Olli-Pekka. / Lapin Kansa 1935.

Kurttia kohti.


Lupasimme palata vielä siihen Kuolajärven matkaan.


Sunnuntaiaamuna ajettiin Kurtille. Sehän on, niinkuin tunnettua, rajan pinnassa oleva kylä ja rajan tunnun siellä kyllä selvästi huomaa. Karuun paikkaan ovat kurttilaisten esi-isät kylän perustaneet, mutta aika oli sil-loin toinen kuin tämä. Silloin oli kalaa viljalti ja riistaa myös metsissä run-saasti. Nyt pitäisi vähitellen paneutua maanviljelykseen, mutta sitä me jäimme miettimään, että mihin siinä kylässä on kyntömehellä asiaa. Asu-tus sijaitsee hiekkakankaalla ja vain jokunen kämmenen levyinen suo-läikkä on lähettyvillä. Kauaksi pitää mennä, ennenkuin sopivampia maita tapaa.

Poronhoito on sentään vielä useilla hyvänä tukena. Metsiäkin olisi, mutta suurin osa niistä on Venäjälle laskevien vesistöjen varsilla. Nämä metsät ovat sen vuoksi toistaiseksi olleet jokseenkin vähäarvoisia, jonka vuoksi näissä rajakylissä odotetaan mielenkiinnolla puiden kuljettamista Maan-selän yli koskevan kysymyksen jatkuvaa selvittelyä. Kokeiluja puiden kuljettamiseksi autoilla jatkettaneen taas ensi talvena ja toivottavaa olisi, että kokeilut antaisivat yhtä suotuisia tuloksia kuin Aholanvaaran auto-savotta viime talvena.

Metsiä on Kuolajärvellä runsaasti. Niitä on molemmin puolin vedenjaka-jaa. Oikein nautinnolla niitä katseli, kun auto huristi metsäisten selkosten kautta Kurttia kohti. Huomaa helposti, että isojako on ollut vuosikymme-niä kesken. Metsiä ei ole voitu hakata kuin vain rajoitetussa mitassa. Si-tä me vain hartaasti toivomme, että kuolajärveläiset onnistuisivat metsä-kysymyksensä järjestämään siten, ettei tilanne pääsisi kehittymään niin lohduttoman synkäksi kuin monin paikoin muualla maakunnassamme, jossa metsistä ei paikoin miespolveen ole ottamista. Ymmärrämme kyllä, että kun talo velkaantuu, niin metsää myyntiin tulee kiire. Mutta kun ve-lan saa pois, niin silloin olisi jokaisen houkuttelevaltakin tuntuvan tar-jouksen edessä pysähdyttävä vakavasti miettimään: enköhän sentään vielä muutenkin tule toimeen, annetaanpa metsän kasvaa.

Olisi otettava isännän asema talossa samalta kannalta kuin Nällin äijä aikoinaan Kemissä. Hän ei suostunut myymään taloaan, vaikka rahaläjä toisensa jälkeen pinottiin hänen eteensä. Se on hauska ja samalla opet-tavainen juttu, joten tulkoon kerrotuksi.

Syyspuolella kesää, muutamana iltana ilmestyi Nällin taloon ison firman-mies, joka himoitsi Nällin maita varastopaikoikseen. Nällin talo sijaitsee nimittäin meren rannalla. Äijä istui pöydän päässä ja syödä möylhysti parhaillaan uutisperunoita, joita puukkonsa kärjellä ongiskeli silakan suolavedestä. Emäntä hääräili lieden ääressä.
- Millä asioilla vieras liikkuu? kyseli äijä..
- Sellainen olisi asia, että etteköhän möisi tätä taloa. Maksan hyvän hin-nan.
- Vai taloa! innostui Nällin äijä. - Ja paljonkohan tästä Nällin talosta mak-settaisiin?
- Kaksi sataa tuhatta.
- Vai niin paljon! - Kuule, äiti, jatko Nällin äijä vaimonsa puoleen kään-tyen, - ajattele, että Nällin talosta maksettaisiin kaksisataatuhatta!

Äijä vaikutti kovasti innostuneelta ja se ison firman mies jo ajatteli, että jopa vetäisi. Mutta sitten lausahti Nällin äijä kuivasti:
- Emmä taija sentään myyä taloa.
- Ottakaa 250,000 markkaa, sanoi silloin se firman mies.

Ja taas Nällin äijä innostui: kuule, äiti, kun 250,000 markkaa maksettai-siin tästä Nällin talosta. Aivanko totta tarkoittaa tämä vieras?

- Totta vakuutti vieras tarkoittavansa.

Tätä jatkui aina niin kauan kunnes tarjous oli 500,000 markan nurkilla. Silloin lopetti Nällin äijä syöntinsä ja sanoi:

- Mutta mihinkäs me sitten tämän ämmin kanssa joutuisimme? Tämä Nällin talo on antanut meille ruuan ja juoman koko meidän ikäimme. Meillä on ollut tässä hyvä olla. Työtä on kyllä ollut kovasti, mutta niin on meillä olo soma, että ei malta muualle lähteä. Emmä taija myyä ämmin kanssa tätä. Nällin taloa.

Ja myymättä talo jäi.

Eikä Nällin äijällä ollut aavistustakaan sellaisista komeista metsistä, joil-laisia vielä Kuolajärvellä humisee. Olipahan vain kaistale karua meren rantaa, jolle äijä oli talonsa kovalla työllä raivannut. Siinä, kiviä väännel-lessä pois kuokan ja aurantieltä oli miehen ikä kulunut, mutta niin luja oli kiintymys kotikontuun, ettei sitä pystynyt murtamaan kulta eikä hopea.

Koskematonta erämaata v. 1937. Tammukkalammen puro. Rannalla is-tuu 9 karhun kaataja Oskari Törmänen Vuorikylästä.

Kuorma-autoja pysähtyneenä vä-lipirtille eli konesavotan huoltopis-teeseen Aholanvaaralla v. 1936. Kuva: Tapio Vaara. / Lapin Metsä-museo.

Tukkien kuormausta J. Vaaran GMC:hen Weitsiluodon kuormai-mella Aholanvaarassa v. 1936. Kuva: Tapio Vaara. / Lapin Met-sämuseo.

Kuolajärven kunnalliskoti v. 1931.

Osa Kurtinkylää v. 1935.

Esa Junttila Aapajär-vellä v. 1933.

Metsätyömiehiä Kuisjoen pirtillä And. Kurt & Compani AB:n savotalla v. 1912. Oikealla Kurtti-yhtiön konttoripäällikkö Kalle Halonen. Toinen oi-kealta työnjohtaja Juho Mustonen. Kuva: Lusto - Suomen Metsämuseo.

Mies ja vene Tuntsajoella. Kuva: Museovirasto.

Tuotapa Nällin äijän kotikonnun rakkautta me hartaasti toivomme myös Kuolajärven uljaan tunturikunnan asukkaille varsinkin nyt, kun isojako on päättynyt ja he savat vapaasti omista asioistaan myöskin metsien suh-teen määrätä.

Satuimme Kurtille lohenpyynnin aikana. Kylän ohi virtaa komea Tuntsa-joki, jota pitkin Kuolajärvelle kulkeutuu muunkinlaisia rajaloikkareita kuin niitä, jotka pakenevat Neuvostolan komentoa.Tuntsa on antanut tänä kesänä lohta runsaasti. Tulva oli kauan korkealla ja lohia pääsi ohi ala-juoksun pyyntipaikkojen runsaammin kuin tavallisesti. Nyt ei enää saatu kuin pikku lohia, mutta lohi on aina lohi, oli se sitten suurempi tai pie-nempi.

Saimme siihen tutustua Erkki Laitilan ystävällisen talonväen ansiosta heti kylään saavuttuamme. Aamiaispöydässä oli valtava panos pais-tettua lohta. Alapeterin Matti arveli, että tuollaisen lohiaterian jos tilaisi Kämpissä, niin se maksaisi. Emme ole koettanut, mutta uskomme muu-tenkin. Kukkaro siinä kevenisi. Ja syönnin päälle lähdettiin lohipadolle. Sinne oli lyhyt ja helppo matka. Matti puotteli autollaan tasaista Kotikangasta lähellä Ahkio-ojan suuta olevalle padolle. On siinä van-hatiekin, myllytieksi mainittu, mutta ei ole enää myllyä. Sillä tiellä oli joi-takin vuosikymmeniä sitten karhu yllättänyt myllykuorman päällä nukkuvan miehen. Hevonen pinhaisi äkkiä niin hurjan laukan, että mies jäi kuormineen liisteiden varaan. Selvittyään äkillisestä herätyksestä huomasi mies karhun ja lähti pakoon hänkin. Myöskin karhu säikähti tapausta ja niin kaikki kolme: hevonen, mies ja karhu puottelivat pakoon kukin tahoilleen minkä käpäistä lähti.

Liittyy myllytiehen eräs tuoreempikin tarina. Käydessään aikoinaan ensi kerran Kuolajärvellä osui maaherra Nandeltadhia vastaan samaisella myllytiellä muuan kylän asukas, iäkäs ukko jo.

- Hyvää päivää, minä olen maaherra, tervehti maanvaari ukkoa.

- Ole vain! Minä olen Soppelan Pekka, vastasi ukko ja jatkoi matkaansa. Se äijä ei ollut tottunut herroja kumartamaan.

Kolme kaunista lohenvenkaletta telmi rysässä, kun sitä Aukusti Laitilan kanssa ryhdyimme kokemaan. Se on jännittävää hommaa. Hartaana sitä tavallinen onkimies katselee. "Rajaloikkari" voipaperiin käärittynä maata köllötti sitten auton pohjalla paluumatkalla tuliaisiksi kotiväelle. Matti taas otti mukaan kaksi isoa hanhenpoikasta, jotta seura olisi mo-nipuolisempi. Mutta ei niillä, ollut nyt aikaa mihinkään "Hanhenmarssiin". Pitivät laatikossa aluksi hiljaista motkotusta, mutta alistuivat sitten muilu-tukseen ilman pitempiä piipityksiä,.

Mutta kun juttumme näkyy yhä venyvän, niin mikäpä estää sitä jatka-masta vielä seuraavassa.