Matti Helenius-Seppälä. / Pohjantähti 1.1.1915.

Muistoja Lapista.


Jotka Lapissa käyvät, ne Lappiin rakastuvat.Niin on käynyt ihmisten yleensä,niin kävi minunkin.


Viime vuosina ovat ne, joilla sellaiseen on tilaisuutta, suurin joukoin rien-täneet Sveitsiin talviurheilua harjoittamaan. Enontekiössä, Lapin helmes-sä, olisivat kaikki mahdollisuudet vielä monipuolisempaan talviurheiluun kuin Sveitsissä konsanaan. Sveitsissä tulee etupäässä kysymykseen mäenlasku erimallisilla kelkoilla tai leveillä, norjalaismallisilla suksilla. Sellaiseen urheiluun olisi Enontekiössä mainio tilaisuus. Mutta sen lisäk-si tulee mitä innostuttavin urheilulaji - porolla ajaminen. Ensin voi ajella pororeessä, sitten voi tutustua pulkassa ajamiseen. Mutta toista ovat kuitenkin Sveitsin taivasta tavoittavat alpit, saattaa joku ajatella. Niinpä kyllä, mutta Sveitsissä ei sen sijaan ole Lapin ihania, räiskyviä revontulia eikä talvisen kirkasta, sanoin kuvaamatonta tähtitaivasta. Ja sellaista nähtävätä kuin todellinen lappalaiskota ei ole usein tarjolla. Sanalla sa-noen Enontekiössä voi viettää päiviä, jotka jättävät unohtumattoman muiston enemmänkin maailmaa nähneen mieleen. Sallittakoon minun yhdestä sellaisesta hiukan kertoa


Isäntäni, Enontekiön lukkari Yrjö Halonen, tunnettu kansanedustaja, il-moitti, että raitio - s.o. useiden poronomistajien yhteinen poronhoitaja -Eemeli Kumpulainen odotti pihalla poroineen, joiden perään oli pienet reet valjastettu. Kiireimmän kaupalla lyötiin minulle selkään peski eli lap-palainen umpinainen poronnahkaturkki; jalkoihini sain nutukkaiden eli Lapin karvakenkien jatkoksi sääriä mainiosti suojaavat säpäkkeet, ja peskin ympäri vyötti ystävällinen isäntäni leveän nahkavyön komeine lappalaispuukkoineen. Niin olin valmis retkelle. Poro ei kauvanl ähtöä tee. Ei se odottele, siksi kun ajaja on reessä, jollei mies itse osaa kiirettä pitää. Varsinkin kun opas edellä ajaa toisella porolla, on meno kuitenkin hauskaa tottumattomallekin, kun - ei vaan mitään ajattele. Eri asia on, jos rupeaa huimassa vauhdissa kaatumista tai portin pieliin joutumista pelkäilemään!

Kuva: Juhani Ahola. / Museovirasto.

Ounastunturilla.

Sää oli mitä ihanin, kun kevät auringonsäteissä kimmeltelevaa jäätä pit-kin kiidettiin lähes penikulman päässä kirkolta olevaa lappalaiskotaa kohti. Pian näkyikin kota matalain puiden keskellä, ja lappalaiskoirain äänekäs, mutta muuten hyväntahtoinen räyskytys ilmoitti, että tulomme oli huomattu.

Toista se oli lappalaiskota luonnossa kuin kuvissa - tai jossakin suurkau-pungin eläintarhassa! Kömmittyämme sisäänmatalasta oviaukosta ryö-mimme lojumaan porontaljoilla kodan keskellä palavan nuotiotulen ää-reen. Pian oli puhe käynnissä, ja vieraan kunniaksi muutettiin kodan nuorimmalle, 11-kuukautiselle asukkaalle puhdas peski ja muut vaatteet ylle. Ei näyttänyt pikku lappalainen ensinkään pahastuvan sitä, että hä-net riisuttiin alasti ainakin noin 10 asteen pakkasessa! Nuori emäntä keitti kahvit, ja hyvältä se maistui kuivatun poronmaidon kanssa kahviin tottumattomallekin.


Vaikka kodan huipussa on suuri aukko savua varten ja vaikka koirat kul-kevat "luvattomia teitä" edestakaisin kotavaatteen syrjien alitse, kirveltää kitkerän sekainen savu tottumattoman silmiä, niin että mielellään taasen tuli vielä raittiimpaan ilmaan ulkosalle. Kotimatkalla näimme muutamien kilometrien päässä Norjan rajalla päin viimeiset petäjät; kuusien loppu-raja oli ollut jo melkoista etelämpänä. Iltasella lähdimme uudelle retkelle, tällä kertaa Ounastunturin Pyhäkero-nimistä huippua kohden.




Ajoimme ensin poroilla tunturin juurelle. Sitten alkoi jalkaisin kiipeäminen tunturin laelle. Kun Pyhäkeron huippu on 730 metriä merenpinnasta, ei se ollutkaan mikään halveksittava alppinousu, kun ottaa huomioon, ettäenimmäkseen oli kahlattava niin syvässälumessa, että siihen vajosi säpäkkeidensuuta myöten, siis paljon yli polvien.Tunturin huipulta oleva näköala korvasimitä runsaimmin kaikki vaivat. Kolmea valtakuntaa näki ympyrässä, jonka säde oli ainakin 15 penikulmaa. Etenkin Norjan puolel-la oli edessämme täydellinen tunturimaisema. Itse Haltiotunturia ei näy, sillä sen edessä on toisia tuntureita, mutta oppaani, joka oli paljon oles-kellut tuon korkeimman tunturimme liepeillä, vakuutti, että Haltion seutu-kunta oli silmäimme kohdalla. Auringon ruvetessa laskua tekemään, ui-vat tunturien valkoiset huiput alppihehkussa, joka oli yhtä ihanan puner-tavaa, kuin konsanaan olin Sveitsissä tai Tyroolissa nähnyt.

Alaspäin tuleminen oli vielä vaikeampaa, sillä liukkaat karvakengät lipe-sivät paikoittain niin, ettei mitenkään tahtonut pystyssä pysyä. Kolmisen kertaa kaaduinkin pitkin pituuttani ja paukautin takaraivoni hyvänlaisesti kovaan tunturin kylkeen. Mutta sen kummempaa vahinkoa ei sattunut. Tuollaisten "porjarien" teko olikin hyvin ymmärrettävissä, kun ei ollut edes rautapiikkistä sauvaa tukena, sitä vähemmän nauloilla varustettuja alppikenkiä. Kun sitten pääsimme taas porojemme luokse, ja nämä lähti-vät iltapakkasessa kotia kohden laukkaamaan, niin sekös oli viehättävää kulkua.


Hiukan yli puolessa tunnissa tultiin lähemmäs penikulman pituinen tai-val. Mieli oli niin raitis ja Lapin talvinen yö niin kaunis, että olisi suonut kaikki ne, jotka suinkin siihen tilaisuutta voivat saada, ihanuudesta osal-lisiksi. Perästäpäin juttelin asiasta oppaani kanssa. Kyllä hän tulee po-roilla vastaan, milloin vain halutaan, Rovaniemen asemalle, vakuutteli hän. - Siinä sitä olisi turistimatka, joka vastaisi monta ulkomaanmatkaa!