Ernst Lampen. / 01.01.1921 Jousimies : Suomenkielisten sanomalehti-miesten yhteisjulkaisu.

Norjan lappalaiset heräävät


Vasta nyt me suomalaiset ja norjalaiset olemme joutuneet rajalaisiksi, kun Petsamon alue on yhdistetty Suomeen. Siellä Patsjoella ja Jääme-rellä meillä on yhteinen raja norjalaisten kanssa. Tähän asti on tosin maantieteellinen raja jo ollut olemassa, on valtiollinenkin, mutta kansal-lista ei. Sillä tuolla Utsjoen perukoilla on asunut vain lappalaisia molem-min puolin rajaa. Lapilla ja Norjalla on siis ollut yhteinen raja ja sillä rajal-la on ollut merkityksensä vain porolaumoille, tuskinpa paljonkaan ihmi-sille.

Nyt on asiat toisin. Nyt meidän täytyy ruveta seuraamaan Norjan oloja, sillä nyt meillä suomalaisillakin on kosketuksia norjalaisten kanssa. Omi-tuisena ihmeenä mainittakoon, että suomenkieli kaikilla lappalaisilla mei-dän päiviimme saakka on ollut heidän kulttuurikielenään. Sitä kieltä ovat taitaneet niin hyvin Jämtlannin lappalaiset kuin Patsjoen koltatkin, vielä-pä osaksi Petsamonkin kolttalappalaiset.

Mutta viime vuosina ovat ruotsalaiset ja norjalaiset koettaneet tunkea pois suomenkielen ylivaltaa lappalaisten keskuudessa heidän omista maistaan, ja asettaa sijalle ruotsin- ja norjankielen. Tähänhän ei meillä suomalaisilla ole ollut mitään vastaansanomista. Se ei, hyvin yksinker-taisesti, ole koskenut meitä. Mutta nyt kuuluu ihmeitä Ruijasta. Lappalai-set siellä Norjan perukoilla ovat itse nousseet ajamaan kielellisiä ja kan-sallisia oikeuksiaan.

Lapinkävijä on tähän asti tehnyt vain sen huomion, että Norjan lappalai-set itsepintaisesti ovat pitäneet kiinni koreista, helakoista puvuistaan, sil-loin kun Suomen lappalaiset ovat riisumaisillaan ne yltään, niin että he nyt ovat jokseenkin huhtikuun tai toukokuun jäniksien kaltaisia, jotka ovat luomaisillaan hohtavan talviturkkinsa harmaaseen kesäkarvaansa. Että tämän koristellun peskin ja tuuhean sieppuran alla on sykkinyt aito lappalainen sydän, sitä en ainakaan minä ole aavistanut.

Norjan lappalaiset eli saamekansa, niinkuin he itse sanovat, ovat muo-dostaneet oman vaaliliittonsa seuraavia valtiopäiviä varten. Heillä on omat lappalaiset ehdokkaansa. Kuudesta ehdokkaasta on neljällä norja-laiset nimet, joka vain viittaa siihen, mihin päin lappalainen kansallisuus on ollut kallistumaisillaan, kahdella taas lappalaiset. Ensimmäinen ehdo-kas on nimeltä Tapio, toinen Hetta, kersantti Hetta.

Tapio-nimi tuntuu suomalaiselta, esi-isä suomalainen siirtolainen, mutta on yleinen sukunimi Utsjoenkin lappalaisilla. Hetta taas yhtä yleinen su-kunimi lappalaisilla kuin liikanimi Johansson täällä Helsingissä. Miten lappalaiset onnistuvat yrityksissään, saavatko Tapionsa suurkäräjiin, se kohta näytäksen.

Liikuttavaa on lukea lappalaisten vaalijulistusta heidän tehdessään "Sa-mealbmug". Liikuttavaa, mutta samalla rohkaisevaa. Erinomainen on se lappalainen kynämies ollut, joka tämän julistuksen kyhäsi. Vai mitä ajat-telette esim. seuraavasta kohdasta?

”Rajoitettuina yli, Europan koko pohjoiskolkan suunnattoman suurella alueella, siellä täällä pienissä ryhmäkkeissä, osaksi asuenkiintonaisesti järvien, jokien, laaksojen reunamilla ja Jäämeren rantueilla, osaksi kier-rellen poroineen, aina matkalla, aina paossa, - näin on Saamen kansa elänyt hiljaista, kilttiä, eikä vähimmin onnellista elämäänsä ammoisista ajoista saakka, elänyt elämäänsä ulkopuolella maailman riidan räyhinän, silloin tällöin aavistaen maailman toran seurauksia kuten raivoisan val-tameren tohinaa, jonka meren raivoisat tyrskyt lähenevät varmasti var-masti”.

Tätä alakuloista alkua seuraa jo vähän rohkeampi loppuponsi.

”Kun me ajattelemme niitä muinaisia aikoja, jolloin esi-isämme aina vain siirtyivät pohjoista kohti, hakien rauhaa, lepoa ja turvaa erämaissa, kun-nes Jäämeri vihdoinkin esti heidän pakonsa ja pakoitti heidät pysähty-mään, silloin ajatelkaamme, että se oli sama vaara, joka karkoitti esi-isämme, sama vaara, joka uhkaavana nytkin vaanii taivaanrannalla si-vistyksen vaara? Onnelliset esi-isät, jotka voivat väistyä pakoon yhteistä vaaraa, kun se lähestyi, siten pelastaen heimonsa hengen, sen menes-tyksen ja kunnian ja säilyttäen meille perinnön niin koskemattoman täy-dellisen. Mutta me jälkeläiset me emme pääse enää pakoon. Meillä on tie pystyssä ja siksi jää”.

Kaikkein rohkeimpana ja lohdullisempana kaikuvat julistuksen sanat sii-nä, missä puhutaan äidinkielestä.

”Saamekansalta aiotaan myöskin riistää sen oma äidinkieli, se joka muodostaa jokaisen kansan vankimman perustuksen. - Ei ja tuhannesti ei! Tätä pyhää perintöä, jonka rakkaat esivanhempamme ovat meille jät-täneet, emme voi emmekä tahdo luovuttaa.

Tiedämme, että tässä on kysymys elämästä tai kuolemasta ei yksityisen, vaan koko heimon Saamekansan elämästä tai kuolemasta. Tie aarre-kammioon, missä tämä perintö säilytetään, kulkee näet ruumiittemme yli, ja tällaista tulee jatkumaan niinkauan kuin yksikään rehellinen, tur-meltumaton saame-kansan jäsen vielä liikkuu täällä Pohjan perillä.

Selkä käännettynä pohjoisnavan jääröykkiöitä kohti, kohti kylmää Jää-merta ja katse suunnattuna etelään seisomme tänään lujina ja varmoina odotellen jännityksellä kehityksen jatkuvaa kulkua. Sentähden nousem-me nyt taisteluun oikeuksiemme puolesta. Tästä taistelusta tulee ankara ja sitkeäkilvoitus, niinkuin elämä itse, sillä sen juuret ulottuvat itse kan-san sieluun sen loukattuun kansallistuntoon. Meidän jääväämätön vel-vollisuutemme on ryhtyä tähän taisteluun; itse elämä kutsuu meidät tais-teluun ja me tulemme me tulemme heti!”

Toden totta, en ollut koskaan aavistanut, että ”neljän tuulen lakin” sisällä, lappalaisten pienissä, pyöreissä kalloissa, näin kuumia ja näin kauniita aatteita kierisi.

Kirjoituksen sävystä päättäen voi sen tekijä olla entinen pelastusarmei-jan upseeri, mutta sehän on hyvä koulutus ollut, sillä tässähän juuri on kysymyksessä ei yksityisen sielun vaan kokonaisen heimon pelastus. Miten perin mielenkiintoinen onkaan tämä kirjoitus! Kappalaiset ovat väistyneet sivistyksen (sic!) tieltä niin kauas kuin ovat päässeet. Nyt ei-vät pääse enää pakoon. Valtameri teki topin. Ei auta siis muu kuin sivis-tyä.

Maisema Pohjois-Jäämeren rannalta.

Mutta sivistys tuo mukanaan oivallisen aseen, painetun sanan, hehku-van puheen. Nyt Tapin kansalla on puhetorvi tehdessään »Samealb-mug.» Se tuntuu puhaltavan miehen lailla torveensa, niin että kaiku vyöryy Ruijan meren pantatulta aina Tapin pengerten perille. Varmasti tämä toitotus on kuuluva aina meidän lappalaistemme asunsijoille saak-ka. Varmasti se on herättävä heidätkin.

Meidän lappalaisemme sulavat tätä nykyä rutosti suomalaisiin. He heit-tävät ihanat kansallispukunsa romukoppiin ja pukeutuvat europalaisiksi. He tahtovat muuttua suomalaisiksi. Onko tällainen toivottavaa, onko edes suotavaa? Ei ja tuhannesti ei, sanon minä, käyttääkseni Samealb-mugin kiihkeitä sanoja.


Mitä Lappi olisi ilman tätä hienotunteista, koreilevaa kääpiökan-saa?

Me suomalaiset älkäämme millään muotoa kiiruhtako tämän kansan hä-viötä, vaan päinvastoin tähkäämme kaikkemme lappalaisten kansallis-tunnon vahvistamiseksi! Tiedän että virallinen Suomi ei ole tehnyt syntiä lappalaisten kansallisuutta vastaan. Ei kukaan ole tahtonut riistää heiltä heidän äidinkieltään, niinkuin Samealbmug väittää Norjassa tapahtuvan. Tiedän vielä, että Oulunläänin nykyinen maaherra ei jätä yhtään tilai-suutta käyttämättä hyväkseen, missä hänellä vain on tilaisuus kehoittaa lappalaisia pysymään lappalaisina sekä sielultaan että mieleltään, ja pu-vuiltaan.

Meidän täytyy saada yksin omat pikku kolttammekin kiedotuiksi samaan kansalliseen vyyhteen. Tämä ei suinkaan ole tilapäistä tunneherkkyyttä, joka nyt leimahtaa, huomenna sammuu. Kansallisuus- ja kielikysymys on tärkeä vain itsekullekin kansalle itselleen. Toisella kansalla ei ole oi-keutta siihen sekaantua. Joka sen tekee, on se raaka, tunnoton sortaja-kansa. Me suomalaiset parhaiten tunnemme omissa luissamme sorto-vuosien ajoilta, miltä sorto maistuu, eikä ne haavat ole vielä kasvaneet umpeen.

Mekö siis sortamaan muita kansallisuuksia rajojemme sisällä; Olkoon se kaukana meistä! Sitä paitsi: eikö rehellinen, kunnon lappalainen ole pal-joa otollisempi tasavallan asukas kuin epämääräinen, sekarotuinen suo-malais-lappalainen. Mainiosti ovat norjalaiset lappalaiset sopineet ke-skenänsä. Olisiko valtiollinen Norja koettanut riistää lappalaisilta heidän kielensä ja kansallisuutensa? Sitä en tiedä, mutta siihen viittaa Same-albmugin kirjoitus.

Mitä hyötyä Norjan valtiolla siitä on että lappalaiset unohtavat äidinkie-lensä ja rupeavat puhumaan huonoa norjaa. Eikö tällainen politiikka ole vanhanaikaista hassutusta? Samealbmugin (Lappalais-rahvaan) päätoi-mittaja, J. A. Pedersen, lausuu eräässä kirjoituksessa tästä Norjan halli-tuksen harjoittamasta sorrosta seuraavaa:

”Tahdon ottaa esimerkin siitä, miten lappalaisten toivomukset syrjäytet-tiin joku vuosi sitte. Meidän piti saada uusi piispa neljä vuotta sitte ja lap-palaisten harras toivomus oli saada pastori Jens Otterbeck nimitetyksi virkaan. Otterbeck oli vuosikaudet asunut täällä Ruijassa ja tunsi perin-pohjin lappalaisten olot. Lappalaisten riennot olivat hänellä sydämen asiana, ja hän saarnasi ja puhui lappia kuin synnynnäinen lappalainen ainakin. Hän aikoi panna koko tarmonsa liikkeelle saadakseen lappa-laisille säilytetyksi heidän oman kielensä, ainakin koulussa.

Mutta vasemmisto tahtoi jotakin toista. Opettajat, murrekielen harrastajat ja muut vasemmistolaiset panivat toimeen suurisuuntaisen liikkeen es-tääkseen Otterbec'in nimittämistä piispaksi, ja vaikuttavimpana keinona käytettiin sitä seikkaa, että Otterbeck tahtoi säilyttää lappalaisille heidän kielensä. Mutta hallitus hylkäsi lappalaisten kaikki hartaat rukoukset ja nimitti toisen miehen, joka ei osannut lapinkieltä ja jolla ei ollut minkään-laista tietoa niistä olosuhteista, joissa lappalaiset elävät.”

Norjan lappalaisten porolaumoja.

Lappalaisten kansallinen liike ei siis ole eilisen päivän tapaus; sillä tun-tuu olevan ikävuosia ja useampia. Niin iloista kun onkin huomata, että tätä ennen kuolevaksi luullussa kansassa elonmerkit ovat selvää sel-vemmät, niin häpeällistä on suomalaisen todeta, että lappalaiset herää-vät ja suomalaiset torkkuvat siellä heidän vierellään Lapin raukoilla ra-joilla.

Kun lappalainen kirjoittaa, että on kysymys elämästä tai kuolemasta, jos heidän kielensä riistetään heiltä, niin siihen Länsipohjan suomalainen vain suu auki töllöttäen äännähtää: Häh! Hän myy kielensä ruotsalaisille silmiään räpäyttämättä, kun vain hänelle tarjotaan leipää ja rasvaa suu-hun. Ei ihminen eikä kansa voi elää ilman aatteita, ja aate ”rasva” ei suinkaan ole ihmiskunnan aloimpia aatteita.

Onhan meillä syytä luulla, että Norjan lappalaisten herätys tulee tarttu-maan ympäristöön. Se tarttuu varmasti Ruotsin ja Suomen lappalaisiin ja sieltä kautta Ruotsin ja Norjan suomalaisiin. Yllätyksenä meille saa-puu sanoma, että Norjan lappalaiset ensimmäisinä heräsivät ja että Ruotsin suomalaiset heräävät ehkä viimeisinä. Että ne joskus heräävät, siitä kai ei voi olla eri mieltä.

Olkoonpa, että ihminen on miten vapaa tahansa kansalliskiihkosta, ei sittenkään ole miellyttävää omin silmin nähdä, omin korvin kuulla, miten-kä kansalta kuristetaan ulos kansallistunto ja kieli. Se on mahtavamman kansan kansalliskiihko, joka tekee niin tympäsevän vaikutuksen. Tuntuu yhtä inhoittavalta kuin sian-tappajaisissa. Sellainen tunne minussa herä-si viime kesänä kulkiessani Ruotsin ja Norjan Lapissa. Sentähden on tä-mä Saamekansan herääminen Norjassa niin yllättävän iloinen uutinen.

Nyt en enää ole vakuutettu siitä, että näistä teurastuksista tuleekaan mi-tään.