Seura 1935.

Te ette usko, peijakkaan länkisääret, hihkaisi Musta-likka ja paiskasi la-sin kädeltään kiukaaseen pirstaleiksi.
- Ky-ky-kyllähän me uskomme, uikutti Muotka-äijä.

Hän ol ipieni, lenkosäärinen, tuulentuivertama niinkuin tunturin rinteellä kasvava männynkäkkärä, lappalainen, joka keitteli kaukaisessa kämpäs-sään kiveliöiden ahnaille lapsille polttavaa tulilientä.

- Häh, kyllä te tässä uskotte - piru vie - kun minä kerron ja katselen teitä silmästä silmään, mutta annahan olla, jahka olen painunut tuonne erämaahan, silloin te hihitätte kuin vaivaiset pirut ja sopotatte: kyllä taas Musta-likka päästeli valheita, noitui likka. Mutta, hän jatkoi, sen minä teille - äijät - sanon, että olen minä vain semmoinen poika, että kuuden miehen murhasta syyttää saisivat, jos pystyisivät, mutta eivätpäs pysty - ähähh - ei ole todistuksia, nähkääs. Mitenkäs se olikaan: kaksi on tehty täällä, yksi Tronjemissa, yksi Lontoossa ja kaksi - no niin - hitto heitä kaikkia muistakoon; siellä ne jossain etelän puolella tuli tehdyksi. Niin että on sitä maailmaa nähty enemmän kuin te - ukonkuvat - osaatte ajat-ellakaan. - Kaappas, Muotka, lisää viinaa. So-soh, elä nyt heipparissa minua sammuksiin juota; riittää! - Hm, on seilailtu kaikki maailman me-ret, ryvetty pahamaineiset kapakat, on tehty yhtä ja toistaja varsinkin sitä toista, mutta nytpä ollaan täällä.
- Mistäs päin sinä, likka, tänne Ivalon seuduille tulit? kysäisi Muotka-äijä. - Jaa mistä, Pulmangin kohdalta rajan yli. Ruijassa kiertelin ja verottelin lappalaisten porotokkia. Vähällä piti, etteivät saaneet kiinni, mutta eivät-päs saaneet; tässähän minä olen, vastasi Musta-likka ja kaasi lasillisen viinaa kurkkuunsa.

likan maine oli niin pimeä kuin hänen nimensäkin. Musta-likka oli pitänyt jo kymmenkunta vuotta Ivalon seutuja kauhun vallassa. Mihin kämppään vain likka ilmaantui, niin puhe taukosi itsestään. Tiedettiin, että hän tosi-aankin oli tehnyt ainakin nuo kuusi murhaa, joilla hän juovuspäissään korskui. Ja kaikki oli tehty niin pirullisen ovelasti, että likka oli päässyt ai-na livahtamaan lain kourasta kuin koira veräjästä

likalla oli isonpuoleinen pistooli nahkakotelossa vyössään, puolen metrin puukko heilui toisella kupeella. Hänen tukkansa ja partansa oli pikimus-ta, ja jolloin oli jonkun erimielisen kaverin nyrkki muovaillut hänen ne-nänsä litteäksi. Iikan silmät, jotka paloivat mustien kulmakarvojen alla kuin kaksi kekälettä, katsoivat jokaista niin häpeämättömän röyhkeäs-ti,että sitä katsetta ei yksinkertaisesti kukaan tavallinen ihminen kestänyt puolta minuuttia kauempaa. Musta-Iikka oli Perä-Pohjolan paatunein roisto.

Muotkan kämppä oli erään vähäisen puron partaalla Inarin kirkolta Pok-kaan vievän kinttupolun varrella. Siellä asuskeli Muotka yksikseen suun-nattomien kiveliöiden kätkiessä hänen tehtailemisensa niiden katseilta, joiden velvollisuus olisi olIut hänen liiketoimintaansa ehkäistä. Perimmäi-sen Lapin villit poromiehet, Ivalon reilut kullanhuuhtojat ja eteläisten po-rokylien isännät pistäytyivät vain silloin tällöin vanhan Muotkan-ukon tö-nössä ja kiikuttivat ilolla ja riemulla täytetyt reput omille kulmakunnilleen. Muotka-äijä oli jokaisen ystävä, sillä erämaiden yksinäiset eläjät tiesivät antaa oikean arvon hänen jaloille valmisteilleen.

Musta-likka oli olevinaan jo täydessä seilissä. Hän röhötti pienen käm-pän likaisen pöydän päässä. Hänen edessään oli pullo ja lasi, josta hän silloin tällöin naukkaili. Kiukaassa loimottava tuli synnytti outoja häilyviä varjoja honkaisille seinille, Muotka-äijä taaperteli ruokapuuhissa; näkyi keittävän jotain mustassa padassa, joka riippui rautakoukussa tulen yllä. Ja Pitkä-Ville, Muotkan apulainen, tuikean näköinen jätkä, joka ei kos-kaan katsonut enempää rehellistä kuin rikollistakaan silmiin, maata ret-kotti selällään lavitsalla.

- Ootkos sinä kuullut, likka, että Huhtamellan poika on tullut etelästä Iva-loon, laverteli Muotka.

likan käsi pysähtyi ilmassa, lasi vavahti ja viina läikähti likaiselle pöydäl-le.

- Häh, hän tokaisi, kuka sinulle on sitä valehdellut?

- Ei kukaan valehdellut, selvitteli Muotka, näin itse miehen viikko sitten Sodankylässä, kun kävin ostassa maltaita.

likka ryyppäsi lasista ja vastasi naurahtaen teeskennellysti:

- Anna sinä vain Huhtamellan pojan tulla; kyllähän tänne miehiä sopii, kun vain siivolla elelevät.

- Siivolla, hihihihii, siivolla, lepertell Muotka. Sinäkö sanoit, että siivolla, hihihihii, täytyy ihan pyyhkiä silmiään, kun niin naurattaa.

- No mikä sinua nyt niin kävi naurattamaani raato? ärjäisi Musta likka.

- Siivolla, ja sen sanoo likka, sama likka, joka kerskuu tappaneensa kuusi miestä, hihihihii, tämä likka, joka...

- Mitä, joka?

Pitkä-Ville oli kohottautunut lavitsaltaanja työnsi oikean käden povelleen, joka näytti olevan hieman pullollaan.

- Mitä, joka? kertasi Musta likka.

Muotka-ukko silmäsi apulaistaan merkitsevästi, taapersi lattian yli pöy-dän toiselle puolen ja sanoi:

- Nooo, no, likka, luuletkos sinä, että täällä erämaassa eivät muut näe-kään mitään, vai?

- Mitä sinä olet nähnyt, lenkosaäri?

- Näinpähän vain kerran miehen - siitä taitaa ollakin jo neljä vuotta - joka heitti vanhaan ja hylättyyn kultakaivokseen rimpuilevan kaverin ja ryösti hänen kultapallonsa, näinpähän vain...

Mustan-likan silmät lieskasivat tulta. Hän hyppäsi ketterästi kuin ilves pöydän yli suoraan Muotka-äijän kurkkuun ja sähisi:

- Vai näit, mutta kohta et enää sano nähneesi.

- likka; painu helvettiin, kuului siilloin lavitsalta järeä käsky.

Raivostunut Iikka hellitti hieman rautaista otettaan Muotkan kurkusta, käännähti ympäri ja näki lavitsalla istuvan Pitkän-Villen, joka koputteli rnuuserin lappeella kämmentään.

- Johan minä sanoin sinulle,että painu tiehesi, sanoi hän. - Piruako siitä ukosta kuristelet!

Musta-likka hellitti kouransa äijän kurkusta, kohenteli vyötään, jossa pis-toolikotelo ja puolen metrin helahoito riippui, korjasi viinapullon pöydältä housuntaskuunsa ja varoitti:

- Jos sinä, Muotka, mitään tiedät, niin kehoittaisin sinua pitämään tiedot ominasi. Voisi nimittäin sattuaniin, että sinäkin löytäisit itsesi jonain kau-niina päivänä kuudenkymmenen metrin syvyisestä, pimeästä ja jäisestä kaivokesta. Hän sutaisi hattureuhkan silmilleen ja painui ulos syyskuun pimenevään iltaan, mutta hänestä tuntui, että Muotka-ukko hihitti pirulli-sesti sulkeutuneen oven takana. Musta-likka oikaisi polulle. Syksyinen ilta pimeni uhkaavasti; punerrus jossain tunturien takana ennusti pak-kasyötä. Tähdet syttyivät yksitellen taivaan tummuvaan sineen ja peloit-tavan rauhallisesti nousi kuu kiveliöiden kätköstä valaisemaan Pohjolan yötä.

Painoiko likkaa paha omatunto? Katuiko hän ehkä rikoksiaan? Tuskin; sellaiset miehet kuin Musta likka eivät osaa katua tekojaan. Mitä oli ker-ran tehty, niin se oli tehty, ja siinä kaikki. Tehtyä ei saada tekemättömäk-si - ei katumallakaan. Ja kuitenkin palautuivat vuosien takaa pimeät muistot likan mieleen kuin eilispäiväiset tapahtumat.

- Sitäpä minä en olisi uskonut, jupisi likka siinä polkua taivaltaessaan omalle kämpälleen, että tuo saastainen viinanpolttaja tietää kaiken. On tiennyt koko ajan, mutta pitänyt salaisuuden omanaan. Ne ovat nuo lappalaiskoirat niin ovelia; ne tietävät paljon toisten ihmisten asioista, mutta puhuvat vähän. Puhukoon, puhukoon - piru vie - ja se on Muot-kan-äijän viimeinen puhe.

Sitten hänen ajatuksensa hypähti neljä vuotta takaperin tehtyyn koltto-seen. Hän muisti elävästi, kuinka vanha Huhtamella poikansa kanssa oli Abbisen seuduilla huuhtomassa kultaa. likka oli käynyt heidän luonaan aina silloin tällöin ja nähnyt, että Huhtamellat olivat todella löytäneet tuottoisan paikan. Niinpä hän heittäytyi heidän kanssaan höyliksi, neuvoi ja opasteli heitä kiveliöiden kovaan elämään.

Kuu katsoi syyttäen polulla vaeltavaan mieheen ja pohjoisesta puhalsi kylmä tuulenhenki.

Niinhän se sitten kävi, niinkuin kävi, ajatteli likka edelleen. Eräänä lau-antaiaamuna oli likka tapansa mukaan poikennut Huhtamellojen havu-kodassa Abbisen seuduilla ja nähnyt, että vanha Huhtamella teki lähtöä Laanilaan kultaansa myymään. Hän, likka, valehteli silloin rehellisellä äänellä, että sinnehän tästä hänkin - kultaa kauppaamaan - hahahaa - onkin tullut tässä kaivetuksi aika näpsäkästi. Mitä lienee tuolla pullos-sa parisen sataa grammaa. - likkaa nauratti yhäkin isän ja pojan lapselli-suus, mutta sitten hänen katseensa painui polkuun.

Onhan sitä tullut tehdyksi yhtä ja toista, yhtä ja toista, mietti likka - niin-kuin nyt esimerkiksi tämä Huhtamellankin katoaminen. Siinä tallusteltiin kairoja pitkin, kaalailtiin jokien poikki, kiehautettiin porot tuon tuostakin, likan ehdotuksesta. Hän oli tahtonut Ikäänkuin pitkittää matkaa ja koko-ajan oli hänen aivoissaan pyörinyt kysymys: miten hän parhaimmalla ta-valla saisi ryöstetyksi Hulitamellan saaliin. Ja vihdoin se oli hänelle sel-vinnyt. Siellä jossain Sotajoen keskijuoksun paikkeilla oli vanha hylätty, pimeyttä ja jäistä kylmyyttä uhkuva kultakaivos, jonka herkkäuskoiset keltaisen metallin saalistajat olivat jolloinkin touhulla kaivaneet keskelle tyhjintä kiveliötä. Heidän matkansa kulki tuon vanhan kaivoksen kautta ja salamana oli Mustan-likan aivoissa välähtänyt ovela suunnitelma.

Kelot nyökkyivät polun ympärillä kuin luurangot hailakassa kuun hohdos-sa. Kauempana kohoava louhikkotörmä, johon polku sukelsi, näytti ikäänkuin elävän. Syysöinen kylmyys karmaisi likan selkäpiitä...

Synkät muistot valtasivat mielen. Hän ei olisi enää tahtonut ajatella koko tekosta; tuo vaivainen viinanpolttajan sekottl äänen aivonsa kokonaan, kiroili hän mielessään. Jaa,entä Huhtamellan poika, joka oli palannut Pohjolaan? No, pojasta kyllä selvitään, hymähti likka pirullisesti, selvit-tiinhän isästäkin. Ja hänen ajatuksensa vierähtivät taas ihan kuin itses-tään neljä vuotta sitten tehtyyn rötökseen.

Olivat saapuneet silloin vanha Huhtamella ja likka hylätyn kultakaivok-sen partaalle. Kiehauttivat siinä porot ja turisivat sitä ja tätä; miettivät tuohonkin kaivokseen uhrattua työn paljoutta. likan aivot olivat olleet kuumeisessa toiminnassa. Huhtamella oli jättänyt reppunsa jäkälikölle ja likka tiesi,että repussa oli äijiin kultapullo.

likka venytti jänteitään, nousi nopsakasti ylös ja meni kaivoksen partaal-le. Sieltä syvyydestä uhkui kylmä jäinen ilma. Kelolankut kaivoksen ym-pärillä olivat lahot; jo melkein hajoamaisillaan. - Tuonne kun miehen ruh-jauttaisi, niin eipä olisi pois pyrkimistä, oli likka sanonut. Huhtamellan ukko oli nyökytellyt päätäntä ja myöntänyt, että ei olisi, eipä olisikaan.

Ja äkkinäisellä tempauksilla oli likka silloin tarttunut ukkoa vyötäisistä, nostanut ilmaan ja paiskannut mustaan kuiluun. Vielä nytkin muisti likka ukon kauhusta laajenneet silmät ja vilu puistatti hänen selkäänsä. Sitten oli hän nopeasti tarkastanut äijän repun, ottanut kultapullon ja heittänyt muut kamppeet perästä syvyyteen.

Niinhän se oli käynyt, tuumi likka. Ja nyt tuo viinanpolttaja, tuo lenkosää-ri tietääkin kaiken. Muotka-äijä oli tietenkin silloin sattunut paikalle ja ly-mynnyt jossain lähistöllä. Mutta uskaltakopas vain avata leukojaan, kiro-si likka, ne leuat avautuvat silloin viimeisen kerran.


Kuu oli kiivennyt yhä korkeammalleja korkeammalla kiveliöiden taivaalla. Tähdet tuikkivat ja maahan laskeutui valkoinen huurre. likan herkkä kor-va kuuli jo kaukaista pauhua; siellä oli Ivalo ja eräässä sen poukamassa hänen yksinäinen kämppänsä. Musta-likka astui polulta louhikkoon. Iva-lo pauhasi alhaalla ja tuolla niemekkeen takana oli hänen kämppänsä. Hiiteen muistot, äyski likka itsekseen ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa näkymättömiä vainoojia. Minkä minä sille nyt enää teen. Enhän minä voi niihin henkeäkään puhaltaa, hän järkeili. En enempää Huhtamellaan kuin muihinkaan. Eivätkä kuolleet puhu; eipäs vain saanut poikakaan tietää, mihin isänsä joutui, eivätkä nimismiehet, eivätkä muut - tuo lap-palaiskäkkärä vain tietää. likka tarttui kämppiinsä oven hakaan. Erinäi-sistä merkeistä hän huomasi, että kämpässä oli käyty. Joku kiveliöiden kulkija oli tietenkin poikennut lepäilemässä hänen poissa ollessaan.

Keltaisena lankesi kuun valo honkaisille palkeille pienestä ikkunasta, jo-ka antoi Joelle päin.
- Pysy alallasi,Musta-likka, puhui kylmä ääni.

likka säpsähti. Nopeasti hän silmäsi ympärilleen ja näki miehen tummat ääriviivat kiukaan viereltä
- Pysy alallasi, sinä roisto, sähisi mies, tahdon sanoa sinulle muutamia sanoja, ennenkuin lähetän sinut helvettiin.


Musta-likka arvasi kyllä, kuka vieras oli. Eihän se ollutkaan mikään vai-kea arvattava sen jälkeen, kun Muotka oli ilmoittanut, että Huhtamellan poika oli palannut etelästä.
- Puhu suusi puhtaaksi, äyskäisi likka. - Piruako sinä minua vainoat?
- Sinä olet tappanut isäni, sinä musta roisto, puhui vieras.
- Tappanut isäsi, hahahahaa, nauroi likka, todista hyvä mies ensin väit-teesi, ennenkuin ammut.

- Minä todistan, kuului jääkylmä ääni. Minä olen henkeni kaupalla las-keutunut lahoja portaita erääseen vanhaan kaivokseen ja löytänyt sieltä isäni luurangon, ja jos ei se vielä puhu tarpeeksi selvää kieltä, niin kai-vokseen heitetty reppu, josta oli otettu ainoastaan kultapullo, todistaa kaiken ...

Silloin pamahti kämpässä laukaus. Musta-likka oli saanut pistoolinsa tu-pesta toisen huomaamatta sellaisella tempulla, jonka vain monivaihei-nen elämä maailman eri kulmilla pystyy opettamaan.

Musta-likka oli juuri päästämäisillään raa'an nauran, sillä hän näki, että vieras oli kumartunut pimentoon, pöytää vasten, kun pamahti toinen lau-kaus, ja hän suistui kämpän rosoiselle lattialle. Vieras hyppäsi hänen ylitsensä ovelle, joka räiskähti kiinni ja Musta-likka tunsi vajoavansa ikäänkuin jänkään.