljaa n. vartin, ämmi armahti viimein ja toi heille isot siivut juuri paistamaansa leipää, joiden päälle oli levittänyt kirnua-maansa voita sekä lasilliset maitoa. Tunnelma oli jotenkin kotoisan läm-min. Junkku tunsi suurta kateutta Topia kohtaan - tällä kun oli ”ämmilä” - toisin kuin hänellä.


Palattuaan liiteriin he sahasivat muutaman tunnin kuivia pintalautoja polttopuiksi ja palkkioksi saivat Elsin paistamia lättyjä hillon kera. Palkkio oli Junkun mielestä hyvä ja riittävä. Hänelle kun olisi hyvin riittänyt pelk-kä turvapaikka, mahdollisuus olla edes hetki rauhassa Hannun kiusaa-miselta.



Kotimatkalla Junkku pysähti tienreunaan ihmettelemään ja kateellisena seuraamaan, kuinka Röykkiön Kari-Pekka ajoi - ainakin Junkun mieles-tä, hurjaa vauhtia - hiekka pölisten pahasti ”nimismiehen kiharoilla”(* olevaa maantietä pitkin, juuri saamansa uusipirra(** päristen ja täristen allaan.

*.) Soratiessa olevat kuopat ja epätasaisuudet.

**.) Apumoottorinen polkupyörä.

Kuski, huomattuaan tämän kiharatukkaisen pojan tienposkessa, ryhtyi kantavalla äänellä laulaa kailottamaan radiosta juuri kuulemaansa uutta iskelmää:

- Hän ei ole vuosilthan vielä yhtätoistakhan. Pieni kiharainen pää, kujan pimentoihin jää!


Pirran suhahtaessa ohi Junkku näki, kuinka myös takahollarilla kasvot tulosuuntaa päin istuva Nestorin Pena lauloi, kädet ja jalat heiluen laulun tahtiin. Hiemankos Junkkua tuo esitys sapetti.

Mutta vielä enemmän, kun tullessaan kotipihalleen huomasi, kuinka rap-pusten edessä seisoi isä sekä Hannu, keskenään jotain selitellen ja tuu-mi: ”Onneksi nuo ei huomanneet minua” ja riensi saman tien kylän taksi-miehen -Syväsalmen Peten apuriksi, tämän korjatessa 1930 luvulta pe-räisin olevaa isänsä Jaakon Opel merkistä henkilöautoa.