T. Itkonen. / Työväen kalenteri 1.1.1918.
Muurmannin rannalta
Keväällä v. 1914 jouduin lähtemään pitkälle matkalle Kuolan-Lappiin. Taival alkoi porokyydillä Inarista ja jatkui 4-5 päivän kuluessa melkein asumattoman erämaan halki n.s. koltanlappalaisten asumapaikoille, Suoniskylään ja Nuortijärvelle, joista viimemainittu sijaitsee 17 penikul-man päässä Suomen rajalta. Täällä oleskelin kieli- ja kansatieteellisiä tutkimuksia harjoittaen kesäkuuhun asti, jolloin lähdin Tuulomajokea pit-kin Kuolan kaupunkiin, erään Jäämerestä pistävän vuonon rannalle.
Tuo 6-penikulmainen jokireitti kului vajaassa päivässä ja illalla kohosivat edessämme kaupungin talorivit. Ikää on Kuolalla jo nelisensataa vuotta, mutta pitkät ajat on se viettänyt kituvaa elämää väestön luvun noustessa n. puoleen tuhanteen. Tähän on syynä kaupungin epäedullinen asema, se kun sijaitsee pitkän, talvella jäätyvän vuonon pohjassa kaukana pa-remmista kalastuspaikoista. Useista sanansutkauksista päättäen on Kuola asukkaineen tullut oikeaksi köyhyyden vertauskuvaksi Pohjois-Venäjällä, joskin tässä on tapahtunut hieman vääryyttä. Mikäli saattoi havaita, elävät kaupunkilaiset kyllä vaatimattomasti, mutt`eivät kurjasti.
Suomalaisia ei Kuolassa asu enempää kuin yksi perhekunta, mutta sen-sijaan runsaasti vuonon rantamilla, jossa myöskin lappalaiset kesäisin oleksivat. Heihin tutustuakseni siirryin n. 3 penikulmaa kauemmaksi, n.s. Vaingan kylään. Täällä pääsin asumaan erääseen varakkaaseen suo-malaistaloon, jonka omistaja, Lassi Kaikkonen, oli kotoisin Suomussal-melta ja muuttanut seudulle 30 vuotta sitten. Suomalaisia rupesi siirty-mään Muurmannin rannalle 1860-luvulla ja nykyisin heitä on n. 2,000 henkeä.
Kesällä on kaikkien vuonolaisten päätyönä lohenpyynti, jota harjoitetaan melkoisella menestyksellä. Niinpä naapurin-isäntä sai eräänäkin päivänä kokonaista 80 lohta pyydyksistään. Saattaa arvata, että tuota kalojen parasta nautittiin ylenpalttisesti, kolme kertaa päivässä, kuten ennen vanhaan Oulujoella. Kun lisäksi tulivat viilit ja rieskat, tuntui hoito aivan kotoiselta. Vaingajoen laakso oli harvinaisen rehevä; kahden puolen ko-hoavien tunturiseinien välissä kasvoi mehevää heinää ja lehtipuita, koi-vuja, haapoja, vieläpä pihlajia ja tuomiakin. Kauempana sisämaassa oli edelleen hyvää mäntymetsää.
Sen sijaan, jos siirtyi kilometrin verran rannemmaksi, muuttui maaperä paljaiksi kallioiksi, joiden koloissa vain kääpiökoivut menestyivät. Täällä asusti lappalaisia, toiset turvekodissa, toiset pahanpäiväisissä hirsihök-keleissä, haluamatta ja kykenemättä hankkimaan itselleen sellaista toi-meentuloa, mikä vallitsi heidän vieressään suomalaisten keskuudessa. Talvisin asustavat nämä kildininlappalaiset kaikki yhdessä kylässä, n. 8 km :n päässä Kuolasta. Omituista on, että he ovat hyvin säilyttäneet kielensä, huolimatta monisatavuotisesta naapuruudestaan venäläisten kera.
Kansanvalistus on aivan alkeellinen, luku- ja kirjoitustaitoisia on lappa-laisten joukossa tuskin yhtään. Taikausko vallitsee yleisesti; niinpä ker-rottiin, että joku vuosi takaperin eräs lappalainen rupesi saamaan lohia ylen runsaasti, n. 3,000 ruplan arvosta muutamassa kuukaudessa. Hän peljästyi tästä, lähti pois pyyntiasemaltaan, lahjoitti luostarille puolet ra-hoistaan ja joi loput suuhunsa. Lohenpyynti pakottaa kalastajaperheet olemaan alinomaa kotosalla; pyydystys tapahtuu nimittäin n.s. vahtuu-nuotalla, joka on heitetty lähelle rantaa mutkalle. Avoimesta siulapäästä kulkee pitkä vetoköysi tupaan sisälle seinään hakatusta aukosta. Kun lohi menee nuotanperään ja köydenhoitaja huomaa sen veden värystä - taito, johon vaaditaan monivuotinen harjoitus - alkaa hän vimmatusti kiskoa tuvassa seisten nuotansivua rantaan.
Muu väki juoksee rannalle ja auttaa köyttä vetäen, jotkut lentävät siinä kiireessä suinpäin kivikkoon ja selviydyttyään alkavat tarpoa nuotan suulla kiviä viskellen, jotta lohet pysyisivät nuotassa. Ilolla ja riemulla kiskotaan saalis maalle ja mukana tulee muitakin merikaloja, kuten kam-peloita ja simppuja. Sitten lykätään vene vesille, nuotta lasketaan enti-seen asentoon ja kohta uudistuu näytelmä samalla perusteellisuudella; siihen ei lappalainen kyllästy.
Aleksandrovskin jäätymätön satama Muurmannin vuonon rannalla v. 1914. Kuva: Itkonen, Toivo. / Museovirasto.
Kuolan kaupunki v. 1914. Kuva: Itkonen, Toivo. / Museovirasto.
Nuortijärven koilliskolkassa oleva Koltan-Lapin keskus v. 1913. Ristikenttä. Kirkko, pappila, kahden metsänvartijan asunnot ja lappalaisen kirkonvartijan tupa. Kuva: Toivo Itkonen. / Museovirasto.
Aika ei käynyt rannikolla kovinkaan ikäväksi, sillä ihmisiä liikkui runsaasti kalastajain luona, enimmäkseen lohen ostelijoita. Hyvin kansainvälistä onkin Kuolavuonon asujamisto. Kerrankin, kun avasin lapintuvan oven, oli sinne kerääntynyt, paitsi omaa väkeä, kahden aluksen miehet, 2 ve-näläistä, 1 puolalainen, 1 saksalainen, 1 karjalainen ja eräs paikalle osu-nut norjalainen maankiertäjä. Tällaisella hetkellä tuli selväksi kaikkien tajuttavan yleiskielen merkitys ajatusten välittäjänä. Sattui syntymään päälle päätteeksi tavaton rankkasade, joka kattopahan lävitse kasteli kaikki läsnäolijat, paitsi puolalaista emigranttia, joka ikänsä vuoksi val-tasi huoneen ainoan vedenpitävän kohdan, nim. pöydänalustan.
Vaingassa tulin oleskelleeksi kauneimman kesäkauden ja mieleni kään-tyi nyt itäänpäin n.s. Turjan rannalle, jonne päätinkin lähteä huolimatta siitä, että itä-Kuolan asukkaita mainittiin hyvin epäluotettaviksi ja roisto-maisiksi. Kortteeritalon emäntä vannotti vedet silmissä, etten lähtisi seik-kailemaan, sillä "surma se silloin ihmistä vetää, kun jonnekin oikein ha-luttaa". - Vuonon suulla Aleksandrovvskissa nousin postilaivaan ja parin kolmen vuorokauden kuluessa tehtiin taivalta kaakkoon pitkin surkean autiota Jäämeren rantaa. Silloin tällöin pysähdyttiin jossakin satamassa ja lastattiin tuoretta turskaa ja "pallasta" Arkangeliin vietäväksi. Ensim-mäisenä päivänä kuuli seisahduspaikoissa yleisesti suomea ja vähän norjaakin, mutta lopulta yksinomaan venättä ja joskus eteläistä oudon kuuloista Karjalan murretta. Nämä kalastajat ovat n.s.pomoreja, villin-näköisiä veitikoita, jotka Vienanmeren etelärannalta saapuvat kesäksi tuonne pohjolaan puutteellisine pyydyksineen.
Päätin pysähtyä viimeiseen paikkaan, missä lappalaisia asuisi, sitten kuin kuulin, että Vienanmeren suulla olevasta Ponoista he ovat jo hävin-neet joku aika sitten, ja niin jouduin kuin sattuman oikusta Jokanganjoen suulle, jossa on isohko, 180 henkeä käsittävä kyläkunta. Ensi aluksi pääsin kortteeriin venäläisen telegraafiaseman hoitajan luo, joka täällä asui yksin kuin "hyypiä hävitetyssä kaupungissa" ja mielellään otti vas-taan "eurooppalaisen vieraan", kuten hän sanoi. Pian tulin tekemisiin lappalaistenkin kanssa ja sain huomata, että he - vastoin huhua - olivat varsin hyväntahtoisia ihmisiä, vieläpä muutamissa suhteissa miellyttä-vämpiäkin kuin Länsi-Kuolan asukkaat. Venäläinen vaikutus oli täällä varsin vähäinen. Tosin oli entinen uskonto jo miltei kokonaan unohdettu, mutta vielä muistettiin kertoa noitarummusta ja poro-uhreista, jollaisia oli viimeksi toimitettu parikymmentä vuotta sitten lähellä sijaitsevassa Vuor-jemin kylässä. Kristinuskostakin näytti käsitys olevan aivan hämärä; niin-pä eräs lappalainen oli rukoillut Ponoin kirkossa: "Bog Petrovitshpomilui menja" = jumala Pietarinpoika, armahda minua.
Kohtalaisia matkalla v. 1914. Kuva: Toivo Itkonen. / Museovirasto.
Aittoja Nuorttijarvellä v. 1914. Kuva: T. Itkonen. / Museovirasto.
Suoniskylän kolttia maistelemassa kaupunkieväitä yöpymispaikassa Nuortijärven luoteispäässä (01.04.1913-30.04.1913). Paljaspäinen mies on Pavel Sverloff (s. 1878), nuori mies lakki vinossa oli kuulemma eräänlainen kyläpoliisi. Kuva: Toivo Itkonen. / Museovirasto.
Aniharvoin poikkeaa vieras Jokangan satamaan ja tällöinkin se on joku Vienanmeren laivuri, joka myrskyssä hakee jokisuulta suojaa; lappalai-set tuntevat vain kolme kansallisuutta, nim. omansa, venäläiset ja kaikki muut (lap. taijelai). Kymmenen vuotta sitten oli Jokangassa sattunut ar-voituksellinen tapaus: n. 30 henkeä, etupäässä naisia, oli syyskesällä soutanut kaksi virstaa merelle erääseen saareen muuramia poimimaan ja kadonnut sen tien aivan jäljettömiin. Toiset arvelivat heidän hukku-neen, toiset taas, että muukalaiset merimiehet olisivat yllättäneet heidät ja vieneet mennessään, sillä samaan aikaan oli siellä päin liikkunut eräs outo kalastajalaiva. Minultakin kyselivät eräät, vanhateukot, jotka näin olivat kadottaneet omaisiaan, enkö ollut "Taije"-maassa heistä kuullut.
Saapui v :n 1914 elokuu ja sähkölennätin toi tiedon syrjäiseen soppeem-me suursodasta, jonne Jokangastakin kutsuttiin muutamia osanottajia. "Jo tuli pitkä ja iso sota, kun näiltä rannoilta miehiä kootaan", arvelivat kyläläiset oikeaan osuen. Liikkui huhuja saksalaisen laivueen tulosta Jäämerelle ja kun merenkulku näytti keskeytyvän, katsoin parhaaksi nousta laivaan, joka niinä päivinä sattui menemään länteenpäin. Oli ta-vaton myrsky, kun isossa meriveneessä lähestyimme hyökyjen harjalla saarten suojaan pysähtynyttä laivaa; se oli päin tuuleen voimatta ankku-roida ja pysytteli kohdallaan potkurinsa avulla valtameren hyökyjen huuhtoessa hillittömästi pitkin sen sivuja. Kun saavuimme laivalle, ei meille voitu laskea edes nuoraportaita, heitettiin vain alas paksu touvi, jota myöten oli kiivettävä ylös mahdollisimman nopeasti ettei vain aalto altapäin ehtisi kastella nousijaa.
Ensimäisenä lähti ylös eräs lappalainen, jolla oli tavaroita saatavana lai-vasta. Hän näyttikin jo kerkeävän yli laidan, kun tuli oikein "vuorenkor-kuinen" aalto ja miltei peitti miehen, nostaen samalla veneen hänen päänsä tasalle. Likomärkänä pääsi hän ylös ennen kuin toinen laine seurasi. Valiten hetken, jolloin aallokko oli matalampi, tartuin minäkin köyteen ja tulin onnellisesti perille. Meren selälle päästyä heilui laiva melkoisesta koostaan huolimatta niin ankarasti, että matkustajien täytyi köyttää itsensä kiinni makuusijojen patsaihin; kannelle ei ollut yrittämis-tä, sillä laineet löivät sen yli tuon tuostakin. Surkeasti voihkivat Arkange-lin "kupetsit" meritaudin runtelemina; siinä eivät tepsineet taajat viina-ryypytkään.
Kun saavuttiin suojaiseen satamaan, toipuivat he aina vähän ja heik-kouttaan sadatellen alkoivat politikoida sekä väitellä sodasta, mutta lai-van ulkouduttua jälleen ulapalle taukosi intos heti kuin taikaiskulla. Kol-mantena päivänä päästiin vihdoin Aleksandrovvskiin, jossa astuttiin mai-hin postilaivan palatessa kiireimmiten Arkangeliin. Nyt oli laiva kulku keskeytynyt epämääräiseksi ajaksi, sillä Norjasta tuli vääriä sähkösano-mia, ilmoittaen saksalaisia laivoja olevan tulossa milloin Hammerfestin luona, milloin Varankivuonon suulla. Vähää ennen oli venäläinen tullialus kaapannut rannikon edustalla Vienanmereltä puulastissa tulevan saksa-laisen rahtilaivan ja kuljettanut Kuolavuonoon, mutta ajanut sen matkalla karille, niin että laiva tuli kaupungin satamaan vesilastissa. Kun nyt luul-tiin tapahtumasta ilmoitetun viholliselle langattomalla sähkölennättimellä, pelkäsivät Aleksandrovvskin kelpo asukkaat kostotoimenpiteitä, sulloivat hädissään tärkeimmän omaisuutensa säkkeihin ja pitkänä karavaanina marssivat pakosalle autioon tunturiseutuun, jossa piileksivät viikkokau-den kosteassa sumu- ja sadesäässä. Saksalaista laivastoa ei lopulta-kaan kuulunut ja niin he palasivat jälleen isiensä kaupunkiin ja pitivät hartaan kiitosjumalanpalveluksen kirkossaan.
Koltanköngäs Patsjoensuussa. Kuva: Toivo Itkonen. / Museovirasto.
Kalastajia Patsjoella. Istumassa Nuoran Pekka (Saijets). Kuva: T. Itkonen. / Museovirasto.
Hakoköngäs Patsjoessa, Kuva: Toivo Itkonen. / Museovirasto.
Jonkun ajan kuluttua alkoi laivaliike uudelleen. Nousin pieneen Trifon-nimiseen höyryyn, joka lähti länteen Patsjoen suulle ja keräsi kulkies-saan mukaansa asevelvollisia, enimmästi suomalaisia (nämä kuuluvat meriväkeen), viedäkseen ne tarkastusasemalle Petsamovuonoon; mo-net hellät jäähyväiset nähtiin omaisten ottavan menijöiltä. Laivan perään oli kokoontunut parvi iloisempia poikia, jotka sataman jäädessä jälkeen-päin virittivät jonkun kauniin kansanlaulun, tavallisesti hyvin haikeamie-lisen, heruttaen sillä vedet sekä laivassa olijain että veneisiin jääneiden silmiin.
Syyskuu oli alkanut, kun saavuin Patsjoen suuhun Varankivuonoon, mistä aikomukseni oli jatkaa matkaa Suomen puolelle, Inariin. Odotta-matta saapui niinä päivinä paikalle kaksi inarilaista kauppa-asioissa kul-kien ja he tarjosivat minulle sijan veneessään. Heti jokitaipaleen alussa oli vastassamme valtava koski, Koltanköngäs, joka korkeiden rantojen välissä putoo n. 4 metriä kohtisuoraan puhaltaen ylös sakean usvapil-ven. Vene vedettiin kallionkielen ylitse ja pitkän suvannon soudettuam-me saavuimme Jäniskoskelle. Siinä Inarijärven vesimäärä pusertuu 7 metrin levyiseen kallion kouruun, vyöryy aluksi sileänä nieluna, mutta alempana muuttuu sakeaksi vaahtoryöpyksi, joka raivollaan panee maan tärisemään niin, että kävyt putoilevat rannan puista. Alla on laaja pohjaton pyörre, jossa tukin sanotaan kierivän ja sukeltavan 7 tuntia, ennen kuin selviää taas matkaan. - Seurasi sitten pitkä, matala, heinä-rantainen Salmijärvi loitos taivaanrannalle siirtyneine tuntureineen; sen rantamilla on Suomen taloja kolmattakymmentä, joukossa joku norja-lainenkin. Uutis-asukkaan toimeentulo on ilmeisesti hyvä ja heinämaata viljalti, joskin nyttemmin Petsamon "monahkat" (munkit) ovat ruvenneet täälläkin päin niittyjä valtaamaan. Mainittuun luostariin ovat katkeroitu-neita kaikki Jäämeren "kolonistat", jopa karjalaiset ja venäläisetkin.
Kun Salmijärven tyynet vedet olivat jääneet taaksemme, seurasi taas pitkä "mäki", Maitokoski, jonka ohi oli venettä "taivallettava" maisin puu-teloja myöten. Ankaraksi muodostui urakka ja jokseenkin näännyksissä oltiin tuon 1½ virstaisen matkan ohi päästyä. Ei saatu kauankaan sou-della eteenpäin, ennen kuin vaarojen välistä alkoi uudelleen kuulua ikäänkuin maanalaista jyminää ja savun huomattiin väreilevän ilmassa. Olimme Patsjoen kovimman kosken, Hakokönkään niskalla. Melkein tyrmistyttävältä tuntui rannanpartaalta katsella, kuinka vesi syöksyi alas 7- 8 metrin korkuisesta kalliopengermästä, joka toisella puolen loiveni viideksi portaaksi.
Nyt saimme kulkea suvantoväyliä pitemmältä, vieläpä järviäkin, kunnes tultiin vihaiselle Purnukoskelle. Tämä voitiin sivuuttaa vetäen venettä köydestä rantaa myöten sill'aikaa kuin toiset työnsivät sauvoimilla. Eräs kolttalainen laski paraillaan pikku veneellään koskea yksin alas. Kum-malta näytti, kun hän niskassa ohjasi aluksensa kuohuihin; onnettomuus näytti varmalta. Yhtäkkiä vetäisi hän voimakkaasti vasemmalla airolla, jolloin vene käännähti poikittain ja lipui keikkuen pitkin leveää aallonhar-jaa. Lähestyi sileä penger, jonka yli vesijoukko vyöryi hillittömällä voimal-la. Kiskallus taaskin airolla ja alus pyörähti syrjälle väistäen vaaran pai-kan. Nyt oli jälleen pientä aallokkoa, jonka vene sai huilata omin valtoi-neen perä edellä. Mutta edessä riehahtelivat taas "karjaspäät" niin sa-keana ja valkeana, että hiukset nousivat katsojilla pystyyn. Kolttalainen pyrki viistoon lähemmäs toista rantaa, mutta pauhaava kurimo imi ve-nettä vimmatusti kitaansa. Häthätää sen onnistui välttää hyökysola, missä kaksi aaltoriviä löi vastakkain niin korkealle, että toinen ranta ka-tosi näkyvistä, ja vene livahti sen kupeitse jostakin raosta saaden vain suihkun lakkapäistä laineista perään. Nykäisy sinne, toinen tänne ja ve-ne solui huimasti vaappuen lainemassojen laella ylös alas määränpe-räisesti, kunnes viimeisen "korvan" alla saavutti ylitsevuotavan valta-veden, joka tuokiossa nielaisi veneen tyventöön.
Tähän tapaan kävi matka Patsjoella. Noin neljäkymmentä koskea ja sa-man verran suvantoja saimme sivuuttaa, ennenkuin 13 penikulmaa merestä kuljettuamme saavuimme Inarijärvelle. Kuolaretki oli päättynyt.— — —
Paljon ovat olot muuttuneet tämän jälkeen Venäjän-lapissa, lyhyen ajan kuluessa. Ihmetellen ja pelokkaana katselee kolttalainen, miten satapäi-nen suomalaisjoukko kaataa linjan Patsjokivarren aarniometsiin ja ra-kentaa maantien lapioin, kuokin ja dynamiittipanoksin, edeten Petsa-moon asti, tai miten juna kiitää ohi mahtavan Hiipinätunturin ja Imandra-järven matkallaan Kuolavuonoon. Vaistomaisesti tuntee luonnonlapsi, että "vanhat hyvät ajat" ovat olleet ja menneet
