Annikki Setälä. / Suomen Kuvalehti.

Mummo joka ei lannistu.


Kaisa Gauriloff on Lapin kuuluisimpia sadunkertojia, ellei suorastaan kuuluisin. Ulkomaita myöten hänen tarinansa tunnetaan. Kaisan oman elämän tarina on pitkä ja mutkallinen. Siihen sisältyy enemmän epäon-nea kuin onnena, murheita enemmän kuin monen muut elämään. Mutta Kaisalla on myös poikkeuksellinen luonto: mikään ei häntä lannista. Nyt-kin paloi Kaisalta mökki, niin että olisi luullut jo vanhuksen murtuvan.

Luetaampa, kuinkas kävi:

Laajasta Inarin järvestä putkahtaa Mustalan kohdalla vuono, joka ran-nalla asuu Kaisa Gauriloff. Hän on sadunkertoja, joka muistaa lukemat-tomia taruja ja satuja, jotka ovat kulkeutuneet polvesta polveen kolttien keskuudessa. Kaisan elämäntarina ei suinkaan ole mutkaton ja vailla vaikeuksia, jotka kaikki hän on kestänyt mielentyyneydellä. Suuri leppoi-sa rauha uhkuu Kaisasta ja tähän yhtyy iloinen luotettava mieli ja leikki-sä huumorintaju.

Kaisa syntyi Kildinin kylässä, 17 virstaa Muurmanskista. Hän kadotti pa-rin vuoden vanhana äitinsä ja joutui Suonikylään isoäitinsä hoiviin. Kai-sa kertoo suurella rakkaudella, miten hyvä hänen isoäitinsä oli. Ei kos-kaan torunut eikä sanonut pahaa sanaa, vaan koetti rakkaudella ohjata ja neuvoa. Isoäiti opetti hänet värttinällä kehräämään, kutomaan vanttui-ta, värjäämään lankoja erilaisilla ruohoilla ja kukilla. Iltaisin takkavalkean ääressä kertoi isoäiti ihmeellisiä tarinoita pelottavasta Staalosta, joka oli yhtä typerä kuin kooltaan suuri ja mahtava. Hän kertoi hengettäristä, jot-ka asuivat puissa ja papista, joka menetti kaikki lehmänsä. Itse pirukin touhuaa humoristina hänen jutuissaan. Vaikka Kaisa ei osaa lukea eikä kirjoittaa muuta kuin oman puumerkkinsä, on hänen muistinsa ihmeelli-sen terävä, vaikka nyt hänen jo saavutettuaan 78 vuoden iän alkavat ta-rinat häipyä muistista.

Kun Petsamo liitettiin Suomeen, joutui Kaisa Suomen alamaiseksi ja evakkoaikana hän joutui Keski-Pohjanmaalle. Sen jälkeen piti aloittaa uusi elämä poltetussa Lapissa. Kaisa oli mennyt naimisiin tuuheapar-taisen Antrein kanssa ja lapsia heillä oli kymmenen kappaletta. Monet vuodet hän talvisin kulki miehensä kanssa porometsässä ja nukkui laa-vulla ja kuunteli kuunteli susien ulvontaa, kun ne tulivat poroja hätyyttä-mään.

Kaisa kertoo lapsiensa syntymisestä:

-Kun tunsin, että aikani oli tullut, lähdin yksinäni kotoa metsään ja synny-tin lapsen puun juurella tai lampaiden luona. Enhänmitenkään halunnut häiritä muita.

Tämä on Kaisan ajatustavan mukaista. Vaatimattomana hän ajattelee muita ennenkuin itseään. Kaisa menetti poikansa sodassa, jotkut lapsis-ta kuolivat pieninä ja Andreikin meni paremmille porolaitumille. Pari vuot-ta sitten kuoli hänen viimeinen elossa oleva tyttärensä, monen lapsen äiti, raa`an verityön uhrina. Tämänkin Kaisa otti mielentyyneydellä vas-taan.

-Nyt on Uljaanan hyvä olla, ei ole riitaa eikä vaikeuksia. Jumalan äiti pi-tää kyllä hänestä huolen.

Kaisa Gauriloff palaneen mökkinsä raunioilla.

Kaisa Gauriloffin asunto Mustolas-sa v. 1955. Kuva: Heikinmäki Maija- Liisa. / Museovirasto.

Kaisa Gauriloff kehrää värttinällä Mustolassa v. 1955. Kuva: Heikin-mäki Maija-Liisa. / Museovirasto.

Sveitsiläinen kirjailija Robert Crottet asui ennen sotia vuoden ajan Suo-nikylässä ja sai kuulla Kaisalta hänen tarinoitaan. Ne hän pani muistiin ja julkaisi kirjan kertoen ne uudelleen oman mielikuvituksensa värittämä-nä.

Hänen kirjansa, joka suomeksi on ilmestynyt nimellä "Kuun metsä" on käännetty monelle kielelle. Kaisalle onkin saapunut vieraita monesta maasta etsimään Lapin rauhaa ja tutustumaan Kaisaan.

Kaisa asui monet vuodet pienessä Mökissä yhdessä kahden poikansa ja vanhemman pojan perheen kanssa. Tupaan mahtui aina tulijoita miten paljon tahansa, lattialle vain porontalja lisää ja vuode oli valmis. Kirjailija Crottet ryhtyi hommaamaan Kaisalle uutta mökkiä, jotta hän saisi olla vanhuutensa päivät rauhassa. Ja niin nousi vetoisen ja kylmän mökin viereen uusi ja soma mökki, jossa Kaisa asui nuorimman naimattoman poikansa kanssa. Ja kun hänen lapsenlapsensa menettivät äitinsä. otti Kaisa taas huostaansa nuorimman pojan.

Mökkiinsä Kaisa on kerännyt kaikki aarteensa. Mahtava kuva miesvai-najasta, kaatuneen poikansa kirjeet, jotka joku toinen sai lukea Kaisalle ja ennen kaikkea ikoni, jotka olivat seinällä. Kaisan kodissa oli aina elä-mää. Joukko lapsenlapsia hyöri aina hänen luona, eri värisiä kissoja ma-kasi vuoteella tai uunin vieressä, kukat kukkivat ikkunalla.

Ja sitten eräänä päivänä toukokuun loppupuolella Kaisa oli siistimässä pihamaata ja viruttamassa vaatteita. Silloin hän näki tulen leimahtavan avonaisesta ikkunasta. Kotona ei ollut muita kuin Kaisa, miniä ja joku-nen alaikäinen lapsi, joka purskahti suureen itkuun. Apua ei saatu ennen kuin tuli oli polttanut sekä pienen mökin, että varastohuoneen, jossa oli-vat vaatteet ja kaikki tarvekalut.

Liekit leimahtivat korkealla. Kaasupullo räjähti ja kipinät lensivät lähei-sen rakennuksen katolle. Vanhan mökin seinusta alkoi kuumua, terva ki-hisi ja pihisi vanhoissa hirsissä ja viimehetkessä tullut apu sai tulen val-lan rajoitetuksi. Koti oli palanut poroiksi. Kaisa seisoi hiljaisena palaneen savupiipun luona.

-On kauheata, on suuri synti, että ikonit paloivat. Ja paloikohan kissa, en näe valkoista missään.

Kaisan lampaat ja karitsat olivat pelastuneet. Karitsan määkivät surkeina ja pieninä ja lumivalkoisina mustan palaneen rauniokasan edessä. Ja valkea kissa hiipi pitkin talon vierustaa.

Kaisan mielentyyneys ei järkkynyt. Hiljaa ja vakavasti hän otti tämänkin koettelemuksen vastaan. Kun kysyttiin minne Kaisa aikoo asettua asu-maan, sanoi Marja-miniä heti:

-Onhan meillä tilaa vanhassa mökissä.

Kaisa osoitti sydäntään, painoi kätensä sitä vasten ja lausui hiljaa:

-Kun täällä on tilaa, niin kyllä seinät aina riittävät.

Mistä Kaisa saa nyt uudet seinät mökkiinsä?