Satakunnan Kansa 1936.

Musta-Maarit.


Lappalainen ihmiskohtalo. Satak. Kansalle kirioittanut ja kuvittanut tai-teilija Yriö Kari.

Lappi on romantiikan ihmemaa, joksi sitä jo Aleksis Kivi aikoinaan kuvit-teli. Sen jylhät tunturit uhmaavat aikaa ja kohottavat lakensa kohti tai-vaan sineä. Korpien helmassa kiemurtelevat voimakkaat erämaavirrat, joiden partaita metsänpedot kiertelevät. Taivas hehkuu syksyisin ja ke-väisin tulenkaltaisena ja talven pimeyttä valaisevat revontulten roihut. Porolaumat vaeltavat vapaudessaan tunturilta toiselle ja kesäisin leviää kaiken ylle laskematon päivä, kultaisen aurinkokiekon kiertäessä rataan-sa. Näiden tuntureiden, virtojen, lukemattomien salojärvien ja mittaa-mattomien korpien vaiheilla elävät lappalaiset lyhytkasvuisina ja väärä-säärisinä, kuin sadun peikkokansa, koettaen viimeiseen asti taistella ole-massaolonsa puolesta. Ja lukemattomia erilaisia tapahtumia sekä elä-mänkohtaloita kätkee Lappi itseensä. Jutut niistä vaeltavat tunturien tuolla puolen, mutta aikansa elettyään taas kuolevat ja unohtuvat, kun-nes joku sattuma ne herättää henkiin kuin hiipuvan nuotiohiilloksen, jo-hon erämaan tuuli puhaltaa.

Eräs tällainen elämänkohtalo Lapissa tulee kuin kangastus mieleeni, ja ennenkuin aika sivelee sen ylle unhoituksen värejä, tahtoisin sen tässä kertoa. Se koskee Alkion Maaritia, joka paremmin tunnettiin Mustan-Maaritin nimellä, mutta alkakaamme juttu alusta.

Siitä on jo kauan, hyvin monta vuotta, kun Maarit syntyi Alkion hämäräs-sä tuvassa Inarissa. Silloin oli syksy kuten nytkin ja kaikki kesän kau-neus oli hävinnyt. Armoton pohjoistuuli oli viikkomääriä pyyhkinyt tuntu-reiden kupeita, jäähdyttänyt järvien ja jokien vedet, sekä riipinyt lopuksi viimeisetkin keltaiset lehdet kitukasvuisista tunturikoivuista. Mistäpä olisi silloin kukaan osannut eksyä Aikion mökille, josta lähin naapuri asui pa-rin peninkulman päässä, ja mitäpä siellä kukaan tekikään. Jussa oli jo toista kuukautta juoksennellut porojen perässä tunturilta toiselle, pai-mentamassa, eikä Jussan mieleen olisi juolahtanutkaan, vaikka synty-mähetken olisikin tiennyt, lähettää vaimolleen minkäänlaista apua. Yksin ne olivat suurimmaksi osaksi muutkin Lapin naiset tällaisista asioista selvinneet.

Niinpä sitten kävikin, että kun naapurin Eila-muori aivan kuin jostakin johdatuksesta sai päähänsä lähteä käymään Alkiolla, niin löysi hän näl-kiintyneen tenavan äitinsä vierestä, joka oli jo sanottavansa sanonut ja tehtävänsä toimittanut. Minkä lie myrkytyksen saanut. Sinne vain vietiin Inarin kirkolle ja kuopattiin siunattuun maahan.

Jussa antoi lapselle nimeksi Maarit ja toimitti tytön sisarensa Sannan hoitoon, joka asusti Peldoaivin lähellä. Aluksi luultiin, että Maarit menee äitinsä jäljestä, mutta tähtiin oli merkitty toisin, ja niin jäi Maarit elämään.

Hänestä sukeutui vuosien mittaan kaunis tyttö, jota mustien hiustensa ja tumman ihonsa takia ruvettiin kutsumaan Mustaksi-Maaritiksi; ja kerto-mus hänen elämänsä alusta asetti hänet aivan kuin erikoisasemaan muihin ikäisiinsä nähden. Sanottiin, että Maaritissa oli jotakin erikoista, jotakin sellaista, mitä ei ollut Oulassa eikä Kaisussa, ei Annassa enem-pää kuin Aslakissakaan. Hän oli hiljainen ja mietiskelevä. Saattoi istua tiimakaupalla pienen neliruutuisen akkunan ääressä ja katsella läheisen tunturin mahtavaa hahmoa. Toisinaan unohtui hän tuijottamaan takassa hulmuavia liekkejä, kuin nauttien siitä, että tuli muutti harmaapintaisen hongan hehkuvaksi kekälekasaksi. Tällaisina hetkinä ei Musta-Maarit puhunut kenellekään mitään, ei vaikka miten olisi tiukattu puhumaan. Mutta toisinaan hän saattoi taas kertoa ihmeellisiä juttuja näyistä, joita sanoi nähneensä, ja asioista, joita tapahtui pitkien matkojen päässä, paikoissa, joissa ei Musta-Maarit ollut koskaan käynytkään. Aluksi hänen jutuilleen naurettiin, kunnes sattui, että Maaritin kertoma juttu toteutui pilkulleen.

Se tapahtui silloin, kun etelästä tullut muukalainen paleltui Petsikkotun-turille. Mikä lie ollut karttojen tekijä. Siellä oli tunturilla kavutessaan nyr-jäyttänyt jalkansa, kuten kirkolla asuva lääkäri oli myöhemmin todennut, ja sinne oli sitten avuttomana jäänyt pakkasen purtavaksi.

Tämän kaiken oli Musta-Maarit ennakolta nähnyt ja kertonut ja siitä al-kaen alettiin kallistella korvia hänen jutuilleen sekä kertoa jonkinlaista ennustajan vaippaa hänen ympärilleen. Näihin aikoihin oli Maarit kuu-dentoista ikäinen.

Eikä tämä jäänyt ainoaksi kerraksi, jolloin tiedettiin Mustan-Maaritin näh-neen sellaista, joka oli todettava oikeaksi. Sattui, että kadonnut porotok-ka löydettiin hänen neuvojensa mukaan. Eksynyt Sammeli ukko haettiin kotiin Mieraslompolosta, josta hän ei koskaan olisi omin neuvoinsa osannut tulla ja vieraita saapui juuri silloin, kun Musta-Maarit oli sanonut heidän tulevan. Tämä kaikki oli jotakin sellaista, josta kannatti tehdä vaikka joikuja ja niin kasvoi sekä levisi Mustan-Maaritin maine aina Rui-jan rannoille asti, jos ei kauemmaksikin.

Tapahtui kuitenkin kerran, että Maaritin sanojen annettiin mennä ohi kor-vien ja se kerta oli sellainen, joka muodostui Maaritille itselleen kohta-lokkaaksi.

Silloin oli talvi, helmikuun loppua ja mitenkä lie sattunut, että niihin aikoi-hin oli pakkastakin siunaantunut tavallista runsaammin. Tuntureiden vai-heilla paukkui kuin hyvässäkin sodassa ja taivas oli täynnä tähtiä kuin seulan reikiä. Eipä vain kukaan mielihalusta ulkona liikkunut.

Sanna-muorin tupaan oli kerääntynyt oman väen lisäksi vielä neljä poro-miestäkin, jotka olivat jättäneet poronsa tunturille. Kukapa olisi ollut niin hullu, että olisi itsensä ulkona palelluttanut. Ei siellä olisi nyt auttanut paksuinkaan peski, eikä kenkäheiniä olisi mitenkään saanut mahtumaan kallokkaiden sisään sellaista määrää, jotta olisi saanut jalkansa pysy-mään lämpiminä. Paljon parempi oli olla Sannan tuvassa ja lekotella avotakan loisteessa, mukavia juttuja kertoillen.

Oli juuri naurettu Juhanille, joka leikkiä laskien oli yrittänyt kosia kahvin-keitto hommassa häärivää Mustaa-Maaritia, kun Maarit äkkiä tuli hyvin totiseksi ja sanoi. Kuuleppas Juhani, jätä hulluttelemiset ja lähde Ahki-vaarasta pelastamaan kolme miestä, jotka siellä kiertävät jo kolmatta kertaa samaa ympyrää. Ovat eksyneet, eivätkä osaa kääntää suksiaan oikeaan suuntaan. Jos he vielä neljännen kerran kiertävät saman kier-roksen, niin eivät ne varmasti kestä pakkasen kovuutta, vaan paleltuvat.

Juhani tuli totiseksi ja niin tulivat muutkin, mutta sitten miehet arvelivat, että Maarit haluaa tuolla jutullaan hillitä Juhanin kosimisintoa ja niin löi-vätkin he hetken kuluttua koko asian leikiksi ja sanoivat, että ulkona ei tällä kertaa viihdy muut kuin metsän eläimet, ja että nekin tulevat siellä toimeen vain piiritanssia hyppäämällä.

Paljon muuta samantapaista puhelivat miehet Maaritille, joka kuunteli heitä hiljaisena, totisin silmin.

Miten sitten lie niin sattunut, että toisten huomaamatta pujahti Maarit sen enempää puhumatta ulos, sitoi siellä sukset jalkoihinsa ja niissä puki-missa, joissa oli tuvassa häärinyt, lähti sujuttelemaan Ahkivaaraa kohti. Vasta pitkän aikaa tämän jälkeen huomattiin Maaritin katoaminen, mutta silloin se oli jo myöhäistä.

Musta-Maarit tuli tosin takaisin muutamien tuntien kuluttua ja toi kolme puolipaleltunutta miestä mukanaan, tai paremminkin toivat nämä Musta-Maaritin, joka oli heidät opastanut oikeille jäljille ja pelastanut varmasta kuolemasta. Mutta Maarit ei tämän jälkeen enää milloinkaan sitonut suk-sia jalkoihinsa. Kolme päivää kesti hän polttavaa kuumetta, mutta sitten ummisti silmänsä lopullisesti ja nukkui pois.

Ei auttanut mitään Juhanin ja muiden poromiesten itsesoimaukset eikä katumiset. Maaritin nimi jäi kuin pistävä oka painamaan heidän omiatun-tojaan.

Mutta laajalle levisl Mustan-Maaritin maine, eivätkä tietääkseni vieläkään ole unohtuneet kaikki ne joiut, joita Maaritin kunniaksi ja hänen tekonsa ylistykseksi silloin sepitettiin. Ne puhuvat tytöstä,jonka silmät näkivät tuntureidenkinläpi ja jonka korvat kuulivat tähtien liikkeen radallaan. Ne kertovat, miten hänen urhea tekonsa siirsi hänet taivaalliseen tupaan, jossa valoon ikuinen, jossa katto on kultaa ja lattia hopeaa, jossa ovi kiil-tää kuin peili ja jossa istuimet ja pöydät ovat sileitä kuin kirkas jää.

Tällaisena kuulin kertomukset Mustasta-Maaritista ja tässä olen sen nyt kertonut sellaisena, kuin se on mielessäni säilynyt. Maaritin tarina on yksi sadoista, sillä Lappi on ihmeellinen maa ja tuntureiden tuolla puolen on omat lakinsa ja omat ihmiskohtalonsa.