Terveisiä Jorvakasta osa 4

Naapurit ja Röykön Topi

Pete oli rakentanut pihan reunaan paksuista halkaistuista hirsistä kor-jaustelineen. Tämän telineen päälle hän ajoi korjausta vaativan auton, jolloin alle jäi hyvää tilaa työskennellä. Nyt, Peten ollessa auton alla, Junkku ojenteli tälle työkaluja aina tarpeen mukaan:

- Annappa Junkku sieltä pakista putkitonget.

- Tässä tämä.

- Jakoavvain!

- Löytyi... tässä.


Työkalujen nimet Junkku oli oppinut jo aika hyvin, joten Pete oli ilmeisen tyytyväinen pikku apuriinsa, koskapa kehui:

- Kyllä sinusta Junkku vielä hyvä automekanikko tullee.

- Tuliskhan?!

- Kyllä solet seppä näitten autojen kans värkkäämhän. - Ei, mutta nyt met lähemäki syömhän, ennen kö se meijän muori suivaintuu, totesi Pete ja alkoi riisua likaisia haalareitaan.


Apumekaanikon yrittäessä syödä yhtä hienostuneesti, kuin Helenakin, keitettyjen perunoiden kuoriminen, koskematta sormillaan niihin, tuotti suuren suuria vaikeuksia. Ja tätä epätoivoista yritystä seuraavalle Petel-le pitää naamaansa peruslukemilla.


Syödessään Junkku katseli ikkunasta avautuvaa autiota ja hiljasta kylä-maisemaa. Oikein hätkähti, kun huomasi maantielle yhtakkiä ilmesty-neen todella verkkaista vauhtia löntystävän valtavan kokoisen sonnin, joka veti perässään isohkoa ja korkeaa heinäkuormaa, kierot sarvet kä-velyn tahtiin heiluen. Heinäkuorman päällä istuva mies roivasi aina välil-lä kädessään olevalla ruoskalla sonnia. Kuskin vieressä istui nainen hui-vi päässä ja maha pystyssä. Molemmat he katselivat apaattisen näköi-sinä ohi ”kiitävää” kylänraittia.


- Voi rietasta! Tuo pirun riivaama velipoika on ollu taas pukila! manasi Jaakko.

- Älä jo hyvä mies kirvaa, ko lapsiki paikalla, torui Helena.


Junkku ei ymmärtänyt, mistä isäntäväki puhui. Katsoi tutkivasti aikuisia, mutta he katselivat hieman noloina muualle. Sonni kuormineen oli jo hä-vinnyt asuntolan taakse, kun Junkku käänsi jälleen katseensa tielle päin. Samassa ilmestyi näkyviin hieman vaikeasti kävelevä, usein Junkun ko-tona nähty mies, Röykön Topi. Nyt Junkulta meni ruokahalu, kun muisti elävästi tuon miehen viime kesänä järjestämän verilöylyn:


Tuona kesänä isä alkoi jatkuvasti märisemään, ettei hänen olisi tänne muuton yhteydessä pitänyt tuoda tuota juuttaan jäniskoiran mukanaan. Hän kun olisi halunnut pitää koiraa kesällä ulkona kiinni kytkettynä, mut-ta räkkä-aikaan sitä ei voinut pitää siellä laisinkaan. Siksi se ei isän mie-lestä sopinut tänne sääskien ja mäkäräisten valtakuntaan. Sillä, heti kun koiran jätti tuolloin ulos, vinkui se surkeana ja aneli pelastamaan sen noiden verenimijöiden kynsistä. -Tuo oli lasten mielestä vain tekosyy - pakkoko sitä oli räkkä-aikaan ulkona pitää - olihan se talvetkin sisällä.


Vain muutamia kertoja oli isä käynyt koiran ja Suurpoukaman Arvon kanssa jänismetsällä, siinä kaikki. Hänen into metsästykseen oli vain hii-punut ja nyt hän halusi koirasta eroon. Meille lapsille olikin suuri järkytys, kun isä kertoi, että Topi Röykkö tulisi ja veisi lemmikkimme viereisen Ait-tatievan taakse ja lopettaisi sen.

Meidän itkuisiin vastalauseisiin suhtautui välinpitämättömästi, katseli meitä vain hetken ja töksäytti sitten tylysti:

- Pakko tuo koira on lopettaa, eihän se voi ellää täällä Lapissa.


Kun isä käveli takaisin omaan valtakuntaansa, näkyi siellä jo istumassa hieman röytyneen voimamies Topi Röykkön. Tämä Topi oli oman ilmoi-tuksensa mukaan epäilemättä tämän pitäjän paras ja kokenein tarkka-ampuja, sekä myös kokenut eläinten teloittaja. Hetken kuluttua astuikin tämä”Lahtari” jämäkin askelin ulos työhuoneesta, haulikkoa olallaan kantaen.

Ylvään näköisenä tämä "lahtari" kulki eteisen kautta ulos ja me lapset seurasimme häntä turvallisen välimatkan päässä. Topi irrotti hihnan kou-kusta ja lähti taluttamaan kuolemaantuomittua kohti valitsemaansa Aitta-tievalla sijaitsevaa mestauspaikkaa. Ja me kuljimme itkien hänen peräs-sään ja huutelimme hänelle kiukkuisesti:

-Minne sie oikhein viet sitä meijän koiraa, läski?!!

Viimein Topi pysähtyi ja yritti rauhoitella meitä:

- Olkaa penikat hiljaa! Isästi määräämää hommaahan mie vain tehen!

Hän otti sitten muutaman askeleen, kun jo pysähtyi ja pyysi:

- Älkää tet lapsirievut olko minule vihasia.


Topin selitys ei meitä rauhoittanut, vaan Maikku huusi vihaisena ja pui pientä nyrkkiään:

- Jumankauta päättä meijä haukku ilti, tinä lätki ukko!!

Topi käänsi hieman päätää, tuhahti ja jatkoi matkaansa.


Me katselimme Aittatievan huipulla makaavan ison kiven takaa, kuinka ”Lahtari-Topi” sitoi lemmikkimme remmillä kiinni matalaan koivuun. Asteli sitten harppoen n. 10:n metrin päähän, työnsi patruunat haulikkoon ja kohotti sen kohti kuolemaantuomittua. Me suljimme silmämme.

Kun laukaus pamahti olimme varmoja, että nyt meidän lemmikkimme olisi vainaja – murhattu sellainen.


Nyt alkoi karmivan, sanoinkuvaamattoman tuskaiseen ulinaan. Hetken meissä jo eli toive, että tuo julma pyöveli olisi vahingossa ampunut itseään koipeen. Mutta pian pamahti jälleen ja ulina yltyi nyt jo korvia repiväksi tuskanhuudoksi.

Avasimme silmämme ja näimme, kuinka rikki revitty lemmikkimme juoksi pomppien ympäri puuta ulisten tuskissaan. Meistä oli sydäntä raastavaa katsoa tuota kärsivää eläintä, jonka tuskanhuuto sen kun vain jatkui ja jatkui ja jatkui ja....


Nyt kuitenkin tältä ”tarkka-ampujalta” olivat patruunat loppuneet, joten hänen täytyi lähteä hakemaan niitä lisää. Topin kävellessä ohitsemme, purimme vihaamme tähän lahtariin pilkkahuudoin:

- On siinä kanssa ”tarkka-ampuja”, läski!!!

- Ooko sie pullukka ennen ampunut oikealla pyssylä?

Kesti vielä n. kymmenen minuuttia, ennen kun Topi sai tuskaisen ulinan loppumaan. Ampui armolaukauksen metrin päästä kiduttamaansa koiraa päähän. Aittatievalle palasi rauha ja hiljaisuus, meidän lasten mieliimme ei niinkään.”



Istuessaan nyt Syväsalmien ruokapöydän ääressä, tunsi Junkku vihan piston sisällään ja sanoikin huomaamattaan:

- Pirun ukko, - tarkka-ampuja muka.

Onneksi vain Pete oli kuulemassa tuon ja tietoisena koiran kohtalosta, myötäeläen yritti lohduttaa:

- Niin, soli siinä ihan nokan eesä se koira!

- Haas vain son nyt ampunu itteänsä koipheen..., ko nuin varroi astuu, ihmetteli Junkku ja ehkä myös hieman toivoikin.



Pete tiesi kertoa, että Topi oli ollu läheisessä syrjäkylässä siivoamassa kaivoa ja laskeutunut ämpäriköyttä pitkin kaivon pohjalle. Ylös noustes-saan Topin käsivoimansa eivät riittäneet nostamaan hänen pitkälti yli sa-takiloista ruhoa ylös, vaan hänen ote oli livennyt ja Topi oli pudonnut yli kuusi metriä, mätkähtäen kaivon pohjalle. Häneltä oli katkennut useita kylkiluita sekä oli kolhinut polvensa pahasti. Talonväen avustamana hä-net oli kuitenkin saatu viimein nostettua ylös.



Pyllyreikä-Nipa”

Seuraavana päivänä Notkon Nipa, tuo isän hyvä väärti, saapui kylään ja yritti kävellä vauhdilla sisään rapasilla, varret päällekkäin käännetyillä saappaillaan. Mutta tällä kertaa hänen kulkunsa pysähtyi valppaaseen ovivahtiin. Aino oli ottanut Nipan edellisistä käynneistä viimein opikseen. Keittiön ikkunasta Aino oli seurannut tulijaa, niinpä Nipan vauhdikas tulo pysähtyi, kuin amatöörisalakuljettajalla rajan tullipuomiin, kun Aino seisoi topakasti jalat harallaan eteisessä. Järkähtämätön katse silmissään hän osoitti sormellaan ulko-ovea ja tiukasti komensi:

- Nyt kyllä pyyhit sinäkin juutas ne rapakenkästi!!

Nipa vilkaisi nopeasti saappaitaan. Hymähti ja käveli kiltisti takaisin rap-pusille. Potki siellä jalkineet jaloistaan. Palasi virnistelle takaisin, kysyen:

- Jokhan kelpaa rouvale?


Vastausta odottamatta Nipa jatkoi olohuoneeseen.


Aino huoksi syvään. Ei sanonut mitään. Kääntyi ja palasi keittiöön, jossa pullapitkoja vimmaisesti letittäen purki kiukkuaan:

- Tuokin juuttaan virnuilija kulkee paskasilla kengillään sisälle, niin ettei kerkiä, kun perässä juosta ja siivota sen jälkiä.


Vieras sensijaan istua röhähti takan edessä olevaan nojatuoliin ja ryhtyi takkatulen loisteessa lämmittelemään käsiään. Takan edessä lattialla is-tuva pikkupoika sekä sohvalla istuvat lapset katselivat uteliaana tulijaa, jonka toinen silmä näytti hieman karsastavan ja kasvoilla väreili lähes aina pienoinen virne. Sekös lapsia nauratti. Hetken käsiä lämmiteltyään Nipa nappasi lähelle kävelleen 3 vuotiaan tytön syliinsä ja avasi keskus-telun vanhan tavan mukaan tiedustellen:

- No, mitä tänne kuuluu?

- Eipä kummempaa. - Ajattelin ruveta rakentamaan venettä.

- Son kyllä tähelinen täälä. Olekko sie ennenki venheitä värkänny?

- Kotipuolessa yhden.


Tämä kirkkoneuvoston sekä koulun johtokunnan jäsen ryhtyi jälleen ker-tomaan vanhoja tarinoita paikkakunnalta, toimien ikään kuin tämän ete-lästä tulleen opettajan ja hänen perheenjäsenten perehdyttäjänä paikal-lisiin ihmisiin ja tapoihin. Samaan aikaan tämän ystävällisen opastajan sormet sivelivät sylissään istuvan pikkutytön paljasta pyllyä. Hipelöityään aikansa, yritti työntää etusormen tytön pyllyreikään. Nyt lapsi viimein pa-rahti itkuu ja pyristeli isänsä syliin turvaan. Sieltä lapsi kääntyi katso-maan tuota pelottavaa setää, joka istui tuossa lähellä, kiimapaikka ko-hollaan.


Tarkkana miehenä Nipa huomasi lapsen hämmentyneen ja kysyvän kat-seen. Niinpä hänelle tulikin kiire ristiä jalkansa, ettei vaan isä Jyri kiinnit-täisi turvotukseen huomiota. Mutta Nipa setähän ei antanut mokoman lapsen itkun häiritä, vaan jatkoi iloisesti kertoen, kuinka ollessa vielä koululainen oli vanhan koulun, tuon sotaaikana poltetun, seinillä roikku-nut paloruiskuja. Hän oli päättänyt testata yhtä niistä käytännössä. Ai-kansa kun oli kytännyt, niin vihdoin huomasi johtajaopettaja Helenan kä-velevään kohti ulkovessaa.


Nipa nauraa hihitteli tovin, löi kämmeniä polviinsa, kunnes kykeni jatka-maan. Kehui, kuinka oli rientänyt tuo ruisku kädessään koulun hyysikän alle odottamaan lähestyvää saalista:

- Ja ko mie hoksasin, ette se Helena tälläsi pershensä siihen reijäle, sil-loin mie poka pumppasin sitä ruiskua minkä kerkisin... hiih... hiih... Ja se Helena alko tieten huutamhan.


Naurua pidätellen istui Junkku lattialla ja kuunteli tarkkaavaisena näiden kahden aikuisen opettavaisia juttuja. Viimein hän purskahti nauramaan ja makustellen oppimaansa uutta sanaa, ryhtyi hokemaan:

- Pershensä...hiih... hiih... pershensä... hiih... hiih... per...

Isänsä sylissä istuvaa Maikkua ei naurattanut.


- No, tuliko puhdasta? kyseli naureskeleva Jyri.

- Tuli kuule puhasta kerrala... hiih... hiih.... Hopusti se Helena hyppäsi pysthyn ja alko huutamhan. Sitte se katteli siitä reijästä sinne alas ja yrit-ti ettiä kuka sielä oikhein ruiskun kanssa värkkää, mutta miepä kerkisinki luikkia piilhon.


Seurattuaan kuulijoitaan hetken hihitellen, Nipa jatkoi:

- Silloin mie poka laukoin pakhon sen ku kerkisin... hiih... hiih.. hih ... hi.



Ruiskumestarin henkilöllisyys oli pian selvinnyt. Helena oli komentanut erään hiljaisen pojan opettajainhuoneeseen ja siellä karttakeppi kädes-sään, kuin kapellimestari ikään, näppäili kielikelloaan ja pian tämä oli soinut, kuin kannel soittajan. Illalla Nipan kotiin oli tullut eräs tyttö asun-tolasta kertmaan, että Helenan pyytää Nipaa ja hänen isäänsä asunnol-leen yhdessä arvioimaan Nipan tähänastista koulumenestystä sekä kes-kustelemaan pojan tulevaisuuden suunnitelmista. Mutta olikin kertonut Osmolle Nipan vpk-harrastuksista. Silloin oli Osmo-isä nauruaan pidä-tellen todennut:

- Kyllä meijän opettaja nyt häätyy tuo pojan piru kousia oikhein urkola.


Hieman vakavoitui nyt Nipakin, kun kertoi:

- Mie hääjyi puottaa housut alas, ja se Helena oikhein roimi remmilä minua pershele ja välilä se huusi:

- Vieläkö tekkee mieli ruiskutella!?.. senki!... sanonko mie!


Hieman vaivaantuneena istui Nipa nyt hetken hiljaa. Sitten vaihtoi
puheenaihetta:

- Son aika perso viinan perhän, tuo ruustinna meinaan.


Tuttu virne palasi Nipan kasvoille, kun hän ryhtyi muistelemaan, kuinka vielä poikasena ollessaan oli joutunut isänsä käskystä etsimään kahta vanhinta veljeään. He kun olivat jo monta päivää olleet mieron tiellä. Oli viimein löytänyt heidät kanttorin asunnolta. Isän terveiset heille kerrot-tuaan, käskivät nämä pikkuveljensä suksimaan suolle. Nipa oli uteliai-suuttaan kuitenkin hiipinyt ikkunan taakse seuraamaan, mitä siellä oi-kein touhuttiin. Oli nähnyt molemmat veljensä, ruustinnan sekä kanttorin istumassa pyöreän pöydän ympärillä pelaamassa korttia. Keskellä pöy-tää oli kiljuastia, josta pelaajat aina välillä kauhoivat juomaa mukeihinsa. Huoneen perällä oli ollut petaamaton hetekka.


Tästä silminnähden innostuneena, Jyri ryhdistäytyi ja ryhtyi kertomaan juuri kuulemaansa mehukasta juorua kylän ”ruhtinaan” puolisosta:

- Niin, minäkin olen kuullut, että tuo ruustinna olisi sellainen tuurijuoppo. Tuon Taavetin Elsi kertoi, että ruustinna oli tullut viime viikolla heille ja valitellut kovin vilustumistaan. Kysellyt heti perään ”Sir Ephedrin” yskän-lääkettä(*.. Kun sitä ei sattunut Elsillä olemaan, oli hän tarjonnut lääk-keeksi kanfertin tippoja(**. sokeripalan kera. Tällöin ruustinna oli napan-nut koko pullon Elsin kädestä ja juoda lorauttanut siitä osan suoraan pul-lonsuusta ja työntänyt loput käsilaukkuunsa, luvaten tuoda uuden tilalle. Jopa oli Elsikin uskonut vaijettuun salaisuuteen - ruustinnan tuurijuop-pouteen.


Nämä kaksi aikuista miestä puhuivat keskenään härskejä kielikuvia käyttäen, ikään kuin lapsia ei kuulemassa olisikaan. Mutta isäntää vie-raan kertomat juorut näyttivät kovasti miellyttävän. Naurunsa lomassa hän hieman räyhäkkäästi sanoikin:

- Kyllä se ruustinnallekin näyttää viina maistuvan!


*.) https://yle.fi/teos/huumesuomi/yskanlaakkeet/


**.) Irlanissa Kanfertin tipat oli ihan kansanvaiva ja pariisittaret nielthin sitä oliivikapselissa ettei henki haise. Poromiehet ja tukkijätkät ei haijus-ta piitanhet ko vain päähän meni. Seuraväki moitti vähän haijua ja söi uskovaistenpastillia (piparminttupastelli) jolla haiju peittyi.

Soli 3 ossaa pirtua ja 1 osa eetteriä (josta tuli paha haiju) jota sekotethin apteekissa ja oli apteekille rahalähe. Se kiellethin Ruottissaki. Norja on eri maata, sielä saapii vishin vieläki! Siittä tullee raju 30-45 minutin hu-mala mutta ei tule rapulaa. (Kari Autto.)


Takkatulen loimussa porukka nauraa hörötti, paitsi vakavailmeinen Maik-ku. Jyri kaivoi tekohampaansa suustaan ja puhdisteli niistä sormellaan pullanmuruja ja kopisti lopuksi varovasti takkakiveykseen.

7-vuotias Jatta katsoi molempia aikuisia inhoten ja yökkäsi:
-”yööökk!”, ö:tä painottaen ja lähti kävelemään pois.



Äiti Ainon kaadettua lisää kahvia, Nipa joi ryystäen ja pyöritteli sokeria suussaan. Maiskutteli hetken ja sitten kysäisi:

- Mutta olekko sie Jyri kuullu siitä mustalais-Hansista? Siinä son vasta oikhein iso mulkkunen mies. Se Hansi meinaan.


- Minkhälainen son se semmonen iso mulkkunen mies? uteli lattialla is-tuva Junkku.

- Son kuule poka oikea kyrpämies se! opasti Nipa.


- Miten te kehtaatte lasten aikana tuommosta? tuhahti Aino ja lähti vihai-sena keittiöön.


Nipa ja Jyri nauroivat äänekkäästi pikkupojan kysymystä, kunnes Jyri sai sanotuksi:

- Olen minä Hansista jotakin kuullut. Se on kuulema hyvä soittamaan haitaria, vissiin?

- Soittaa se vain hyvin... joo.


Kyseinen Hansi eleli näillä Lapin kairoilla erakon elämää, asuen milloin missäkin. Kylillä kerrottiin, että Hanssi olisi heimonsa hylkäämä, koska ei suostunut varastamaan, eikä puukko kädessä tappelemaan. Hanssi kierteli pitkin pitäjää myymässä erilaisia käyttöesineitä, työkaluja ym., sekä toimi renkinä, jos jossain päin pitäjää tarvetta oli. Hän oli tunnetusti pitäjän rehellisimpiä miehiä. Hanssi ihaili ylikaiken kauniita naisia, joiden kauneuden hän aina mittasi volteissa.


Nipa muisteli, että hakiessaan nuorena miehenä hevoskyydillä Pottulas-ta Jorvakkaan kolmea nuorta turistinaista, olivat he paluumatkalla joutu-neet pakenemaan kovaa ukonilmaa erääseen taloon. Siellä tapasivat isäntäväen lisäksi kyseisen Hansin. Tästä riemastuneena Nipa oli tie-dustellut, löytyisikö talosta haitaria. Kun soittopeli löytyi, ilmoitti Hansi esittävänsä ensin puolipuhdasta musiikkia. Ulko-oven edessä hän oli soittanut kurttua ja sätkinyt jalkojaan kiivaasti sinne tänne.


Ablodien jälkeen taiteilija kertoi esittävänsä seuraavana putipuhdasta - tahraamatonta musiikkia. Pudottanut housunsa ja soittanut Säkkijärven polkkaa ja samalla heilutellut takapuoltaan niin, että hänen valtavan ko-koinen heppinsä oli heilunut eestaas, läpsyen vasten reisiä. Naiset olivat kovin kauhtuneet ja nostaneet kätensä silmiensä eteen. Nipa oli heitä siitä moittinut:

- Nyt ko meijän suuri taiteilija kerran suostui esiintymhän, ei teijän piä si-tä nuin halveksia, ettei voija ees kattoa!

Taas Nipa ja Jyri nauraa hörisivät. Lapset yhtyivät nauruun - Maikku ei.

Viimein vieras väsyi puhumiseen, nousi ylös ja tyytyväisenä talon anti-miin, kiitteli:

- Ei, minun häätyy vielä keritä kirkkovaltuuston kokkouksen... Se rovasti ei oikhein tykkää, jos sieltä myöhästyy. Kiitos kahvista emännälle!

- Voi juutas, minullakin alkaa kohta kirkkokuoron harjoitukset, havahtui nyt myös Jyri ja vilkaisi esiin kaivamaansa taskunaurista.(*.


*.) Taskukello