Terveisiä Jorvakasta osa 9


1957. Lyhyen lapsuuden pitkä loppu


Se oli kaunis ja lämmin alkukesän aamu, kun Tapanilan perhe heräsi ko-vaan kolinaan ja koulun pihalta kuuluvaan remonttimiesten pulinaan. Oli vihdoin alkamassa rakennusten peruskorjaus. Tämä remontti toisi asun-toihin vihdoinkin myös sisävessat, vessanpönttöineen. Tieto tästä oli le-vinnyt ympäri pitäjää ja herättänyt kauhistusta, etenkin Lantalan syrjä-kylässä.


Tuleva Jyrin vävypoika Lantalan Leopold olikin tästä järkyttyneenä julis-tanut:

- Mihin tämä maailma on oikhein menosa, ko kohta Jorvakassa paskot-han ruusipönthön. Son kyllä rohki ryöttää hommaa. Kyllä puuhyysikkä senthän on rohki puhas siihen homhan.


Oli jo heinäkuu, kun pois remontin jaloista pieneen 20 neliön saunaan muuttivat Jyri, Aino, sekä seitsemän lasta, pienimmän ollessa vasta puolitoistavuotias. Huonekalut ja muut tavarat oli viety koululle säilöön, vain välttämätön otettiin saunalle mukaan. Äiti joutui valmistamaan ruuat perheelleen, joko saunan vesipadassa tai ulkona nuotion loimussa.


Remontin aikana lapset usein leikkivät iltaisin pihalle kaivetuissa suu-rissa ja syvissä kuopissa. Konttasivat rakennusten alle johtavissa mata-lissa ojissa. Myös tyhjillään olevat asunnot olivat, remonttimiesten olles-sa ruokatunnilla, kelpo leikkipaikkoja. Näin kuvitteli myös 4 vuotias Maik-ku tyttönen, leikkiessään nukellaan heidän tyhjillään olevassa asunnos-sa. Hoilasi iloisesti juuri oppimaansa lorua ja hyppyytti nukkea:

- Niin sonki, sanoi Lonki, ko istu kivellä ja onki!.. Niin sonki, sanoi Lonki.


Kohta saapui myös hänen isoveljensä Hannu etsimään ”leikkikaveria” ja löysikin etsimänsä. Ennen omaan ”leikkiinsä” ryhtymistä, riensi Hannu kuitenkin tarkistamaan kaikki huoneet. Kysyi vielä varmuuden vuoksi siskoltaan:

- Onko täällä ketään muita?

- Ei täälä ole ennää kethän..., kaikki lähit syömhän.


Tyytyväisenä kuulemaansa, isoveli viittoili kädellään kutsuvasti:

- Tuleppa Maikku sinäkin katsomaan, minkälainen vessa meille tulee.....
Eikö tulekkin hieno?


Saatuaan houkuteltua siskonsa koppiin, sulki kiireesti oven ja telkkesi sen laudan pätkällä. Komensi hiljaa, mutta tiukasti:

- Ja nyt ollaan hiljaa, kuin kusi sukassa.

- Mitä sie oikhein meinaat, ihmetteli sisko.

- Minähän sanoin, että ole hiljaa.


Isoveli Hannu riisui pikkusiskoltaan pikkuhousut ja kaatoi lattialle. Laittoi kämmenensä siskonsa suun eteen. Hetken hän siinä päällä ähelsi, mut-ta kun valmista ei tahtonut tulla, käski siskonsa pissata vähän liukas-teeksi. Pinnistelyistään huolimatta Maikku ei siihen kyennyt.

Mutta sitten Maikku tunsi suunnatonta kipua alapäässään, melkein taju lähti. Tunsi kuinka jotain märkää valui pitkin hänen reisiään. Yritti huutaa tuskaansa ulos, mutta huuto pysähtyi Hannun kämmenen alle.

Mutta Hannultahan onnistui ilman pissaakin, kuin vanhalta tekijältä kon-sanaan. Hän kun oli jo aikaisemmin harrastanut Jatta siskollaan näitä ”pippelileikkejä.”


Hannu könysi polvillaan kuiskimaan verisenä makaavan ja itkevän kor-vaan:

- Jos kerrot tästä kenellekään, niin minä joudun vankilaan. Silloin mei-dän äiti kuolisi suruun ja te kaikki joutuisitte lastenkotiin, koska ei isä jaksaisi teitä yksin hoitaa. Ymmärrätkö sinä?... Haluatko, että äiti kuolee, häh??.. häh??

- En... En... En... En...

- Muista sitten. Et kerro kenellekään tästä.

- Mie luppaan, en kerro kelhen, mie en halua, ette äiti kuolee. Enkä mie halvaa lastenkothin.

- Puhu hiljempaa ja muista.... Ja muista, ei sanaakaan kelleen.


Tämän hirviön painostus loppui tällä erää, kun asunnosta kuului kolinaa ja sitten, kuinka äiti huhuili pikkutyttöään:

- Maikku!! Oleko sinä täällä??!... Sen nukke on kuitenkin täällä??... Min-ne ihmeeseen se tyttö on mennyt??


Perhana. Mitä tuo täällä tekee??.... Miten se osuikin juuri nyt tänne? Emme voi mennä enää ovesta ulos”, mietti pedo-Hannu lähes paniikis-sa, mutta pian hän keksi ratkaisun:

Ikkuna tietenkin.”


Tuo pakotie olisi ahdas, mutta riittävän iso. Ensin Hannu kuitenkin tarkis-ti, ettei vain pihalla näkyisi ketään. Kun typö tyhjä oli piha, nosti siskonsa ikkunan kautta ulos. Odotti sitten tovin ja aukaisi oven. Eteisaulassa sei-soi äiti, joka nyt kääntyi katsomaan vessan ovella seisovaa ja ihmeen punaposkista poikaansa.

Hieman hämmästyneenä äiti kyseli, mitä Hannu oikein touhuaa täällä ja oliko mahdollisesti nähnyt pikkusiskoaan, koskapa tytön nukke lojuu tuossa lattialla? Hannu kiisti nähneensä ketään, mutta lupasi etsiä ka-donnutta ja livisti nopeasti ulos.



Kävellessään kädet taskussa ja leuhkasti virnistellen kuopille myllerre-tyllä pihalla, huokasi Hannu tyytyväisenä:

- Jännäksi meni, mutta tekipä hyvää.


Sillä välin Maikku oli hortoillut, kuin unissaan käyden, kotitalonsa takana kohoavan Aittatievan kupeessa törröttävien suurehkojen kivien välissä sijaitsevaan leikkipaikkaansa. Varovasti hän pyyhki vuotaneet veritahrat pikkuhousuihinsa ja piilotti housut kivenkoloon. Istahti huokaisten kätkön päälle.

Siinä istui nyt raiskattu, itkevä lapsi. Yksin. Kauhusta laajentunein silmin ja yritti ymmärtää, mitä oli tapahtunut.


Yksi, niin yksin istu hän

Itkee, itkee lapsi nyyhkien

Syvään suruun vaipuen

Tunne elon turvaisan

Viattoman lapsuude

Kaikki tuo nyt poissa on

Rikki revittynä, verisenä

Kiven alle piilotettuna



Tälle leikkipaikalle Maikku ei koskaan enää palannut.



Kuinka kauan oli paikallaan istunut, siitä Maikulla ei ollut mitään käsitys-tä. Jossain vaiheessa hän kuitenkin havahtui, kun tunsi syvällä mielensä sopukoissa liikahtavan omituisesti. Katse harhaili. Etsi. Pälyili. Ikään kuin jotain etsien. Ei löytynyt.

Lapsuus oli hävinnyt ikiajoiksi – syöksynyt unohduksen syövereihin.

Hetken hän siinä vielä istui, sitten iski pakokauhu - pelko. Päällimmäise-nä kuitenkin ajatus paeta jonnekin turvaan, pois Hannu veljensä ulottu-vilta.


Saatuaan viimein joten kuten ajatuksensa koottua, meni pihalla touhua-van Junkku veljensä luokse ja itkien kertoi tälle kaiken. Kyynelsilmin tarttui tämä veli pikkusiskoaan kädestä ja ehdotti:

- Lähemä kertomhan isäle?

- Ei!...Ei!!, rimpuili Maikku vastaan ja kertoi, mitä isoveli Hannu oli sano-nut.

- Sanoko se noin?

- Sano!... Sano!

- Sitte meijän varmhan häätyy karata johonki, muuten se piru tule taas sinun kimphun?

- Minne met muka voisima mennä?

- Lähemä poijes, lähemä sinne Suurpoukamhan?

- Millä met muka sinne pääsemä??

- Meijän häätyy kävellä. Tule!


Tietäen matkan olevan pitkän ja raskaan kävellä, mutta muutakaan tur-vapaikkaa he eivät siihen hätään keksineet. Niinpä he lähtivät kävele-mään rinta rinnan yli kymmenen kilometrin päässä olevaa pientilaa koh-den. Paikkaan, jossa he olivat viime kesänä viettäneet yhden lapsuuten-sa ihanimmista hetkistä. Temmeltäneet pihalla ja heinäladossa, tehden siellä kuperkeikkoja sekä hyppineet sen yläorsilta valtavaan heinäka-saan.



Tämän Suurpoukaman Arvon sekä muutaman muun jorvakkalaisen kanssa Jyri, entisenä kotiseutunsa sivutoimisena maatalousneuvojana, oli ollut perustamassa joitakin vuosia sitten, tänne soiden ja tunturien keskelle, traktoriosuuskunnan, tarkoituksena nostaa tämän tunturiseu-dun maataloustuotanto uuteen ja ennennäkemättömään kukoistukseen. Mutta ihme ja kumma, tämä bisnes ei menestynytkään ja Arvo joutui lunastamaan tuon traktori omaan käyttöönsä.


Jyri tosissaan yritti saada maanviljelyn kukoistamaan uudessa asuinpi-täjässään. Hän yritti myös omalla esimerkillä näyttää, että ainakin peru-nanviljely kannattaisi, pohjoisesta sijainnista huolimatta. Mutta tässä hän ajautui pian riitaan koulun maiden käytöstä ja sai nuhteen toiminnastaan kansakoululautakunnalta. Tästä pillastuneena Jyri lähetti, ehkäpä hie-man sarkastisen, kirjelmän ko. lautakunnalle:



Jorvakkan kansakoululautakunnalle


Koska Kansakoululautakunnan Puheenjohtaja suvaitsi antaa allekirjoit-taneelle nuhteet koulun toisten opettajien luontaisetujen anastuksesta, sallinette minunkin lausua joku sana asiasta. Joka tapauksessa täytyy sanoa, ettei ko. Lautakunta lienee lukenut ”Salmelaansa” varsin tarkoin, koska ryhtyi nuhtelemaan kuulematta ensin ”rikollista.”


Odotin aikanaan, että Johtajaopettaja, Johtokunta tai Kansakoululauta-kunta ilmoittaisi, kuuluuko minulle ja kuinka paljon koulun tontilla olevas-ta viljelymaasta, mutta mikään näistä instansseista ei suvainnut sanallakaan mainita asiasta.


Ennen kuin viime kesänä ehdin kysyä ko. asiaa, saapui puheilleni Not-kon Kalervo, sanoen olevansa halukas vuokraamaan koulun tontin ny-kimismaaksi ja hän sanoi Syväsalmen kehoittaneen tulemaan minun
puheilleni, koska maa muka kuuluu minun luontoisetuihini.


Ihmettelin hiukan näin hienotunteista asian tiedoittamista, mutta koska halusin olla yhtä hienotunteinen, en mennyt asiaa karkeasti suoraa ky-symään. En myöskään Kalervo Notkon sanaa osannut epäillä, sillä kai-pa saarnamiehen asema velvoittaa.


Näin ovelasti siis suoritin anastuksen jo vuosi sitten, mutta nuhteet jäivät silloin saamatta. Viime syksynä tiedustelin Kunnantoimistosta, onko mi-nulle tulossa mitään korvausta puuttuvista luontoiseduista ja sieltä vas-tattiin, ettei tule. Kunta katsoi siis antaneensa ne täydellisenä.


Ja nyt Kansakoululautakunta sanoo, että minä olen ottanut maata liikaa ja kuitenkin ko. Lautakunnan puheenjohtaja samalla kertaa vakuutti, et-tei maata ole tarpeeksi yhdellekkään opettajalle. Tämä lienee jotakin korkeampaa matematiikkaa, jota Ojalan laskuopissa ei ole selitettynä.


Viime syksynä en huomannut millään taholla intressiä maan käännättä-miseen, enkä arvannut käydä toisille opettajille sanomassa, että tuolla olisi perunamaata, Silloinhan olisi sopinut sanoa, että minä tarvitsen niin ja niin paljon. Kukaan ei puhunut mitään. Nyt keväällä olisi sopinut sa-noa, mutta ei kukaan puhunut puoltakaan sanaa. Vasta sitten, kun ar-veltiin minun kylväneen kaiken käännetyn maan, rupesi puhe luista-maan. Minun nenääni haiskahtaa koko meiningissä hiukan juonittelun käry. Joka tapauksessa tällainen on melko omaperäistä ja erikoislaatuis-ta kansakouluperunanamaalautakuntapolitiikkaa.


Tulkoon lopuksi mainituksi, että sillä hetkellä, jolloin minua nuhdeltiin pe-runamaan ”anastuksesta”, vapaata perunamaata oli riittävästi ja että vie-läkin koulun tontilla on perunamaata tyhjänä. Voin siis palauttaa nuhteet aivan käyttämättöminä ja toivotuksin, että seuraavalla kerralla ne joutui-sivat oikeammalla osoitteella matkalle.


Kunnioittavasti

Jyri Tapanila, kansakoulunopettaja.”



Edellisenä kesänä Arvo oli kuskannut lapset tilalleen traktorinsa lavalla. Matka oli tuolloin tuntunut niin kovin kovin lyhyeltä, mutta toista oli nyt. Sillä jo matkan alkuvaiheessa valitti Maikku, että hänellä oli vaikeuksia kävelynsä kanssa, koska hänen jalkojensa väliin sattui niin vietävästi. Matkan puolivälissä hän sitten yllätti ja juoksi järvenrantaan. Potki ken-gät jaloistaan, kääri housunlahkeensa ja lähti kahlaamaa pitkin matalaa rantaa, kadoten suuren ja tuuhean pajupusikon taakse.


Palattuaan muutaman minuutin kuluttua, ei hän virkannut mitään, lähti vaan kiivaasti jatkamaan matkaa. Ei kysellyt velikään, vaan katseli hie-man ihmetellen. Mutta hetken kuluttua kääntyi Junkku siskonsa puoleen ja kysyi hieman ilkikurisesti:

- Kävästikkö sie uipasemassa?

- Kyllä solet sitte tyhmä!!! kivahti sisko.


Hitaasti ja puhumattomina he taivalsivat tässä lähes helteisessä säässä kylän toiseen päähän, kunnes Maikku ilmoitti, että hänen olisi pakko hui-lia hetken. Kun he väsyneinä ja nälkäisinä istahtivat tienpenkalle lepää-mään, Maikku viimein kertoi hieman mielensä pahoittaneelle veljelleen, että hänen oli ollut pakko käydä pesulla, koska vuosi vieläkin verta.


Pikku-karkulaiset ehtivät istua vain pienen tovin, kun jo alkoi kuulua lähestyvän traktorin pörinää. He riemastuivat. Maikku suorastaan pomppasi ylös, kuin jousi ja hihkaisi lujaa:

- Suurpoukama tullee!! - Suurpoukama tullee!!

- Tuoko? Mistä sie tiijät, ette tuo on Arvon rattori?

- Son samanlainen ääni kuiten.

- Minusta tuo on ihan erilainen.

- Kyllä son Suurpoukama, usko pois!

- Kyllä son jonkun toisen rattorin ääni, ja se tullee vielä väärästä suun-nastaki.


Mutkan takaa ilmestyvä traktori oli matkalla kylälle päin. Lasten kohdalle ehdittyään kuski Röykkiön Veikko pysäytti kova äänisen kulkupelinsä ja sammutti moottorin. Kuski istui hetken hiljaa pukillaan ja ihmetellen kat-seli näitä pieniä kulkijoita. Huokaisi syvään ja kysyi:

- Minne tet penikat otta oikhein menossa?

- Suurpoukamalle met meinasima, sopersivat lapset.

- Jaa-ha, vai Suurpoukamhan sitä olhan menossa.... Niinpä niin, sinne-hän sitä.


Veikon kysyessä, miksi lapset olivat liikkeellä ilman vanhempiaan, sai hän vain pälyileviä katseita. Niinpä Veikko arveli, että kyseessä olivat karkulaiset ja nosti lapset traktorin lavalle. Käski vielä pitää lujasti lavan reunasta kiinni ja niin paluu-matka alkoi. Koulun portilla kuski nosti mat-kalaiset lavalta maantielle ja hieman toruen sanoi:

- Ja nyt lapset, laukkokaappa siitä ja älkääkkä koskhaan ennää karakko kotoa.


Kävellä laahustivat he pettyneinä, mutta kovin peloissaan kotipihalleen, joka oli täynnä syviä ojia, joissa näkyi miehiä lapiot käsissään. Ojan reu-nalta näkivät kuopassa Rötkön Kari-Pekan sekä Leppäsen Eetun, tuon kylän jättiläisen, jonka pituudeksi Nestorin Pena oli lasten maidonhaku-reissulla kehunut olevan vähä vaille jättiläisen. Nyt tuon jättiläisenkin päälaki oli maanpinnan alapuolella, joten lapset arvelivat ojan syvyydek-si vähintään kolme metriä. Ojan pohjalla lepäsi jo-nossa ohuita ja n. puolimetrisiä betoniputkia.



Saunan edustalla odotti jo vastaanottokomitea, jossa karkulaiset näkivät vanhempansa, heidän takanaan virnuilevan Hannun sekä nyrkkiä pui-van Mörön. Ja nyt, tämän pakkopalautuksen jälkeen, nämä pakolaiset joutuivat ojasta allikkoon.


Jyri seisoi nyt heidän edessään asennossa, kuin upseeri ja tivasi heiltä:

- Missä te juuttaan kakarat olette oikein olleet... Ja minne te olitte mat-kalla?

- Met olima menosa Suurpoukamale, kertoi Maikku.

- Suurpoukamalle?... Kävellen?... Oletteko te ihan pöljiä?? Sinäkö Junk-kuko sen keksit?



Nyt Junkku katsoi parhaaksi kertoa kaiken, mitä Maikulta oli kuullut, vaikka oli siskolleen luvannut, ettei kertoisi kenellekään. Isä katsoi poi-kaansa kuin kummajaista. Hänellä nousi ensimmäisenänä mieleen; ”Muutto Norjaan vai Ruotsiin”? Sitten ”Terveyssisaren vastaanotolle” – ei jumalalauta. Vilkaisi sitten pihalle ja huomasi, että osa työmiehistä kat-seli jo heitä.


Jyri komensi kaikki sisälle saunaan.


Saunan lauteilta Hannu seurasi kylmänviileänä tilanteen kehittymistä. Hänen suupieliinsä ilmestyi kareilemaan omituisen ylimielinen hymy. Sil-missä näkyi lymyilevän pedon petomaisen viekas ja ovela, mutta välinpi-tämättömän kylmä katse. Sitten hän, muka, ihmetellen kysyi:

- Mistä ihmeestä tuo Junkku on tuon kaiken keksinyt? Pitäisiköhän tuon vähä-älysen pää tutkituttaa?


Maikku, joka oli katsellut isänsä selän takana elehtivää Hannua, joka eleillään ja käsillään kertoi, miten tulisi käymään, jos hän kertoisi totuu-den. Niinpä Maikku, sydän verta vuotaen ja korvat kiivaasti heiluen, tui-jotti nyt anellen isäänsä ja kertoi ääni väristen:

- Junkku on keksinyt itte tuon kaiken! Ei Hannu ole tehnyt minule mit-hän!!


Epäuskoisena katseli nyt isä hetken jokaista vuorollaan. Hänen iskenyt paniikki helpotti ja mielen valtasi suunnaton helpotus. Sitten hän raivos-tui ja hänen huomionsa keskittyi nyt Junkkuun, jolle suorastaan vimmai-sena ryhtyi huutamaan:

-Mitä juutasta sinä oikein puhuit?!!!! Mistä ihmeestä sinä kaiken tuon olet keksinyt??!!!!!

- Totta son! Maikku itte kertoi mulle! Sen pikkuhousut on vieläki piilosa tuola Aittatievala, voin vaikka näyttää!!


Hannu, esiintyen kuin huolestunut aikunen, ehdotti isälleen:

- Isä, pitäsköhän tuo vähä-älynen lähettää kasvatuslaitokseen? ... Ei se taida olla ihan täysjärkinen?

Jyri seisoi vihaa puhkuen lapsensa edessä. Hetken vihaisesti tuijotti. Sit-ten suorastaan räjähti huutamaan:

- Juuttaan vähä-älynen, vielä minä sinulle näytän!

- Isä! Isä... niin Maikku kuiten minule kertoi!! yritti Junkku vielä itkien ja anellen vakuuttaa.

- Ole hiljaa!! karjaisi Jyri. Nyt hän lopetti kuulustelun ja ryhtyi kiskomaan housuistaan vyötä irti.


Remmillä roimien Jyri pieksi lastaan ja pauhasi samalla:

- Minä lähetän sunut postipaketissa kasvatuslaitokseen!! Siellä pääset valehtelusta putkaan, selkäsaunan jälkeen!! Siellä isotpojat pitää sinulle miehisiä oppitunteja, perkeleen vähä-älynen!!


Tuosta

lähtien Junkku oli isälleen pelkkä valehteleva vähä-älynen. Hän sai koko lapsuutensa ajan kuulla uhkailuja, kuinka hänet pakattaisiin pahvilaatik-koon ja lähetettäisiin posti-autossa kasvatuslaitokseen. Sekä kuvailuja siitä, mitä kaikkea siellä, isossa talossa valkoisessa, lepokodissa pikku-rosvojen, häntä odottaisi - putka – isojenpoikien ”pippelileikit” - ja Jyrin hyvä tuttu – Anne-täti - ym.



Kokemansa vääryys, sekä tunne, ettei häntä kuunneltu, vei Junkulta us-kon itseensä, toisiin ihmisiin, tulevaisuuteen, siis kaikkeen. Tähän koh-talokkaaseen päivään päättyi Junkunkin lapsuus. Hänestä tuli poika, jo-ka menetti tulevaisuuden haaveensa, näkymän omaan elämäänsä. Ei viihtynyt enää kotona - teki kolttosia - menetti luottamuksen aikuisiin - itsetuntonsa. Tilalle sai elinikäisen hylätyksi tulemisen trauman sekä ah-distuksen. Sulkeutui ikkuna tulevaisuuteen, näkymä elämään.



Samana päivänä - pian tuon Jyrin ”ojennuksen” jälkeen- Hannu piti huo-len, että asia tuli pikkuveljelle selväksi. Hän järjesti aiheesta luennon hyysikässä. Piti Junkkua tukasta toisella kädellään kiinni ja tunki sei-sovan pippelinsä tämän suuhun. Liikutteli sitä siellä edestakaisin ja hihi-tellen kertoi:

- Jos minä kerron isälle, että sinä haluat imeä minun mulkkua, niin hän tunkee sinut pahvilaatikkoon ja seuraavalla posti-autolla lähettää kasva-tuslaitokseen. Muista se.


Junkun lapsuuden- ja nuoruuden ajan isoveli säännöllisin väliajoin muistutti valta-asemastaan. Katsoi Junkkua silmiin ja työnsi kielensä suussaan poskean vasten, liikutellen sitä edestakaisin. Näin hän loi mielikuvan, mitä tulisi tapahtumaan petturille.



Kun Maikku heräsi seuraavana aamuna saunan lauteelle tehdyltä pedi-ltään, tunsi hän pistävää kipua alavatsassaan. Muistiin palasivat eilispäi-vän tapahtumat. Hänen silmiinsä pusertuivat kyyneleet. Painoi kasvonsa lujasti vasten tyynyä, puristi huulensa tiukasti yhteen ja itki hiljaa katka-rasti. Hieman rauhoituttuaan, tunnusteli sormillaan risaista ja kipeää haarojen väliään. Häpeän tunne valtasi hänen kehon sekä mielen. Pin-nistelyistä huolimatta pissa lirahti housuihin, kastellen allaan olevan huo-van, tippuen laudelautojen välistä lattialle. Maikku nousi istumaan ja vil-kaisi alas lattialle, missä patjojen päällä nukkuivat Mörö, Junkku sekä pikkuveli Manu. Ulkoa kuului Jyrin ja Hannun puhetta sekä koivunlehtien havinaa. Maikku nukahti.


Kun Maikku jälleen avasi silmänsä, kuuli hän äidin kolistelevan pesu-huoneessa. ”Aamupuuroa haas keittää”, mietti Maikku ja nousi varovasti ylös ja kurkisti ikkunasta ulos. Piha oli tyhjä. Haki saunan takaa pyykki-narulta puhtaat alushousut ja juoksi viereiseen hyysikkään. Vaihdettuan kuivat ylleen, heitti märät ja hieman veriset pöksynsä hyysikän istuin-penkin reijästä alas.


Tullessaan ulos näki, että saunan edessä seisovanpöydän ympärille oli jo perhe kerääntynyt aamiaiselle. Äiti ja isä joivat aamukahvia. Hannu, Mörö, Jatta sekä Junkku olivat aamupuuronsa kimpussa. Äiti nosti kat-tilasta kaurapuuroa lautaselle ja tarjosi Maikulle. Tämä kieltäytyi syö-mästä. Valitti kipeää vatsaansa.


Hannu nauratti pöydän ympärillä istujia:

- Sillä taitaa olla piru eksyksissä.


Junkku jätti aamupuuronsa syömättä ja juoksi Taavetille.



Ilta oli jo pitkällä, kun Junkku käveli kotiinsa päin. Kylä oli hiljainen. Ihmi-siä ei näkynyt missään. Kuuli kummallisia ääniä, kuin koira olisi murissut jossain tai joku humalainen. Pelotti niin vietävästi. Yksinäinen kissa istua kökötti tienvarren kannon päällä, mutta huomattuaan tulijan, livahti pii-loon. Kunnantalon ulkorakennuksen auki jäänyttä ja narisevaa ulko-ovea yltyvä tuuli paukutti karmia vasten.

Aaveita.”

Junkku pisti juoksuksi.



Ne ”pippelileikin” ja vastaavat toilaukset olisivat toki saaneet jäädä te-kemättä ehdottomasti. On vain niin, että oloissa, joissa on leimaaanta-vana ahtaat tilat, tiivis yhteisasuminen siskonpeteineen, paljon resuper-seisiä sisaruksia, ankeat taloudelliset olot, turvallisuuden tunteen puu-tosta j.n.e, voi alaikäiselle kuin myös aikuisillekin tulla vastaavaa käy-töstä. Se on ihmisluonnon tapa toimia – en sano että hyvä.”