Samuli Paulaharju. / Jousimies 1.1.1921.


Kaikkialla lapinmaassa on vielä jätteitä ja muistoja ja muisteluksia mui-naisesta isienaikaisesta palvonnasta. Monilla tuntureilla ja vaaroilla tava-taan vielä vanhoja seitapaikkoja, järvien niemissä, lahtien pohjukoissa taikka yksinäisillä saarilla nähdään entisiä palvoskiviä taikka semmoisia sijoja, joissa tarina kertoo ennen vanhaan palvontaa toimitetun.


Eikä ihmekään, että Lapissa on vielä niin tuoreessa muistissa muinainen isienusko. Tuntureita kiertelevä kansa pysyi vanhassa uskossaan sadat vuodet vielä senkin jälkeen, kun se oli uuteen oppiin pyhillä kastevesillä valaen otettu. Kävi se kyllä kirkossakin, juhlavaatteissaan siellä hartaa-na istui, mutta vielä hartaammin se sitten omissa pyhissä paikoissaan omia jumaliaan palvoi.

Uusissa parhaissa pukimissaan ajoi erämaan mies salaiseen palvos-paikkaansa tunturille, parhaat poronsa siellä uhrasi ja luki vanhat isiltä opitut uhrilukunsa. Eivätkä kirkon papitkaan, vaikka monia seitapaikkojakin tuhosivat, saaneet erämaiden kansasta vanhaa uskoa pois juuritetuksi.

Vasta kun Lapin suuri profeetta, Laestadius, sai jyrisevillä saarnoillaan herkän erämaan eläjän kauhistumaan kaikkea synnillistä menoa, epä-jumalan ja palianhengen palvelusta, alkoivat tunturien vanhat pyhät pai-kat vähitellen joutua unohduksiin. Mutta ei ankara Laestadiuskaan kyennyt vanhaa uskoa Lapista kokonaan hävittämään.

Monet vanhat jumalat seisovat vieläkin paikoillaan, ja erämaan kansan povessa, kaikkein syvimmässä piilossa, asustaa yhä edelleenkin enti-nen usko. Ollaan kyllä 'kristittyjä' ja pelätään ja kunnioitetaan Taivaan Herraa, mutta melkein yhtä paljon pelätään ja kunnioitetaan tunturien pyhiä paikkoja ja järvenrannan jumalia. Niissä elää vieläkin niiden vanha väkevä voima, mikä se sitten lieneekin. Sillä on se niin monesti nähty ja koettu, etteivät esi-isien pyhät paikat suvaitse pilkkaamista eikä rauhan-sa häiritsemistä. Pilkkaaja voi hyvinkin ankarasti tulla kostetuksi ja rau-han häiritsijääkin saattaa kova onni kohdata.

Annankivi Iijärven Annansaaren pohjoispäässä v. 1958. Kuva: Näkkäläjärvi, Oula. / Museovirasto.

Outakosken Sieiddageädgin peuraseita v. 1985. Kuva: Kankaanpää, Jarmo. / Museovirasto.

Niin kuin sitäkin matkustajaa, joka Garkkuvaaran seitaa Kaalaniityn ta-kalistoilla, Norjan-Lapissa, lähti kuvaamaan. Sumun, hirmuisen murkun laski tunturille, niin että miehet saivat erämaassa harhailla kauan aikaa ja viimein tyhjin toimin palata ihmisten ilmoille. Eikä suvainnut pahaai-keista tutkijaa Kuusivaarankaan kuulu puuseita Pallastunturin tienoilla. Koko päiväkauden harhailutti hakijoita ympäri metsiä eikä lopultakaan antaunut näköisälle.

Ja ovat lapinäijät vielä viime aikoihin asti isiensä jumalia palvoneet. Niin-pä vanha Koutokeinonkin ukko, joka aina joka syksy porotokkansa kans-sa lannan maalle mennessään poikkesi seitakivensä luokse, nukkui sen vieressä yönsä ja lupaili;

Tuon sulle lannanrommia keväällä palatessani,

jos sie suojelet minun eloni,
niin ettei yksikään poro vieri pahdalta alas,
kun keväällä meren rannalle palaan.
Ja vaikka ukko keväällä palasi karjoineen toisia maita, riensi hän juma-lansa luokse tunturille, nukkui siinä taas yönsä ja aamulla lannanrommil-la kiven valeli. Eikä ainoakaan äijän poroista vierinyt vaarallisiin pahtojen kuruihin, vaikka toiset poromiehet niihin paljon eloaan kadottivat.

Terbmisvaarri eli Termisvaaran seitakivi v. 1930. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Museovirasto.

Yhtä harras isien uskovainen .oli Mahtin Aslakkakin, joka Koutokeinon Siepissä kuoli satakymmenellään pari-, kolmekymmentä vuotta takape-rin. Pyhällä Haldiitsohkalla paimenteli ukko kesäisin porojansa, ja siellä oli hänellä ikivanha palvospaikkansakin, jossa aina määräaikoina kävi uhraamassa.


Mutta kun äijä ei vanhana enää jaksanut seitapaikalleen kulkea, otti hän Norjanmeren rannalta, Kirjikaissesta, pienen palvoskiven, kolmi, nelikort-telisen harmaan pitkulaisen kappaleen kuin hiekiyen, juti sen Haldiin kautta kotiinsa ja kuolemaansa asti säilytti sitä vuoteessaan päänsä pohjissa ja palvoi sitä.

Hyvin menestyikin aina äijän elo, ei kenelläkään koko Koutokeinossa ollut niin suurta ja komeaa tokkaa kuin Mahtin Aslakalla. Yhteen aikaan omisti hän kaksikin 'sijtaa’, suurta kotakuntaa, ja hänen porotokassaan oli 5,000-6,000 päätä.

Pienen Kilkkasjaurin itärannalla, Norjan-Lapissa, Suomen rajamailla, on paljon palvottu seitakivi vieläkin pystyssä, nuotta-apajan vieressä veden äärellä seisoo. Se on vain pienoinen karkea harmaa kivi, n. 80 cm kor-kea, ruskea ja rosopintainen kuin vanha kurttuinen kiinnipeskinen lapin-äijä, jota se hiukan muistuttaakin. Kilkkasen kalamiehet ovat tälle ennen uhria kantaneet, hyvän kalaretkensä jälkeen sitä aina kalanrasvalla voi-delleet.

Ja hyvin oli aina 'rietas’ ajanut kaloja nuottaan.

Eikä ole monia vuosia vielä siitä vierinyt, kun Oskalon ukko kertoi kiveä lyylitelleensä.

Onnisti ukkoa kerran huonosti pyynnissä, ei edes keittoa saanut. Silloin äijä astui palvoskivelle ja valitteli:

On huono sää nyt!

Vedämme nyt palvoskalaa.
Jos saamme hyvin kalaa,
niin voidamme sinut rasvalla

Kyllä sinä, raukka, olet siinä ruostunut.

Mutta jos saamme hyvin kalaa,

niin kyllä me sinulle tuomme rasvaa

ja puhdistamme sinut.

Kilkkasjaurin seitakivi Pohjois-Norjassa, Aidejavrin kylän länsipuolella, Taljavaaran pohjasen päässä, lähellä Suomen rajaa. Kuva: Museovirasto.

Ja sitten mentiin taas vetämään, ja Kilkkunen laskikin nuotan täpö täy-teen. Hyvillä mielin kiskottiin pyydys rantaan. Mutta juuri kun oltiin saa-lista maalle saamassa, muuan pojan kelvoton päästi leuoistaan:

- Jo me saamme nämä kalat! Emme anna sulle, kivi-parka, palaakaan... Lyömme kivellä pääsi rikki.

Mutta silloin rävähtikin suuri tunlispuska ja rysäytti nuotan nurin. Ja kaik-ki kalat pääsivät karkuun.

Vanha seita otti omansa pois, sillä se ei sallinut poikastenkaan pilkkaa.

Vistottaa alkoi kalamiehiä kovin, noloina he heittivät pyytämishomman-sa, ja peloissaan katsellen rannan ruskeaa kiveä he astelivat kodalleen.


Samalla tavalla tapahtui muutamille toisillekin Lapin kalamiehille Kilkkas-jaurilla.. He rukoilivat seitakiveä:

Addi munji kuuli,

nu ko ouddike addam,

mun vuoilli vuoijam dun.(*

*) Anna minulle kaloja, niinkuin olet ennenkin antanut, minä rasvalla voi-telen sinut.

Ja saivat nuottansa täyteen. Mutta silloin ylimielisesti liekin ilveilivät:

- Emme anna sulie, palvoskivi, mitään!

Vaan eivät saaneet kalamiehetkään; nuotta repesi, kalat syöksyivät jär-veen. Siitä suuttuivat kalastajat, noituivat
- Tuon riettahan me kyllä tuolta otamme ja upotamme järveen!

Ja heittivätkin vanhan seitakiven ikuiselta seisomasijaltaan aaltoihin.

Mutta aamulla kun kalamiehet kodastaan kömpivät ulos, näkivät he ki-ven taas pystyssä vanhalla paikallaan. Ruskeana ja rosoisena se siinä seisoi kuten ennenkin, jopa se, vielä kosteana, loisti entistä kirkkaammin päiväpaisteessa.

Näkkälän seitakivellä 1960-luvulla Alfred ja Selina Alamattila Leppäjärven kylästä. Kuva Maija Vuontisjärven albumista.

Kalamiesten palvoskiviä on Enontekiön Pöyrisjärvelläkin, pienen Musta-saivon rannalla, vastapäätä korkeaa jylhää vaaraa. Kapean salmen kautta ovat nuottamiehet soutaneet pikkujärven tyynelle tummalle pin-nalle ja nousseet rannan palvoskiville uhraamaan.


Ja Näkkäläjärven länsirannalla, Pöyrisjärven lähimailla seisoo entisten peuranpyytäjäin suuri palvoskivi. Se on useita metrejä korkea, komea kivi, kehämäinen kuin lapinkota. Sen juurelle ovat vanhat peuramiehet kantaneet komeimmat hirvaansarvet, peuranrasvalla sitä voidelleet, jopa peurankonttejakin sille uhranneet.

Paljon on kiven vierellä ollut palvossarvia vielä aivan viime aikoinakin. Mutta uskottomat nuoret miehet ovat monesti niitä ilkeyksissään vatko-neet järveen. Siellä ne kyllä eivät ole tahtoneet pysyä, vaan on ne aina jonkun ajan kuluttua jälleen tavattu vanhan kivensä vierellä.

Ja vanhat lapinäijät, jotka ovat asian paremmin ymmärtäneet, ovat sem-moisesta ylimielisyydestä aina nuoria varoittaneetkin, sanoneet:
- Pitää antaa niille rauha! Se palvoskivi on ollut vanhojen jumalana.