Teksti ja kuvat: Juhani Ahola. / Kotiliesi no 8. 15.04.1927

NILLA-UULAN LASTA KASTAMASSA


Kaakkoismyrskyisenä helmikuun iltana tuli Nilla-Uula pappilaan pyytä-mään lasta kastamaan.

- On niin kärys, saattaa lähteäkin, sanoi hän kirkkoherralle, joka oli tullut keittiöön. -Hyvä jos pappi tulisi heti! lisäsi hän paukauttaen oven kiinni ja kadoten pimeään.

Kirkkoherra sukeltautui keveään vasikkapeskiin ja aikoi lähteä Nilla-Uu-lan jälkeen, mutta kääntyikin ovelta sanoen vaimolleen:

- Tule sinäkin! Ehkä sinua tarvitaan, sillä mistäpä Nilla-Uula tällä ilmalla on voinut hakea todistajia.

Ulkona olikin todellinen tunturisää. Karvakengissä oli kulkemista äsket-täin olleen suven iljanteella. Oli aivan puskettava tuuleen. Korvissa ulisi ja vonkui, lumi täytti kasvot, kaulan ja tunkeutui syvälle peskin karvapeit-teeseen.

Vaiston mukaan määrättiin suunta pappilan rannasta Utsa-Njargaan. Tienviitoista ei ollut apua. Ne huomasi vasta sitten, kun oli kulkenut nii-hin pahki, sillä ympärillä oli läpinäkymätön pimeä ja raivoava ilma, au-vakko tuntureilta alas syöksyvä lumimyrsky.


Tuulen kantamana tuntui Utsa-Njargasta savun hajua. Sitä kohti, ajatteli kirkkoherra, niin osaamme perille. Matka ei ollut pitkä, runsas kaksi kilo-metriä, mutta se ehti hengästyttää ja hiostaa kuin tunturille nousu. Puo-leksi kontaten pääsi kirkkoherra vaimoineen myrskyn kovaksi pieksemän ranta jyrkänteen yli.

Savu voimistui, näkyi kipunoitakin, joita tuuli kieputteli sileällä hangella.

- Missä on pirtti? hätäili jo rouva.

- Tuolla! huusi kirkkoherra nietoksen harjalta.

Rajuilma oli saartanut tuvan lumivallilla, joka eteläpuolen pensaikon suo-jassa oli kasvanut savupiipun tasalle. Oven puolelle oli jäänyt puolipyö-reä kattila, jonne oli vaikea pudottautua. Kirkkoherra kiersi länsipuolelle.

- Tule täältä, hän huusi vaimolleen laskien istuvillaan syväntöön.

Kumpikin riisui lumisen peskinsä ulos, sillä sisällä ne olisivat sulaneet ja kastuneet. Ovi oli vain rinnan korkuinen. Oli tehtävä syvä kumarrus, en-nen kuin he olivat kapeassa eteisen tapaisessa, toinen vielä syvempi astuessa sisään.

Tupa ei ollut suuri; kolme metriä kunnekin. Vasemman ovinurkan täytti uloslämpiävä pellitön lanin-takka, oikeanpuoleisen laatikoista kyhätty ruokakaappi. Yksiruutuisen akkunan alle oli peräseinälle kiinnitetty kaksi lautaa pöydäksi. Kaksi huoneen poikitse asetettua ortta, saman verran laudan palasia hyllyinä ja kolme norjalaista margariinilaatikkoa istuimina täydensivät kalustoa. Lattia-alasta ei ollut laudoitettu kuin kolmannes.

Muu osa oli täytetty koivun risuilla kuin raanukodan maa-alusta. Risuilla peitettyä peräosaa tunturilainen käyttää sänkynään. Se on pehmeämpi kuin puulattia, väittävät he, jos heiltä kysyy, miksi eivät ole koko lattia-alaa laudoittaneet.

Juhlan kunniaksi paloi tuli omatekoisessa lasittomassa »pullokiilussa». Takassa pihisi märistä vasta hakatuista koivuista sytytetty tuli, jonka loisteessa Nilla-Uula istui vuoleskellen poronlänkiä. Samalla hän hoiteli kahvipannuaan ja vesipataansa, jona oli vanha peltinen margariinirasia.

Guovča Márjá, komsiossa Anna Mari Helander. Kuva: 15.4.1927 Kotiliesi.

Nuori äiti makasi lapsineen peränurkassa risualustalle levitetyllä poron-taljalla päällyksettömät lammasnahkavällyt peittona. Pullokiilun punerva valo lankesi äidin terveille kasvoille. Ne eivät olleet rumat, pikemminkin miellyttävät, sillä hänessä oli puoleksi ruotsalaista verta, Jäämeren ran-nalta saatua.

Otsalle laskeutuivat järjestämättömät hiilimustat kiharat punaverkaisen valkoreunuksisen lapinlakin alta. Ruskeissa silmissä paloi lämmin hehku hänen jokellellessaan lapselleen. Sievä kapea nenä ja kapeat kasvot oli-vat vielä läntisiltä esi-isiltä. Lappia muistutti vain leveä suu ja pieni voi-maton leuka.

Nilla-Uula tarjosi istuinta huomauttaen, kuin anteeksipyytäen:

- Ei ole vielä tullut tehdyksi tuoleja.

Nilla-Niila oli tekomiehiä. Hänenkin esi-isänsä oli ruotsalainen ja ensim-mäinen puupirtin rakentaja täällä ylhäällä. Kauniisti huoliteltuja puukau-hoja oli valmiina odottamassa ostajaa. Kuivumassa oli poronlänkipuita ja lapinpuukonpäitä ja jokin puoleksi koverrettu puukuppi. Toimeentulo ei kuitenkaan ollut rapeaa. Ostajapiiri oli yhtä varatonta kuin tekijäkin. Mut-ta vaatimuksetkaan eivät olleet suuria.

Riekostus ja käsityöt tuottivat juuri sen mitä tarvittiin merikalan, kahvin, sokerin ja jauhojen vaihtamiseen. Silloin tällöin ollessa poromiehillä työssä sai heiltä lihaa, nahkoja ja poronsuonia. Pieni neula- ja nappi-kauppa tuotti vaaterepaleen. Ja jos tuloa ei ollut, niin kuin useasti ke-väällä kelirikon aikana, silloin paastottiin. Sen taidon osaa jokainen tunturilainen.

Rauhallinen tyytyväisyys kuvastui Utsa-Njargan asukkaiden kasvoilta. Parempaan he eivät olleet tottuneet, sillä he olivat vielä alkuperäisem-missä oloissa kasvaneet. Suuri saavutus oli heidän tupansa, välimuoto kodasta, jossa he olivat viettäneet lapsuutensa.

Suomalaisen virkamiehen koti onkin heistä kummallinen. - Paljon tuole-ja! huudahtavat he nähdessään kohtalaisesti sisustetun huoneen. Heistä oli mukavampi istua lattialla, sillä siinä saa todella levätä rennosti noja-tessa seinään jalat suorana. Lapsi äännähti ja alkoi itkeä.

Guovča Márjá ja Nilla-Uula Helander, komsiossa Anna Mari Helander. Kuva: 15.4.1927 Kotiliesi.

- Oletko kirjoittanut kastelapun, kysyi kirkkoherra Nilla-Uulalta, sillä hän tiesi hänet hyväksi kirjoittajaksi.

- En ole. Tämä kastaminen tuli niin äkkiä, että ei ole kummeja lapselle. Sopineeko se edes näin ilman todistajia. Tyttö rupesi huutamaan ja Inka arveli, että se on kastettava. Ei se olekaan vielä huutanut.

- Erämaa ei lue lakia. Jos annat luvan, kirjoitan vaimoni ja itseni kum-meiksi, sanoi kirkkoherra ryhtyen kirjoittamaan.

- Jo vain, lupako siihen! En uskaltanut kysyä, tuumaili Nilla-Uula reip-paammin samalla tarkastaen kahvipannunsa sisältöä kaatamalla kahvia puiseen kuppiinsa ja maistamalla sitä.

- Mitä olette ajatelleet nimeksi? kysyi kirkkoherra.

- Nimi! Sekin piti olla, hätkähti Nilla-Uula katsoen hätäisenä vaimoonsa.

- Pane pappi Inka-Mariksi, sanoi vaimo päättävästi ja kuin varmuudeksi lisäsi: - Kirjoita se vain paperiisi.

- Niinkö isäkin ajattelee?

- Pane se vain. Inka siitä on ollut kovemmalla kuin minä.

- Ketä vielä kummeiksi? kyseli kirkkoherra.

- Sisareni Birit-Maija ja Tsjuvaslompolon Piera, ehätti vaimo taas vastaa-maan.


Kirkkoherra katseli kastemaljaa. Nilla-Uula oli teevadille pannut vettä, mutta siitä oli mahdoton kastaa.

- Eikö ole isompaa astiaa? kysyi kirkkoherra.

- Na siinä oli lusikka, riensi Nilla-Uula selittämään nousten takkapenkil-tään näyttäen sormella lusikkaa

Kirkkoherralla oli täysi työ pysyä vakavana. Vaimoonsa hän ei uskaltanut katsoa. Mutta hän huomasi ruostuneen vesikauhan ja ottaen sen sanoi Nilla-Uulalle:

- Sulata tässä lunta ja anna minulle puhdas vaate pyyhkeeksi.

- Kelpaisiko tämä, sanoi Nilla-Uula antaen astiapyyhkeenä käytetyn ku-luneen rievun.

- Puhdashan se on, miksi ei, jollei muuta ole.

Nilla-Uula sulatti lunta vesikauhassa, jonka pyyhittyään noesta lapintak-kinsa helmaan asetti varovasti pöydälle. Kirkkoherra valmistautui kasta-maan. Hänen vainionsa aikoi ottaa lapsen äitinsä vierestä, mutta jättikin sen takaisin pelästyneenä huudahtaen:

- Lapsi on aivan alasti, vain märkä liina ympärillään. Paleltuu se, jos tä-hän otamme. Eikö ole vaatetta? kysyi rouva äidiltä.

Äiti käänsi päänsä punastuen seinään. Nilla-Uula vastasi vihaisena:

- Na ei ole. Sitä on pidetty kahdessa jäniksennahassa ja äidin kirkkohui-veissa, mutta nakkasin ne ulos kuullessani papin ja rouvan tulevan. An-noin sille puolisilkkisen kaulahuivini ja nyt sekin on..., voi, voi, miten mi-nä nyt pärjään, valitti Nilla-Uula istahtaen synkkänä penkilleen.

- Antaa lapsen olla äitinsä vieressä. Näytä sinä tulta ja pidä vesiastiaa, sanoi kirkkoherra vaimolleen ja laskeutui polvilleen risuille lapsen vie-reen.

Oli hän vaimoineen ollut jo monessakin kummallisessa kastetilaisuudes-sa, mutta ei vielä tällaisessakaan. Aseman omituisuus kuitenkin unohtui. Heidät valtasi pyhä juhlallisuus ensimmäisten sanojen kaikuessa. Muis-tui toinen tilaisuus, jossa he olivat olleet rinnakkain polvillaan, vihkiaittari kotipitäjän kirkossa etelässä vuosia sitten. Silloin olivat urut soineet puh-keavan kevään illassa auringon leikitellessä kauniin valko-alttarin kullas-sa.

Nyt ulisi napamaan myrsky ja turvekatto rusahteli kinoksen painosta, sa-vu ja kipinät painuivat lattialle ja kiilun liekki vapisi sammuvana. Nilla-Uu-la tassutteli heinäkengissään ikäänkuin toimitus ei olisi koskenut häntä. Hän pesi kahvikuppeja, hakkasi sokeria, haki maitopullon eteisestä, pyyhki pöytää ja kohenteli valkeaa.

- Minä kastan sinut Inka-Mari Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen.

Lapsi näytti hymyilevän, äiti hymyili, Nilla Uula pysähtyi pöydän kattami-sessa ja myrskykin hetkeksi hiljeni. Kiilun liekki suoristui ja takassa lei-mahti koivujen tuohi kietoen tuvassaolijat salaperäiseen punaiseen heh-kuun.

- Voisitteko juoda tätä kahvia? kysyi Nilla- Uula miltei kuiskaten.

Hän näytti pelkäävän rikkoa juhlatunnelmaa. Mutta ensi hämmästykses-tä selvittyään hän lisäsi jo rohkeammin;

- Pesin kupit kolmessa vedessä ja kuivasin ne lieskassa.

- Mikäpä siinä, kaada vain, vastasi kirkkoherra.

Kahvi oli todella hyvää, raakakahvista keitettyä, eikä valmiiksi rasvassa paahdetuista, joita yleisesti Jäämeren rannikolla käytetään. Ulkona oli il-ma asettumassa. Luodetaivas oli seestynyt ja hanki käynyt sulkamaisille teräville laineille, mistä tunturilainen tietää kovan sään lakkaavan. Pappi-lanväen palatessa kotiin ilmaantui Porovaaralle kajastus, toinen, kolmas .. lukemattomia.

Taivaalla liikehti kuin riippuvista vihertävistä jäähileistä kudottu valkolas-koksinen purje. - Pakkasta! Se tunkeutuu sisälle, jäätää nurkat, varauk-set ja katon. - Kestääkö Inka-Mari ensimmäisen kylmän? Huomenna vien vaatetta, lisäsi rouva kummankin yhteisen ajatuksen.