Olli-Pekka. / Lapin Kansa 1931.

Naapuripitäjän ukko.


Tapasimme tässä muutamana päivänä erään naapuripitäjän ukon ja lyöttäysimme juttusille. Ukko oli niitä vanhan kansan ukkoja, joilla aina on yhtä ja toista mukavaa mielessä ja sanat sattuvat monasti niinkuin naulan kantaan.

Aloitettiin kuulumisista. Eihän niitä paljon ollut kerrottavia heidän, kyläs-tään. Kylätietä vaan rakennetaan ja siinähän sitä kuulumisia onkin kerr-akseen.
- Taidatte jo ensi syksynä päästä kaurafoordilla ihmisten ilmoille vai joko sielläkin alkaa kärytä bensiini?
- Molemmat konstit tunnetaan, vastasi ukko. Ja syksyksihän tie on tar-koitus valmiiksi saada. Mutta pitipäs vaan sattua meidänkin kylään sel-lainen ruhtinas joukkoon, joka ei anna maataan ennenkuin vasta syys myöhällä. Me muut, vaikka on niitä viljelyksiä meilläkin, sen sijaan olem-me maan luovuttaneet. Se kun on sillä tavalla nykyaikana, että ellet an-na maata, et myöskään saa tietä. Ja kyllä maakaistaleen mielellään luo-vuttaa, kun on saanut kaiken ikänsä lanttasta jalkapatikassa tai sitten koluta kärröin kanssa kehnoja karjakujia, päästäkseen kruununsaralle. Mutta pitipäs olla yksi sellainen tirehtööri, jolle ei sovi se mikä muille. Ja se tässä pakkaa harmittamaan, kun sille annettiin perään. Pankaa nyt kuitenkin lehteen, että on se meilläkin yksi niin vanhurskas, että sitä pi-tää muiden kumartaa ja odottaa, koska hedelmät hänen tiluksillaan ovat kypsyneet, jotta saataisiin kylätie valmiiksi.

Sitten ukko syventyi puhumaan uskosta ja sanoi, ettei se kannata tois-mielisten kanssa ruveta kiistelemään. Se on samaa kuin jos lähtisi lai-hon sekaan karannutta hullusta vasikkaa pois ajamaan. Kyllä se siellä pellolla pian muistaa juomanlaskijansa, mutta jos lähdet sitä väkisin aja-maan, niin se harppoo häntä pystyssä pitkin peltoa ja sotkee laihon pilal-le. Samanlaista se on näissäkin uskonasioissa.

Palattiin taas muistelemaan maallisia. Ukko muhoili partaansa ja sanoi, että jo sitä joutuu välistä ahtaalle, jos aikoo pitää kiinni siitä, minkä tietää oikeaksi. Minulla oli kerran tiukka yhteenotto ei enempää eikä vähempää kuin papin kanssa. Onkos toimittaja sattunut sitä kuulemaan?

- Ei ole kuultu. Taisi olla tiukat paikat?
- Oli, oli totisesti! Mutta mie en antanut perhään, vaikka käräjiin uhkasi tämmätä. Mie sanoin, että mie olen kylänvanhin tässä kylässä, ja jos huomaan, että joku ei tee oikein, niin nuhtelenpa varmasti, oli sitten vaik-ka pappi kysymyksessä.
- Mistä te nuhtelitte?
- Ahneuesta mie nuhtelin. Ja kun se sano, että hän haastaa käräjiin, niin mie sanoin, että haasta vain! Mutta on aikaa käyä käräjiä. Muuta mulla ei oikiastaan olekaan. Niin että anto tulla vain, mutta kun mie kerran olen kylänvanhin, niin hoian ko hoiankin, virkani.
- No, tuliko sitä käräjiin lähtöä?
- Ei tullut. Siitä se tokeni pappij a hyvä pappi siitä lopulta on tullutkin. Ymmärtää jo meitä uskovaisiakin, vaikka se alussa yritti olla kovana ja pauhasi meille, että te lahkolaiset menette helvettiin, ellette tee paran-nusta. Ja kun seurat tulivat, niin se koranus lähti pois siksi aikaa koko seurakunnasta. Lähtiessään vain aukasi ylimielisyyessään pappilan ve-räjän sepposen selälleen ja mahtaili, että "nyt pääsevät laestadiolaiset vapaasti kulkemaan". Nyt se jo antaa pitää seuroja kirkossa ja on ker-rassaan hööli mies. Niin että kuri se on hyvä ittele kullekkin, niin papille kuin meille muillekki.

- Mitäs mieltä isäntä on poroasiasta?
- Porohomma on tärkiä sivuelinkeino. Mie sitä harrastin ennenvanhaan kovasti. Poikasena olin naapurissa poromiehenä, kun kotona ei ollut po-roja. Sitten ko kasosin täyeksi ja nain, niin mie sanoin isälle, että meille pitää hankkia poroja. Isä yritti ensin tehä topin, ettei hän vain siihen os-toon rupia. Se on aivan yhtälysti ko ostaa elävän linnun ja päästää sen lenthoon. Sinne se katoaa. Mutta mie sanoin, että vallassanne! Muuhun työhön en kuitenkaan rupia. Laiskana makkaan, ellette hanki poroja. Sil-loin isäukko osti muutamia poroja ja siitä se lähti alkuun. Sitte kuoli äiti. Isä nai toisen kerran ja alko tehä poikia. Minusta alko tuntua siltä, että jos tätä menoa jatkuu, niin tässä ei jää mulle yhtikäs mitään, ja mie sa-noin isälle, että nyt mie lähen muualle huonemieheksi, mutta nuo porot, joita olen hoitanut, otan mukaan. Isä sano siihen, että ruvetaan teke-mään kauppaa, mutta mie vastasin, ettei niissä ole kauppaamista. Sie olet saanut jo monet kerrat, mitä olet niihin pannut. Niin se kuitenkin kä-vi, että mie maksoin isälle niistä poroista ja muutin pois.

Sitten ukko kertoi, että hän aluksi oli huonemiehenä.
- Sitten sanoin akalle, että nyt me ostamme talon tuolta -:n kylästä. Mut-ta vaimo oli mulla nin yksinkertanen, että sano, ettei lähetä sinne. Siellä kaikki talonpitäjät joutuvat häviöön. Nähkääs, hän ei huomannut, että sen kylän miehet olivat tyhmiä. Joivat rahansa parille kylän viinaporva-rille, jotka rikastuivat ylettömästi.
- Talonmieheksi kuitenkin ruvettiin?
- Ruvettiinpa tietenki ja siinä tuota on pärjätty.

Sitten pirteä kertojamme rupesi muistelemaan elämää entiseen aikaan. Sitä oli silloin leipää taloissa, sanoi hän. Pienet pellot oli siioinkin, mutta niistä leipä otettin. Voi vietiin venepelillä Tornioon, joka siihen maailman aikaan oli iso kauppapaikka, nythän se ei ole enää mikään. Paras vilja pantiin aina talteen katovuosien siementarvetta varten. Rahamenot oli-vat pieniä, sillä silloin syötiin, mitä talo tuotti. Vaatteet, reet, saavit ja muut semmoset tehtiin kotona. Mutta sitten tuli prameus. Leipääkin ru-vettiin valkaisemaan nisulla, ja siinä nyt ollaan: kohta ovat kaikki korvia myöten velassa.

Tarinoitiin siinä vielä hetkisen automatkoista ja muusta sellaisesta. Ker-tojamme sanoi, että hän olisi nyt valmis jatkamaan matkaa vaikka Kiven-navalle, jos vain saisi sopivan matkakumppanin.