Ennätysmatka autolla, kuvaillut A. E. L.(* / Suomen Matkailulehti 1.6. 1912.
*) Aleko Eugen Lilius.

Niin kauvas kun päästään.



Niin kauvas pohjoiseen kun päästään autolla oli tunnussanamme kun me neljään pekkaan, kolme iloista nuorukaista ynnä kokenut, tutkinnon suorittanut mekaanikkokuljettajana, kauniina heinäkuun iltana syksytim-me ulos Vanhankaupungin 10-pennin tullista. Matkakapineina olivat muutamat sikarilaatikot, joku määrä kastematoja, kalastustarpeita, pari vaatekertaa, pari valokuvauskonetta ja iloinen mieli. Etuistuimen koh-dalla komeili neljä uuden uutukaista vararengasta - muuten olivat vaunut siistit ja muhkeat, vaikka olivatkin vaan pientä 12-16 hevosvoiman "N. A. G." Darling-mallia.

Meidän aikomuksemme oli saavuttaa pitkän matkan ennätys ja olimme sen tähden suunnitelleet seuraavan matkan: Helsinki - Hämeenlinna - Kangasala - Orivesi - Alavus - Kokkola - Oulu - Kemi -Tornio - Muonion-niska. Kun kartasta katsoo, huomaa matkan melkoisen pitkäksi, tuossa puolentoista tuhannen kilometrin paikoilla. Moinen matka Keski-Euroo-pan sepelkiviteillä on leikin tekoa, mutta jos automobiili ehdottomasti eheänä pääsee Tornion - Kolarin, taikka vihdoin Muonionniskan Kutu-nivan välisen matkan kiirastulesta, niin on tehdas maailman parhain.

Voimavaunumme kone piti puoliaan, oli yhtä virheetön palatessamme Tornioon kun Helsingistä lähtiessä, mutta vaunukoppa - - - - .

Lähtö majatalosta. Foto. H. Nordgren.

Pikajunan vauhdilla suhautimme Tuusulan leiripaikan sivu, jonka herä-timme toitotuksellamme, unisia sotilaita hyökkäsi ulos ja koiran rakki hääräili vaunujen ympärillä niin innokkaana, että sen lopulta oli pakko paeta taistelutantereelta kolmella jalalla, häntä koipien välissä. Neljäs jalka lienee jäänyt meidän tahtomattamme maantielle.


Yhtäkään hevosta emme työntäneet maantien ojaan, eikä muittenkaan elävien olentojen ennenaikaista kuolemaa löytyne merkittyinä meidän tilikirjoihimme tuolla ylhäällä, mutta Hyvinkäällä levähdettiin ja seuraa-vana päivänä lähdettiin matkaa jatkamaan niin varhain että aamiaisen saimme Hämeenlinnan kaupunginhotellissa.

Puolenpäivän tienoissa pysähdyimme Hattulassa, jossa vanhalle kirkolle suotiin meidän käyntimme johdosta kunnia. Kangasalan kuuluisa mäki noustiin loistavasti ja pilkallisesti hymyillen, ja keisariharjulta liitelivät kat-seemme näköaloja ihaillen. Näkötorni oli sen sijaan kurjassa tilassa, tul-koon tämän kautta asianomaisten tiettäväksi. Illalla saavuimme Orive-delle, jonne - sattuneista syistä, (muutoin sangen hauskoista syistä) - jäimme pariksi päiväksi. Voisitteko vastustaa kahden lumoavan kauniin naisen pyyntöjä jäämään ja "automobiloimaan" heidän kerallaan.

Sää, joka tähän asti oli ollut erinomainen, rupesi näyttämään huonoja tapojaan, niin että muutaman peninkulman päässä Orivedeltä meidät yllätti rankka sade. Me ajoimme katoksen alle ja hiukan toinnuttuamme, huomasimme olevamme järven lähellä, jonka vastakkaisella rannalla ko-hosi korkea kallio. Kallion korkeimmalla kukkulalla oli hauskasti raken-nettu huvila, taiteilija Sandbergin korpikoti. Siellä tietysti käväisimme, meitä kestittiin kahvilla ja leivällä, saimme nähdä hänen ja hänen vie-raittensa, hekin olivat taiteilijoita, tauluja, ja täynnämme maalaustaidetta ja mitä siihen kuuluu, lähdimme sieltä niin pian kun rajuilma asettui.

Kaunottaret automobilissä. Valok. H. Nordgren.

Tähän saakka olivat kuljettavat paikat olleet siedettäviä, mutta nyt alkoi maamme kenties kuoppaisin seutu. - Mäkien alla uinuivat mitä runolli-simmat pienet sisäjärvet ja vesijaksot. Sadetta saamme kiittää siitä, että tiet olivat kelvottomia ja kun vastaamme tuli joku onneton raukka, joka kohteliaasti ja varovasti astui syrjään "helvetinkoneemme" tieltä, ajoim-me juuri sillä kohdalla suloiseen vesilätäkköön, niin että vesi roiskahti kauvas ympärille.

Irtonaisen hevosen tapaaminen on kiusallista omistajalle. Harvinaisen itsepäisesti pysytteleikse se maantiellä vaunujen edessä ja laukkaa eteenpäin parisen penink. kotoa pois. Jos taas tapaa yksinään kulkevan naisen, ei asia ole juuri sitä parempi. Tosin hän ei lähde laukkaamaan auton edellä, mutta hän juosta vilistää metsään niin kauvaksi kun vaan pääsee.

Mutta kun hevonen ja nainen yksissä tuumin tulee vastaan, silloin ollaan huutavassa hukassa. Nainen hermostuttaa hevosen, se laskee täyttä karkua eteenpäin, ja mummo parka istuu kärryissä kirkuen minkä jak-saa. Kerran tuli vastaamme hevonen, joka jo sadan metrin päässä näytti ilmassa lentäjän taipumuksia. Kone pysäytettiin ja hevonen piti taluttaa varovasti ohitse.


Harry N., joka on suuri hevosmies, astui hevosen luo, mutta unohti, että hänen ulkonainen asunsa muistutti Hadeksesta suoraan karannutta otusta. Päässä kaapu korvalappuinen ja hirvittävät silmälasit puuttui vaan sarvet päästä. Hevonen pelästyi, hyppäsi aidan yli sillä seurauk-sella, että kärryt kaikkine sisältöineen, nim. 60 vuotias ukko sekä 50 vuotias akka ynnä puoli perhettä voipyttyineen ja hillopurkkeineen teki-vät vastustelematta suuren kaaren ilmaan. Kärryt eivät vähääkään va-hingoittuneet, aita vaan kääntyi kaksinkerroin.

Kyläpaikoissa herätimme usein suurta huomiota. Eräänä iltana Pohjan-maalla ajoimme siltaa pitkin joen ylitse. Silta oli keskellä kylää ja kansa-koululla oli parhaillaan teaatterinäytäntö. Ei tarvinnut muuta kun pysäh-tää auto sillalle, toitottaapari kertaa merkinantotorvella ja heti tyhjeni kansakoulu kesken näytöstä ja esirippu laski, sillä puvuissa esiintyvät ja maalatut näyttelijät seurasivat katsojia alas sillalle. Ja juuri kun kansan-joukko lähestyi siltaa, pantiin kone käymään ja me "vilistimme" taas poh-joista kohti.

Alavuudelta Ouluun ajoimme päivässä. Tiet olivat erinomaisen hyvät, paikottain kuin tasaiset lattiat. Kello kädessä tähystelimme kilometripat-saita ja joskus oli vauhti kerrassaan mainio koneen hevosvoimiin näh-den kilometri minuutissa.

Oletteko kenties lentäneet lentokoneella? Vai niin, kenties. Mutta olette-ko lentäneet automobilillä? Eikö. Mutta minäpä olen. Olen lentänyt mon-ta metriä. Ponnistuslautana oli maantienrumpu ja kun tulimme alas, oli pää kauvan aikaa kipeänä. Ei minulla ollut aavistustakaan tulevasta il-malennosta, ennen kuin näin kuljettajan syvällä allani pysytellen suonen-vedontapaisesti kiinni ohjaustangosta. Kun sitten korvia vihlovalla rämi-nällä tulimme alas, luulimme että nyt kaikki on mennyttä, mutta tehtaan kunniaksi mainittakoon, auto kesti.

Tukalimmat olivat sillat maan pohjoisosassa. Tosin automobiililiikettä ei ole voinut edeltäkäsin arvata, ja ollakseen "ihannekulkuneuvona" maan-teillämme tulee koneen olla vaunuissa korkealla, silti pysyttämällä vau-nut "mataloina"; jos on kova vauhti ja äkkikäännökset, voivat vaunut muuten "luistaa" ja pahimmassa tapauksessa kaatua. Jos voisi tehdä vaunut, jossa kone on hieman korkeammalla, niin että voi välttää vaa-roja, jotka tässä myöhemmin mainitaan, voi suuremmitta huolitta lähteä mille seikkailuretkille tahansa.


Edellä mainitut sillat olivat niin merkillisen epäkäytännöllisesti tehtyjä ja niin teräväkulmaisia maantiehen nähden, että takapyörät vielä olivat kaukana maantiellä silloin kun etupyörät jo onnellisesti olivat nousseet sillalle, josta oli seurauksena se, että sillan reunapuut painoivat sisään suojuspellit ja kone seisahtui. Samoin oli lauttojen laita.

Lauttamiehet vaativat sitäpaitsi saman maksun kun nelipyöräisistä vau-nuista parihevosineen, eivätkä uskoneet vakuutuksiamme, että vaunut painoivat vaan 650 kgr., siis vähemmän kuin kuorma.

Lautalla. Valok. H. Nordgren.

Valkenipa sitten päivä, jolloin saavuimme Tornioon. Ruotsin tulliviran-omaisilta Haaparannassa saimme luvan tehdä kahden tunnin matkan heidän maahansa. Vannoimme pyhästi seuraavamme luvanannon eh-toja, mutta satakunta metriä rajapyykin tuolla puolen halkesi kardanlaa-keri. Hiljaa nytkähdellen kulki kone takaisin Haaparantaan, jossa sairaal-le ystävällisesti luovutettiin liiteri.


Toista laakeria meillä ei ollut, ja täytyi siis ruveta sähköttämään oikealle ja vasemmalle, mutta kun laakerin odottamiseen kuluisi jonkun aikaa, päätimme pistäytyä Kukkolan kalarikkailla koskilla onkimaan harjuksia taikka katsomaan siian pyyntiä. Mutta aika kulu kuolettavan hitaasti, niin ettävilpittömästi iloiten kuulimme tutun tä-tä-tän Tornionrannalla.

Muutamassa tunnissa tulimme Yli-Tornioon, jossa minulla ennestään oli monta tuttavaa ja ystävää. Meidän tulostamme tiedettiin näillä seuduin jo ennen saapumistamme ja siksi oli koko kirkonkylä meitä vastassa. Kun-nallislautakunnan esimies otettiin ylös ja hänen seurassaan ajoimme kievariin, jonka muuten niin jörö isäntä loisti sulaa ystävällisyyttään. Illal-la pelattiin korttia apteekkarin luona metsäherra neljäntenä miehenä.

Matkasuunnitelmaan kuului myöskin Aavasaksan valloittaminen automo-biililla. Siitäpä ei tullut mitään. Vaunujen murskaaminen kävi sentään sääliksi, tarvitsimmehan sitä vielä jonkun aikaa, ja toiselta puolen olisi tiellä olevien kallioitten ampuminen tullut sekä kalliinlaiseksi että pitkäl-liseksi. Päälle päätteeksi ei auto ollut opetettu astumaan rappusia, jotka Turistiyhdistys on sinne rakennuttanut. Auto jäi kun jäikin juurelle, me itse sitä vastoin kiipesimme ylös ja ihailimme näköalaa.

Tunturi. Valok. H. Nordgren.

Matkamme seuraavat vaiheet olivat sangen rasittavia ja niitä voi verrata ainoastaan liika rutosti vaikuttavaan laihtumiskeinoon. Ihmettelen suu-resti, etfeivät meidän sisuksemme siirtyneet pois paikoiltaan, mutta kul-jettaja väittää, että hänellä sen jälkeen on ollut liikkuva munuainen. Tiet olivat kerrassaan kelvottomat. Toisin paikoin upposivat vaunut niin syväl-le liejuun, että ne täytyi kangeilla nostaa siitä. Kolarissa takerruimme hiekkaan niin lujaan, että puolet läheisen kylän asukkaista tarvittiin aut-tamaan.


Kirkkoväärti oli kyllä hauskin herrasmies koko matkallamme. Hän oli haltioissaan ajatellessaan meidän "hyrysysyämme".
- Herrajumala - saiko hän todella nähdä tämän maailman ihmekapineen ennen kuin hän paneutui kuolemaan.

Riemastuksissaan näytteli hän meille kirkkoa, pientä neliskulmaista hök-keliä, jonka varsinainen paikka olisi muinaistieteellisessä museossa.

Siiat jaetaan. Kukkola. Valok. H. Nordgren.

Pari peninkulmaa oli tie taasen hyvää ja aivan yht`äkkiä, tien mutkauk-sessa oli vastassamme suljettu portti. Jalkajarru tietysti teki lakon ja 30 kmn vauhdilla hyökkäsimme porttia vastaan, joka meni säpäleiksi, joista muudan puhkaisi aimo reiän vaunukopan oikeanpuolisen takasuojusti-men alle.

Sitten kuljimme alituisessa hyökyaallokossa Muonionniskan kirkonky-lään saakka, jossa meidät otti vastaan tohtori V.Fabritius, metsänkävijä ja villi metsämies kaukana Pohjolassa.


Nyt olimme lähellä matkamme päämäärää. Houkutteleva oli ehdotus tehdä pieni matka Enontekiäisten todella hienon hienoa maantietä pitkin, mutta kun bensiinivarasto oli loppumaisillaan, pidimme viisaimpana läh-teä Kutunivan kestikievaria kohden, jatkaaksemme sieltä tuntureitten poikki Pallas järvelle.

Ensimäinen kilometri sujui hyvin, toinen hiukan huonommin, mutta kol-mas muistutti autoretkeä vasta kynnettyä peltoa pitkin. Paikka paikoin oli maaperä kovempaa, ja siellä joskus näimme laitumella käypiä poroja, jotka hurjasti pelästyen hyökkäsivät vuorille.

Saapuessamme Kutunivaan oli automme vaunukoppa ylen sairaassa tilassa. Valitettavasti ovat kopat sangen heikoista aineista tehdyt, niihin käytetään ainoastaan ohuita panelilautoja ja pieniä nupinauloja. Kunnon kulmaraudoilla ja kelpo ruuveilla saa virheen korjatuksi, joka olisi asian-omaisten huomioon otettava meidän maatamme varten.

Me emme siis enää uskaltaneet kauvemmaksi kun Kutunivaan panna autoamme koetukselle niin huonolla maaperällä. Kenties se olisi käynyt mahdottomaksikin. Mutta me päätimme kaikissa tapauksissa kulkea jä-lellä olevat 16 kilometriä jalkaisin, reppu selässä. Vaunuissa emme vauhdin takia tienneet sääskistä mitään, nyt saimme sen sijaan tuntu-vasti huomata niiden olemassaoloa. Niiden puremista paisuivat kasvot ja kädet; ääriviivamme laajenivat kahdenkertaisesti. Jos hetkisenkään istui hiljaa, oli kohta verenhimoisia sääskiä mustanaan ruumiin joka paikassa, minkä vaan oli jättänyt peittämättä.

Me viivyimme pari viikkoa Pallasjärvellä, kalastimme ja kuljeksimme metsissä sekä tuntureilla. Saimme Pallasjärvestä ylen komean taime-nen, joka sitten kotona talvella syötiin suolattuna ihanata retkeä muistel-lessa.


Sitten eräänä päivänä lähdimme paluumatkalle. Muonionniskassa täytyi kaksi viikkoa odottaa uutta bensiinilähetystä, mutta kerran matkalle päästyämme ajoimme Muonionniskasta Yli-Tornioon yhdessä yössä. Nyt oli vaunukoppa jo auttamattomasti hajoamassa ja Tornioon päästyämme veimme vaunumme rautatievaunuun, jätimme paluumatkan Vaasaan as-ti tekemättä ja eräänä päivänä olimme jälleen Helsingissä.