E. N. Manninen. / Kansan kuvalehti 1932.


Istun virkahuoneessani ja olen jotakin kirjoittavinani. Kesken kaiken kuu-len keittiön oven käyvän ja joku taitaa tulla sisään. Kuulostan, avonaisis-ta ovista välikön kautta kuulen:

- Iltaa.

- Iltaa. - Äänettömyys ...hiljaista liikettä.. kuin joku pyyhkisi permantoa .. . penkin narahdus. Arvaan, että tulija kulki yli lattian ja istuutui.

Kuluu kappale aikaa - eteläläisittäin mitaten mahdottomasti, lappalaisit-tain vain säädyllinen, - tapoihin kuuluva.

- Siekö se olet piika? kysyy vieras ääni lapiksi murtaen.

- Kyllä, kuulen Ainomme säyseästi puoliääneen vastaavan.

Tauko.

- Mikä se on sinusta nimi?

- Aino.

-Ja-nuu. - Ryiskelyä, tulitikkujen rapistelua, huulien lopsotusta. - Panee piippuun, ajattelen.

- Mistä se on Manninen?

Outo voisi erehtyä väärin vastaamaan, mutta Aino ei. Hän käsittää, mitä kysyjä tahtoo tietää, ja vastaa:

- Hän on konttorissa.

- Ja-nuun.

Jälleen alkaa kuulua lattian pyyhkimistä, peskin sipaisuja ovipieliin ja välikön seiniin. ilmestyy Pirih'Jouni oviaukkoon mahdottoman paksukar-vainen peski yllä, neljänsakaran lakki päässä, otsa hiessä.

Samat hyvätillat, varovainen istuutuminen, piipun rassaus, sytyttäminen - pitkä vaitiolo. Puhutaan vähän ilmoista, menneistä, nykyisistä, tulevis-ta, tähän tapaan:

- Taitaakin olla pakkanen?

- Naa - kiila se on pakkanen.

- Eilen oli lauhempi.

- Nuu - eilen se kiila lauhempi.

- Millaisiksihan nuo ilmat tuosta kääntyvät -, voivat jatkua pakkasinakin?

- Naa - kiila voivat jatkua pakkasina.

Väliaika. Menen, katson lämpömittaria akkunan läpi tulitikun valolla, - näyttää viittä astetta kylmää.

- Siellähän onkin jo lauhtunut.

Ja-nuu - saattaa kiila olla lauhtunut.

Jatkan kurillani:

- Eikäpä tuo eilenkään juuri pakkanen ollut.

- Naa - ei se juuri PAKKANEN.

- Huomenna saattaa olla jo vesikeli.

- Nu-nuu - huomenna se kiila saattaa olla vesikeli.

Pitkä väliaika.

- Oliko sitä Jounilla asiaa jotain? tiedustan varovaisesti.

- Naaa - ei se kiila asiaa - .

Näkymä nimismiehen virkatalosta "Onnela" Tenojoen laakson ylitse poh-joiseen. Kuva: Emil Sarlin, 1901. GTK

Kaksi naista nimismiehen talon, "Onnelan", verannalla 1920-luvulla Kuva: Ahola, Juhani. / Museovirasto.

Ja hah, ajattelen, muuten vain on tullut tapaamaan -Istun, kirjoitan, pitkät ajat. Jouni istuu hänkin, tupakoi, hikoilee, liikuttelee äänettömästi jalko-jaan, hierasee peskinkauluksen seutua, seuraa silti tarkoin jokaista ky-näni liikettä.

Saa Jouni sanotuksi:
- Varastivat minulta härjän, ajokkaan.»
- Kuka varasti?
- En-tiiä.
- Olihan sitä siis ainakin asiaa? ihmettelen.
- Naa - oli se kiila asiaa.
- Pitäisikö sitä varasta yrittää saada kiinni?
- Naa - en-tiiä.
- Mutta jos saadaan kiinni, pannaanko linnaan?
- Naa - ei se kiila linnaan —.
- Mutta jos poro kerran on varastettu, niin -. Minähän olen yleinen syyttä-jä?
- Nu-nuu - sie se kiila ileinen siittäjä. Mutta en mie kiila aivan vissiin tiia, onko varastettu .. . jospa se itte pääsi karkuun ..

Istun sivuttain Jouniin, kirjoitan ja annan asian kypsyä, enkä lainkaan huomaa, että Aslak Guttorm, VARAPOLIISI lapinvaatteissa, myöskin on äänettömästi poronkoipikengissä hiipinyt väliköstä sisään.
- Kuule nyt nimismies, sanoo Aslak, - tule nyt vähän tänne.

Mies on salaperäisen näköinen, leukansa nytkähtelee.
- Tule nyt vähän tänne, uudistaa hän kehoituksensa ja perääntyy välik-köön takaisin. Minun ei auta muu kuin seurata Aslakia, sillä virkahuo-neessani istuu Pirih'Jouni, eikä osoita minkäänlaista poistumisen oiret-ta. Aslak viskuttelee, käsi suun kohdalle nostettuna:
- Kuule nyt, Heikka-Piehtar on Inarijoella ja Aslak Sombi ja Ovia Persen Boine!
- Mistä sellainen tieto?
- Karasjoen posti oli Roavvigjeddissä kertonut.
Vaikenen, mutta Aslak kysyy:
- Pitäisikö niitä lähteä katsomaan -?

Mietin juttua -. Heikka-Piehtar on suurin Norjan porolappalaisista rajan tällä kohdalla, Aslak Sombikin on jonkinmoinen, samoin Ovia Persen Boine. Heillä kaikilla on paha tapa, porolaumoineen rajaa pitkin kulkies-saan, pistäytyä Suomen puolelle porojaan syöttämään meidän erinomai-silla jäkälämaillamme. Talviseen aikaan on nähkääs Norjan puolella huo-not poronruoat, lumi avotuntureissa paksua ja kovaa, siihen ei pysty poron kynsi, kopara.

Rauhassa elävää porolaumaa.

Siinä met ajethan Aslakin kanssa.

Aprikoidaan, suunnitellaan: milloin lähteä? miten kulkea? missä määräs-sä on taivaallinen kuu? Lapissa on nimittäin toisenkinlaista kuuta, poron-kuuta eli poronpintaa, rasvaa.

Sovitaan, että huomenna kymmenen maissa, päätetään, että noustaan tuntureille Utsjoen latvoilta, ei ajeta Tenoa pitkin, sillä Norjan puolella on puhelimia pitkin rajaa. Karasjokelaiset voivat lennättää sanan Heikka-Piehtarille ja muille sen puolen poromiehille, että tulee, tulee - jo tulee "Utsjoklänsman", piru! - Kuun ajoista ei tarvitse välittää, on jo kevät siksi, että valoa on ilman kuuäijääkin.

Utsjokelainen yleensä katsoo, että kellon ollessa 12 se on vielä suunnil-leen 10. Mutta Aslak Guttorm on toista maata, hän tulee todellakin täs-mälleen kymmeneltä poroineen, panee ahkiot kuntoon, valjastaa ajok-kaat ja pistäytyy jo sisällekin, ellen ala ilmestyä ulos. Minä taas voin toi-sinaan myöhästyä syyttänikin, sillä ympäristön asukkailla on erinomai-nen vainu tietää, milloin me Aslakin kanssa olemme lähdön touhussa. Ja silloinpa heille aina tulee kova kiire asioita toimittelemaan. Täytyy saada "lihapassi" tai "riekkopassi" Norjaan vientiä varten tahi ainakin "jauho-passi", jota ilman valtio ei maksa rahtiavustusta Norjasta tuotavista jau-hoista ja, suoloista, ja jauhoitta utsjokelainenkaan ei tule toimeen. Posti-paketteina taas niitä Suomesta ei kenenkään kannata tilata. Muuta kei-noa ei sitten olekaan. No, kyllähän noista sentään aina on selvitty vähin rähinöin, selvitään nytkin. Ja niinpä ajaa tormuutamme sitten Aslakin kanssa nytkin "Utsjoen sisään", ylös Utsjokivartta. Olemme menevinäm-me Inariin, mutta tarkoitus on kiertää tuonnempana länteen, yli tunturei-den Inarijoen latvoille. Siellä majailevat, tiedämme, porolaumoineen nor-jalaisten Heikka-Piehtarit ja monet muut.

Ajelemme siis Utsjoen painannetta suoraan etelään. Aslak laskee edellä verrattomalla Mutsikillaan, jolla monet talvet penikulmia jo on katkottu; perässä, ajoahkioon kiinnitettynä, jauhaa kuormaporomme Murikka, joka elämänsä aikana muuta ei ole tehnyt kuin laukkujamme, makuuvaattei-tamme, patoja, pannuja sekä muuta tarpeellista kamaa perässään raa-hannut. Minä mahtavasti täryytän viimeisenä; ja ahkion perälaudan mes-sinkinen rengas kilahtelee ja soi, kun ajokkaani lyö koparaa tanteree-seen.

Ajamme tikkatietä. Nyt me heilahdamme yli maakannakkeen ja eteen aukeaa palanen jokiuomaa - sen me katkaisemme lumipilvenä kuin tuu-len saattamina, - kaistale nientä - niin tullaan järvelle. Siinä porot jo vä-hän tasaisemmin juoksevat, nulkkaavat. Ajajan ei tarvitse enää tasapai-nosta taistella, voi huoleti maata seljällään, ojentaa jalat ahkion keulan kahdenpuolen, laskea päänsä perälaudan varaan... poronkintut napsa-vat, tunturit kuin itsestään hiljalleen ja ääneti ohi siirtyvät.

Näin me sitten täällä rajimmaisella rajalla tunturijärvellä livumme, katse-lemme taivaan kylmänsinistä kupua, hengitämme keväistä iltakylmää, elämän nesteille heikosti lehahtavaa.. mietiskelemme muka suuria, sa-laisia asioita .. . herkistymme ja vähin filosofoimme .. . yritämme pla-gieeraten runoilla:

Seuraa mua tuntureiden taa,
täältä löydät oudon onnenmaan ...

Tsieskuljoen taloseen poiketaan kahvistelemaan, ajokkaita puhallutta-maan ja jäkälälimpusta haukkauttamaan.

Muistan, miten viimeksi tässä helmikuun pakkasilla tähän ajettaessa, Maarit-eukko myös juuri siihen tunturista hiihti kymmenkunta vitivalkoista riekkoa kantamuksenaan - oli ollut lintuja ansoista päästelemässä. Hän ripusti riekkonsa matalan tuvan orteen killumaan, ne täytyi saada sen verran sulamaan, että kylmettyneet jäsenet myöntiasuun saattoi vään-nellä, päät sievästi siiven alle, jalat taakse pyrstön suuntaan. Vasta sel-laisina, siloisina ulkoasultaan, ne kelpaavat Norjan kauppamiehelle. - Kyllä tällaisen mökin emännällä talven mittaan touhuja riittää: aamusta iltaan turvenavettaansae lukoita passata heinä- ja jäkälähautein, jyystää puut sekä tupaan että navettaan, sillä eihän äijä aina jouda vain kotitöitä toimittelemaan, täytyy tämän mennä pororikkaan rengiksi lihakappaleen edestä. Niin, ja jos siinä kaikki - mutta vahtaappa siihen vielä sikiöt, jotka eivät muuta käsitä kuin ulos sisälle alituiseen laukata ja joka raossa jo-tain mankua - ovat juuri hulluimmillaan.

Mutta kun me nyt sisään tulemme, on Maarit-emäntä juuri saanut paika-tuksi kolme paria karvakenkiä, neulaissut jossain lomassa yhdet uudet kyläänkin ja istuu parhaillaan rukkinsa ääressä. Ukolla kuulemma ovat housut rei'ille kuluneet, pitäisi sille - vaikka ei kyllä mitenkään kerkeäisi - paremmat kartata, kehrätä, kutoa.

- Että häätyy ihan itsekin ihmetellä, mihin kaikkeen yhden vaimonpuolen pitää revetä,sanoo Maarit.

Onneksi on tapa näillä main sellainen, että vieras itse kahvinsa keittää, omalla pannullaan, omin höystein. Kahvimaidon meille kumminkin Maa-rit kerkeää navetasta käydä sivaltamassa.

Tsieskuljoen Maarit.

Taivas kuultelee illan tummenevissa väreissä, kun taivalta taas jatkam-me. - Kenespahdan kohdalla, missä alas valuvat tunturivedet talven pu-ristuksessa ovat seiniksi jähmettyneet, on taivaanranta hopeansinisiksi
seinäksi jähmettynyt, on taivaanranta enää vain metrin verran raollaan. Ja vihdoin, kun Leppälän pihaan tömähdämme, hiipuu koitto, hiipuu ja sammuu pian kevätyön epämääräiseksi hämäräksi.

- Ota nyt laukku ahkiosta, huolehtii Aslak, päästelee porot valjaista ja vaihtaa Murikalle toisen hihnan.

Täytyy aina tarkoin muistaa, että Murikalla on onneton tapa pureksia hihna yön aikana poikki, ellei se ole väkevästi pikiöljytty. Tuollaisen hyl-keennahkaisen remmin ei luulisi juuri hyvälle maistuvan, mutta jos koet-taa asettua Murikan kannalle, niin ei kai tupakan tai nuuskan huulessa pitäminenkään miehelle parasta herkkua ole. Jotta tasanpa siinä taitavat kaverukset olla.

Ei tarvitse luulla, että Aslak itsestään milloinkaan ensimmäisenä huoleh-tii, sisälle hyökkää. Aina hän ensin ajokkaat - metsään taluttaa ja sitten vasta - usein tuntien kuluttua lupaan tulee. Monesti olen minä jo syönyt, juonut ja makuutaljalla maaten talonväen kanssa kuulumiset käsitellyt, kun Aslak vasta ovesta vääntyy kahvipannuineen, kalarasioineen, leipä-laukkuineen, poronvaljaineen ja suopunkeineen.

Leppälän tupa on tavallinen, näissä oloissa suuri; kamariahan ei ole-kaan. Talo on täyttä Lappia, puvut Lapin, puhe - lappia, jota minäkin - lantalainen - jotenkuten seurottelen. Isäntä, jolta monta sanaa et illassa ota, istuu pöydän päässä, leikkaa Vetsjärven siikaa, taittaa takkatulen loisteella kovetettua kakkuleipää ja kiskasee väliin maitoryypyn pienoi-sesta pahkakupista. Piika-ihminen - kumpi lie, Anni-Bigga vai Birit-Mag-ga - vaikenee pimeimmässä nurkassa, kiskoo hampain poron kinttusu-onia, erittelee ne ohuiksi säikeiksi, rullaa vuoroin polvea, vuoroin poskea vasten - valmistaa siten ompelurihmaa, jolla kaikki nahkakamppeet tällä kulmalla kurotaan.

Matti, talon viimeinen poika ja poikamies, istuu terveen ja hyvinvoivan näköisenä takan kupeella, toinen poski pimeässä, toinen takan liekkien punaamana. Hän on vain Matti, Leppälän Matti, jota tyttäret ovat jo kau-an katselleet silmänvälkkein - Jomppalan ihanatkin, -mutta Mattipa vain ei nai, ei ainakaan vielä - piikaa ei ensinkään.
- Ehtiihän tuohonkin iloon vielä; anna kun ensin katsastan, Matti muti-see.

Tuossa on sitäpaitsi äitikin, Leppä-Liisa, o.s. Sunila, jolla asiaan myös on jotakin sanomista. Hän puhuu paljon, mutta tästä Matin naima-asias-ta epämielellään, nyt ei ensinkään.- Topakkana, melkoisin pohkein, toi-nen tai toinen nyrkki laajaa lannetta tukien, hän topsuttelee lattialla - käy takan kohdalla, tulee maitohyllylle, siirtyy pöydän luo - on jotakin huo-maavinaan; nykäisee kupposta, siirtää kipposta - itseasiassa ei tee mi-tään, johtaa vain puhetta ylimmäisenä. Innokas keskustelu vaatii aina Liisalta liikehtimistä.

Mistäs tässä nyt sitten puhutaan? - Siitä vanhasta asiasta tietenkin, kai-kille tutusta, jokaisen matkamiehen tietoon saatetusta. Serssitään, missä olisi Liisa-muori nyt, millaisen talon emäntänä, ellei olisi vanhempiensa mukana jo silmättömänä sikiönä Kempeleen kentiltä Norjan Vesisaareen joutunut, sieltä kasvatin tapaiseksi tälle isännälle, Ovlalle, kiertynyt ja vihdoin naimakaupan kautta taloon lopullisesti jäänyt. Ei ole Liisassa enää paljon Suomen olemusta, puku Lapin, puhekin murteellista suo-mea. Mutta vähät siitä, kun kuitenkin suomalainen ihminen on. Ja mil-lainen suomalainen! Ei tietenkään vieras tiedä -? Ministerin serkku!

- Tämä nimismies kuitenkin tuntee sen ministerin? - Ei tunne, mutta tie-tää kyllä, että on semmoinen mies ollut ministerinä, useampaankin ot-teeseen - eiköpä lie juuri nytkin.

Joo, vuosia pari, kolme sitten on Liisa käynyt syntymäseuduillaan, siellä Kempeleen kulmalla. Oudot toki olivat ihmiset olleet, mutta höylit. Paikat kaikki suuremmat kuin täällä, Oulukin aivan mahdottoman suuri kaupun-giksi. Tämä Vesisaari muka, jota tämänpuolelaiset pitävät maailman keskuksena, on vain onneton röttelö kokoelma mustia, likaisia hökkelei-tä. Että älkää tulko puhumaan enää mitään Vesisaaresta - ennen Oulus-sa käyntiä tuota vielä ihminen tollouksissaan kuunteli, mutta nyt - !
- Soma se oli reisu, mutta toisekseen somaskin, puhelee Liisa yht`äkkiä mietteisiin vaipuneena. - Ymmärtäähän sen hyvin, ettei puolivuotias mi-tään muista; mutta mistä sellainen tuntemus kuin olisi ihminen ennenkin siellä ollut, moni kohta kuin tutun sekaista ?

Kun aamulla kellon kuutta osoittaessa kurkistan raanunalta, istuu Aslak takan edessä ja hoitelee kahvipannuaan keittovartaassa. Muu väki nuk-kuu vielä. - Ei tarvitse kysyä, joko mies poroja on käynyt katsomassa. On käynyt, siirtänyt ne parempaan jäkäläpaikkaan, istunut siellä tunnin-ajan kinoksessa jalkainsa päällä ja katsonut, etteivät elukat parhaana syöntiaikana ole hihnojaan päässeet puihin ja karhakoihin kietomaan ja niin nälkymään. - Kauaa ei siis Aslak ole joutunut nukkumaan, onpahan vain sydänyön hetken peski korvissa urvahtanut.

Istun lattialla porontaljallani ja katselen ympärilleni. Peräsängystä rou-kojen sisästä kuuluu Liisa-muorin tasainen puhaltelu. Ukkoansa ei näy ollenkaan, lie taljojen ja lammasnahkojen sekaan jonnekin jalkopäähän yön aikana ahdistunut. Akkunan alla täysissä ajotamineissa makaa myös joku, liikehtii kotvan rauhattomasti, kohoutuu sitten istualleen, kat-selee ympärilleen silmät ja musta tukka härillä, ähkii itsensä pystyyn epävarmaan asentoon - painuu päivän alkajaisiksi ulos. - On näemmä Piera Länsman, jonka oli määrä täksi aamuksi Leppälään saapua ja tästä kanssamme rajareisulle lähteä. On siis tullut, ei ole siis myöhäs-tynyt. - Ilman tätä Pieraa tai hänen veroistaan olisi meillä Aslakin kanssa turha takavarikoimistuumissa kulkea, sillä kumpikaan meistä ei taida edes oman poronsa korvamerkkiä tuntea, vielä vähemmän muiden. -- Mutta muuten met olemme hyvät miehet, sanoo Aslak.

- Niin, hyvät omasta, mutta hyväkkäät Norjan poromiesten mielestä.

Vaimo tekemässä Leppälän talossa suutarintöitä miehen ollessa niityllä v. 1907. Kuva: Haataja, Kyösti. / Museovirasto.

Leppälän Liisa ja eräs "Suoma-länsman."

Leppälän Ukko.

Kolme kaunista meitä siis lähtee hämärissä liikkeelle Leppälän pihasta matkaa edelleen tekemään. Piera Länsman ensimmäisenä leiskuen, mi-nä toisena törötellen, Aslak viimeisenä, sillä hänen perässään on kuor-maporomme Murikka, joka parhaiten jälkimmäisenä taluu, laitistaa. Vielä kuljemme etelää vasten pitkin Utsjoen uomaa, jonka kahta puolta tunturit kaljuina kallistelevat. Jännitämme Mierasjarvelle, mistä kurssi tunturiin nousten on länteen otettava.


Päivä on ajettu, kerran vain Mierasjärven autiotuvalla pysähdytty, tiimot-tain jo aavassa tunturistossakin ajaen tuijoteltu. - Ilta taas jo hämärtää, pakastaa, kirpeästi viiltää länsipohjanen korvalehteen - vielä ei ole yö-pymispaikasta tietoa. Kaamasmukan lapintaloon me tarkoitamme, - mut-ta miten käy? Sinne on vielä penikulma matkaa ainakin.

Hitaasti me etenemme tiettömällä, puuttomalla tunturiylängöllä. Vaivoin jaksavat porot juosta, nulkata, myötäleissä; vastanteissa ne kävelevät, kohtapa seisahtaakin haluaisivat. Ahkion jälki, joka taaksemme jää, on kuin virrassa kieppuva pitkä suopunki. - Tulemme alanteeseen, missä omenapuistikon muotoinen käykkäräkoivikko lumivalleissa harottaa. Si-inä on alusta pehmeätä, täytyy nousta seisalleen ahkiossa, sillä lumi pyrkii jo yli laitojen. Askelta asettaen laapsii Piera Länsmanin ajokas etumaisena, etsii kantavimpia kohtia nietoksissa. Vähäväliä se kuitenkin hupsahtaa kylkiä myöten - saa taas etupään ylenemään, ottaa uuden askelen, putoaa ja - takapää jää pystyyn vuorostaan.

Taivas on yhtä harmaata pilveä. Pohjoisia tunturihuippuja kiertää Norjan-mereltä työntyvä usva - kohta se meitäkin syleilee. Sitten onkin jo täysi pimeä. Ajamme —.

- Tuota, tuota kohti, huutaa Piera edestä, osoittaa kai jonnekin. Perässä-tulija sitä ei kumminkaan näe,huutaa summassa vastaan:
- Niin-niin.
Täytyy luottaa vain siihen, mitä Piera sanoo. Ellei Piera osaa, ei meistä kahdesta mitään lähde.

Mierastupa-autiotupa Mierasjärven itärannalla v. 1978. Kuva: Linkola, Martti. / Museovirasto.

Kaamasmukka v. 1931. Kuva: Mikkola, Erkki. / Museovirasto.

Piera Länsmanin kota.

Tämä se nyt taas on sitä Lapin matkaamista, ajattelen ja koetan vetää ruumistani kokoon peskin sisässä, sillä viluttamaan pakkaa viima, joka yhä läpitunkevampana näitä ylhäisiä pilvien asumapaikkoja nuolee. Naa-maa kangistaa, täytyy vääntää päätä myötätuuleen, sormenpäitäkin pu-ristelee karvakintaiden sisässä. - Juoksemaankaan ei voi nousta upotta-vassa lumihinkalossa. Jos yrität, kevenee ahkio liikaa, härkä loikkaa äk-kiä eteenpäin, kiskoudut vatsallesi, lumitut kokonaan - hätäännyt huik-kaamaan, että seisauttaisivat, ja niin saat rähmiä takaisin ahkioosi. Kaik-ki tämä on jo kylliksi monesti koettua sitä lajia, ei kannata enää yrittää-kään.

Nyt on jo siksi kauan kuljettu sumussa ja pimeässä, minnekään päin läpäisemättömässä, että pitäisi - ajasta mitaten - Kaamasmukan jo kohta tulla. Silti yhä ajaa Piera eteenpäin - loppumattomasti. - Olemme jälleen kovemmalla pohjalla, ehkä jonkin tunturin lakialueella. Kysyn, mitä ar-velisi Piera vielä matkaa olevan. Ei osaa sanoa mitään varmaa, pian kui-tenkin luulee oltavan perillä. Tuon huipun, joka hiukan hälvenneestä su-musta oikealla kohoaa, pitäisi olla tutun nokan, jossa kolme vuotta sit-ten.....

Keski taivaalla vilkkaa tähti, toinen. Ilmankäynti, joka näyttää vain ylty-vän ja tuntuu siksi entistäkin polttavammalta, vierittää sumua laakso-maihin - taitaa kokonaan selvittää?


- Ei tainnut ollakaan se paikka, joksi luulin, kuuluu etumies mumisevan. Silti tarvotaan eteenpäin.

Eteenpäin? Ainakin sikäli, ettei kuljeta takaperin - mutta mennäänkö itään vai pohjoiseen, siitä minulla ei ole selvyyttä. Piera sen tietää, jos tietää. Häneen tässä ainakin on luotettava, ajattelen ja istun vaieten eteenpäin nytkivässä, kaikille puolille kallistelevassa ahkiossani. - Asla-kin härkä hengittää korvanijuuressa, sotkee jaloillaan nietosta aivan selkäni takana ja töyttää toisinaan sarvillaan olkapäähäni. - Ei auta muu-kuin varttoa ja palella —.

Taivas selkenee. Yhä uusia tähtiä. Muutamassa tunturinotkelmassa poh-joisella ilmalla värähtelee vaaleanvihreä valohäivä. Sitä saattaisi luulla alkavaksi auringon nousuksi, ellei tietäisi koittoon olevan vielä kokonai-sen yön; sitä voisi kuvitella näköhäiriöksi ja sellaiseksi päätelläkin, ellei se ilmestyttyään olisi heti valmis häviämään.

On päästy niin pitkälle, että tiedetään ajetun ainakin yksi rengas. Siinä siis ollaan! Tuo suopaikka, jossa kaksi suippo kiveä keskellä lumiaukeaa äljöttä, on sivuutettu jo kerran kolmisen tuntia sitten. Tarkoin tulitikun va-lolla tirkistellen näemme entisen jälkemmekin, vaikka juoksulumi onkin sitä koettanut tarkoin pois pyyhkiä. - Pysähdytään, noustaan ahkiosta joka mies. Ajokkaat ryhtyvät oitis penkomaan mättäitä, ne hamuilevat kiihkeästi jäkälänkukkaa.

Pidetään neuvottelua, ruvetako tulille johonkin kuruun, vai vieläkö tätä lajia. Päätetään sittenkin vielä jatkaa - onhan ilma sees ja Piera luulee nyt osaavansa. Istutaan siis ahkioihin taas ja ajetaan sinne, sinne Kaa-masmukkaan päin . ..

Mutta jälleen on syttynyt himmeä valo tuntureiden alanteessa. Se hii-viskelee ensin varovasti, kuin tilan laajuutta tunnustellen, heittelee suo-punkeja kirkkaimpina palavia tähtiäkohti ja - vihdoin, varmuuden saa-tuaan, syöksyy äänettömästi hulmuten taivaalle ja levittää alleen poimukkaita verhoja .. .Yht`äkkiä, kuin kuulumattoman komentosanan pakosta, palo pysähtyy, silmänräpäyksen on kaikki tuolla ikiviheriää jää-kaihia ja liikkumattomia valoharsoja -. Seuraa hiljainen väistyminen, ta-kaisin vetäytyminen, himmeneminen, hajoaminen, häipyminen . . .

Mihinkähän tässä oikeastaan mennään -? Maasto nousee, lumi kove-nee, yhä useammin karahtaa kivi ahkion pohja eräkseen; vaivalloisesti läähättää ajokas, töytää turvallaan lumen alle, milloin oikealle, milloin va-semmalle. Sen on vaikea, ruoan houkuttavaa kutsua.
- Jaksaa olla pakkanen keväälläkin, manaa Aslak.
- Älä jo puhu, vastaan jotakin sanoakseni.
- Eikö olisi paras jo lopettaa? ehdottaa Aslak.
Mutta Piera, joka vieläkin etumaisea yrittää, ei kuule - ehkä ei ole kuu-levinaan.

Ei tästä noususta enää loppua tulekaan! Paistunturin lakialue meidät kai lopuksi perii; siellä ei ole puutetta penikulmista, käännytpä mihin suun-taan hyvänsä. - Mutta kun kerran on tälle tolalle mennyt, niin painukoon vaikka viimeiselle huipulle, eiköhän tuolta kerran alaskin tulla! niin minä itsekseni torun. Ja toisekseen, kyllähän mies ahkiossa jaksaa tojottaa, kunhan vain kylmältä toimeen tulee ja ajokka jaksaa, mutta - - -

Huomaan, että härkä kääntyy sivulle kesken kaiken, jää seisomaan ha-jalla jaloin. Koetan katsoa, mitä edessä tapahtuu - Totean, että Piera on päästänyt ajokkaansa valjaista jäkälän kohdalla, kiertynyt lumikieppiin ja kääntänyt ahkion tuulen puolelle suojakseen. - Odotan, mitä minun juh-tani meinaa -.Se seisoo vielä hetken liikkumattomana, hengittää ras-kaasti, ryhtyy sitten lunta kynsimään, ja sen sarvien lyhyistä eteenpäin nytkähtelyistä tiedän sen syövän. Erotan sen taivaan kuultoa vasten. -Päästän valjaat minäkin, sidon poron ahkion perälaudanr enkaaseen, etsin itselleni kivenkolon, vedän ahkion luokseni, käännän peitteeksi.- Aslakin kuulen vähän matkan päässä puhkivan, lyövän lunta peskinsä helmoista - sitten vaikenee tunturimaailma . . Ajokas vain aika-ajoin rop-sii maakuorta koparallaan.

Piera Länsman kodassaan.

Tirkistelen neljäntuulenlakkini ja peskinkatiluksen raosta jäätyneiden silmäripsien läpi ahkion alta: Tuntematon tuli pohjan taivaalla, taas se arastellen hiipii edestakaisin avaruudessa. Tyrmistyneenä äskeisestä tappiosta se ei uskalla edetä tunnustelematta... Suhahtelevat vihreät , kohoavat läpinäkyvät pylväät, levittävät poimukkaat harsot - vähitellen, joskus väistyen, mutta pian taas laajeten. Ja vihdoin, voimansa tuntien, ne ryntäävät taivaalle kuin aukkoa etsien, syttyvät, sammuvat -himme-nevät,kirkastuvat - häilyvät kuin kuumeisen ajatus, sinne tänne, ylös alas - kiemurtelevat kuin hopeiset jättiläiskäärmeet - loimottavat kuin kaukai-sen miljoonakaupungin palo .. .

Kyyristyneenä - pakkasta sisään, huurta ulos hengittäen katsoo eräs mies tätä... Etelässä tuikkii tumma tähtimatto, pohjan puolella lakeen asti ulottuva, kalpeanviheriästä mustanpunaiseen säihkyvä valomaailma ...

Polvia juumaa, hartioita kolottaa. Käpristyn kokoon senkuin voin ja ve-dän jalkani kokonaan peskin sisään. - Täällä rannattoman tunturiston laella olen yksin ajatuksineni. jossakin lumeen hautautuneena piilee eräs Aslak ja eräs Piera. - Mitä mahtavat miettiä ahkioittensa alla -? yksin epämääräisten ajatusteni kanssa, välkkyvä valomeri peittonani -. Ne eivät ole oikeastaan ajatuksia, ovat muistoja, jotka tulevat luokseni ja panevat lumella makaajan mielen kummalliseen vireeseen .. . Vaivun hauraaseen horrokseen. . .

- Kuule nyt nimismies, täällä olisi kahvia, tajuan Aslakin viluisen äänen.

Nostan nokkaa: - puolihämärää — jäätynyt peskinkaulus polttaa kaulaa. Vähän matkan päässä kituu pienoinen tuli, sen vierellä seisoo tumma olento - kaipa Piera. Aslak heiluu mustana varjona sinne päin. Konttaan ahkion alta - jalka on turtunut, ottaa tovin ennenkuin uskallan sillä astua. Koko ruumis tutisee.

Ovat värkänneet tulen katajista ja koivunrisuista, kiehauttaneet kahvin.
- Kuppi mieheen, sanoo Piera, kaataa pieneen varrelliseen pahkakuop-paan mustaa, tervamaista ainetta niin, että kahvipavun kappaleet pan-nunhanasta vilisevät. Kiskaisen liemen keuhkoihini - se on tuskin haa-leaa enää. Jääviima sen jo kerkesi jäähdyttää.

Asetumme hytisten ahkioihimme kinnertelevin käsin, viiltelevin rantein, värisevin huulin. - Kurja, lepattava tuli jää jälkeemme. Se vilkuttaa, hä-viää, vilkuttaa välillä, pienenee, pienenee, iskee silmää - valaisee vielä piskuisen piirin pimeää siellä takanamme. Hyvästi, hyvästi, me emme enää näe .

Hentu-Niileksen liha-aittoja.

On jo päivä, kun Kaamasmukkaan viimeinkin saavutaan. Lavea ja kalju on maasto talojen ympärillä.
- Oli tässä ennen koivuntarreja tiheässäkin, mutta Lapin ikuinen takkatuli ne pois hivutti, todistaa Piera, jolle poromiehenä konttaamatonta paik-kaa ei löydy.

Taloja on kaksi..
- Kumpaan mennään —?
- Mennään tuohon Hentu-Niileksen puolelle.

Kaukaa jo koirajoukko vastaan tormaa, meluaa kuin vainolaisen taloon saapuessa. Karjutaan, ayskitään vastaan, huitaistaan hihnanpäällä: vin-kaisu, älähdys - siitä ne vain villiintyvät. Lantalaisesta olisi sellainen rä-häkkä kerrassaan kamalaa, mutta meistä, lappalaisista, se ei ole mitään, vain tavallinen vieraan vastaanotto tunturimaassa. Sillä mistäpä muuten lumi-aavikon asukas tietäisi, kuka kulloinkin taloon hiipii - manalaisiakin kun on jokainen paikka väärällään.

Akka-ihmisen näköinen kurkistaa ovesta, on kieltävinään koiria, jotka karvatukkoina ympärillämme leiskuvat loksavin leuoin, kippuraisin kuonokarutsoin. - Jo tuntee nainen Pieran, työntää oven seljalleen, siep-paa kalikan ja heittää koirajoukkoon. Nyt vasta asettuu meteli ja me voimme sitoa,silmät pyöreinä, saparot pystyssä värisevät ajokkaamme sitä varten kartanolle pystytettyihin paaluihin. Isäntää ei näy, emäntää ei näy - yksi poropiika vain talon vartijana. Ovat kuulemma kirkkoreisulla Karasjoella: siis kokonaan toisessa valtakunnassa.

Kysytään keittolihaa. Ei tiedä piika - mistäpä piika tietäisi. Eipä tieten-kään; eihän lappalainen milloinkaan mitään mistään tiedä, piika kaikkein vähimmin. Ottaahan kuitenkin avainnipun sängystä päänalusista. - Ym-märrän asian ja lähden peräänsä. -Tullaan aittariville pihan toisella puo-len. Onpas siinä rintama, vino, vänttyräinen, joka kantille kallisteleva. Toiset kuin suuria, mustia kiviä,laitimmainen kaksikerroksinen, kuin tuos-sa paikassa lentoon oikaiseva varis. Nämä ovat Utsjoen rikkaimman miehen liha-aittoja, miehen, jonka porokarja lasketaan päälle kahden-tuhannen! - Sitten siinä on vielä matkan päässä aittojen apuna luova eli talas. Korkealla ilmassa riippuu vartaisiin pujotettuina suonikimppuja neulomatarpeiksi, mustanpuhuvia verivatsoja ilman leikattavina, joihin ei edes kaikkeen kerkeävä talitiainenkaan viitsi puuttua. Luovan lattialla on läjittäin nylkemättömiä poron päitä, syksystä jo siinä venyneitä, kuoppa-silmäisiksi painuneita, toisia vasta kohmettuneita, kauhun kirkastamin silmämunin. Jalkahielle lehahtava kenkäheinätukko heiluu muutaman pieleksen raossa.

Nainen valitsee avaimistaan suurimman, ruostuneen, paremmin kirkon pää-oveen sopivan kuin tuollaisen aittaremun lukkoon. Ovi aukeaa ra-tisten ja naukuen ja sisältä lehahtaa ytelän, pilaantumaan alkaneen lihan haju. - Siinä on lihaa läjittäin, pinottain harmahtavanruskean lumisohjun seassa: rintoja, selkiä, kylkiä, lapoja, kinttulihoja, konttiluita! Paistit vain ovat poissa, Norjan kauppiaalla.

- Tulevatko nämä kaikki syödyiksi?
- Mitenpä ne kaikki enää näin keväällä, vastaa nainen ja seisoo edessä-ni sen näköisenä että, mitäpä lajia isännälle saisi olla. -

Tartun rasvaisimpaan rintaan, se on pinnalta vähän tummentunut ja nah-kea, mutta syvemmältä puukonviiltoon hyvän ja tuoreen näköinen. Otan siis sen.
- Mitä maksaa?
-En-tiiä.
- Mitä painaa?
- En tiiä.
- Kuka tietää?
- En-tiiä.

Tietäisiköhän tuo omaa nimeään, ajattelen.

Mutta eikö sitä oltu matkalla takavarikoimaan norjalaisten poroja? — Niin oikein, kohta alkaa.

Tämä talo, jonka tuvassa nyt istutaan, kuuluu Niilesäsch-Jounille Kan-gasniemessä, Inarijoen varrella. On vast`ikään juuri tulla tomahdettu eri kyytiä kuin siellä Paistunturinlaiteilla -,kopisteltu lumet tamineista ja kal-listellaan parhaillaan kahvikuppeja, sillä tämä on talo, jossa vieras ei saa omia eväitään näyttää! Isäntä on vieraanvarainen, hyväntuulinen, ja tu-van sisustakin toista maata kuin tavallisesti näillä kulmin. Katsokaa, sei-nät on paneelattu lattiasta kattoon sivelty vaaleansinisellä kiiltomaalilla, samoin katto! Lattia vain on tavallista ruskeaa. Siitä näette, että Niile-säsch-Jounilla eletään herskapityyliin.

On sunnuntai-ilta. Lapinväkeä lappaa sisään, ulos. Kyläläiset käyvät katsomassa, itse kukin toteamassa, että "Suomaläsnman lie", -Suomen on nimismies, kuten jokainen jo on kerennyt kuulla. Suoma länsman on täällä harvinaisempi kuin "Tatscha länsman" - Norjan nimismies. Asu-taan nimittäin aivan rajan varressa; ja kukapa olisi se, joka ei tietäisi, mitä Suomen nimismiehen tulo merkitsee. Hänen ilmestymisensä tuo aina tullessaan ankaran jännityksen. Onnistuuko, saako nytkin Norjan poroja? Se pyrkii aina siihen osumaan, missä ei kaivattaisi. - Sanotaan esimerkiksi, että Heikka-Piehtar ei vuosiin ole porojaan Suomen puolella käyttänyt, mutta sattuu sitten tokka puoliväkisin ryöstäytymään luvatto-malle alueelle, niin eikös olekin siinä heti Suoma länsman, niinkuin pil-vistä tipahtanut, juuri tarkalleen silloin aina. Niinkuin ahma puusta. Ja nämä hänen apurinsa, Polis-Aslak ja Taaveh'Ant!

Vai niin, eikö olekkaan tällä kertaa Taaveh'Ant? No, ei ole paljon kum-mempi tuo Ovia Pierakaan eli Piera Länsman.

On siis pyhäpäivä, ja ylempänä Inarijoki-varrella majailevista norjalaisis-ta porokylistä on yksi ja toinen pistäytynyt Kangasniemeen, Suomen puolelle, hirsihuoneisiin tuttaviaan tervehtimään. Suomen-Norjan raja nimittäin kulkee pitkin Inarijokea.

Yksi verevä, pullea tytärihminen myös pistäytyy Niilesäsch-Jounin tu-paan. Hivuttelee itsensä ovensuusta peremmälle talon naisten taa, su-pattaa ja vilkuilee meitä. - Kysyn Aslakilta salavihkaa, kuka on tämä.
- Kuule nyt nimismies, vastaa Aslak suhkasten, - tule nyt vähän tänne, lähtee ulos kiertymään.
- Se on Heikka-Piehtarin poropiika, ilmoittaa Aslak pihallaja hänen leu-kalihaksensa värähtävät. -Jos niillä vain nyt on tokka Suomen puolella, niin kyllä tytär heti tuvasta häviää.

Menemme sisälle, mutta eteisessä, jossa kansaa tungeksii ahdinkoon asti, tuleekin jo se pyöreä, punakka lapintyttö meitä vastaan. Aslak an-taa merkitsevän silmäniskun, josta saatan jotakin päätellä.

Kiskaisemme toiset kupit kiireenvilkkaa, lyömme laukut ahkioihin, valjas-tamme ja - sitten ylös Inarijokea, minkä poron koparasta irkiää. Kansa vaieten seisoo ja katsoo jälkeemme.
- Jokohan se kerkesi etupuolelle?
- Eiköhän .

Pudottaa taas Piera ensimmäisenä, pudottaa -! Härkä venyy kuin hukka, joka saaliinsa takapaistista juuri on kiinni saamaisillaan, lumi ja jää suih-kuavat vasten miehen naamaa niin, että on mahdotonta silmiä aukaista. - Me toiset otatamme perään! Nyt ei jurrata enää Paistunturin laiteita!

Inarijoki on mutkainen kuin tunturikataja. Ahkiot keikkuvat, kimppinä äis-kähtelemme tien laidasta toiseen, toisinaan liiraa ahkio poikittain ajok-kaan perässä.
- Pitäkää äijät varanne, pitäkää varanne, ettette tipahda! huutaa Piera.
- Anna vain uikasta! hihkasee Aslak, - on tätä joskus ennenkin harjotet-tu.

Inarinjoki ei ole suorempi vaivaiskoivua; oikenee silti toisinaan malliksi. Silloin ajajat tirkistelemään; näkyykö Hiekka-Piehtarin piikaa, sitä puna-veristä, pyöreää? - Meneekö edellä näin pirusti, ettei millään tavoiteta! Parempikoon tytärihminen MEITÄ?!

- Älä säästä, Piera!

- Vaikka tuohon oikeneisi -!

Taas muudan pieni ojelmus, sen päässä mutka, mutkan takana korkea niemivaara, niemivaaran takana pysty kallioseinätunturi. . .

Silmäilkääpä lantalaiset Heikka-Piehtarin poropiikaa.

Jo kuuluu etäistä hälinää, miesjoukon huutoja, huikkauksia, karjumista; koirat kilkkasevat ja louskuttavat. . . PIIKA ON JO SIELLÄ!

Niemivaaran takaa aukeaa kaltainen suvanto, jyrkät hiekkatörmät kahta puolta, puuttomat tunturit välittömästi niiden takana, yhtä korkeat sekä Suomen että Norjan puolella.- Suvannon yläpäässä liikkuu harmaja, val-taisa massa, valuu Suomen vaaroista yli joen, nousee kiireesti Norjan tunturikeiloille.Sarvimetsä lainehtii, lukemattomat napsavat kintut vipaja-vat, pororengit ia piiat huutavat, kiljuvat; koirien kuoro on katkeamaton. Lumi ja sora pöllyää - sarvimetsän yllä liikkumaton huurupilvi, tuhansista läähättävistä keuhkoista ulos puhallettu.

Heikka-Piehtar itse, Ruijan pororikkaista ensimmäinen, seisoo jäällä ja ohjaa menoa. Hän on siihen säntännyt kohdaltaan parhaimmalla, lumi-valkoisella kirkkoajokkaallaan. Hän seisoo siinä monet suopunkit ristissä yli kummankin olan, suuri veitsi polvitaipeen alapuolella riippuen, naama koivusavun mustaamana. Heikka-Piehtar ei huuda, ei hihku, seisoo hie-vahtamattomana paikallaan, laskee sekunteja, mittaa silmin matkoja -pelaa korkeata peliä.

Jo höyryää jälkipää alas Suomen viimeistä törmää! Mutta tuolla kiitää jo Suoma länsmankin, kirottu! - niinkuin päävikainen ajaa Ovla-Piera, BER-GALAK! Piru-äijä itse hänelle on ajokkaansa antanut!


Heikka-Piehtar mittaa matkoja silmämäärin, laskee hetkiä sydämenlyön-nein. Ehtiikö hänen väkensä yli tien omalle puolelle, ennenkuin Suomen virkarosvot kappaleen laumasta kerkeävät haltuunsa kietaisemaan ?! Jos yhdenkään saavat YHDEN AINOAN! - se tietää Heikka-Piehtarille yli 200:n pään menetystä 4000:sta. Hän, Heikka-Piehtar, tuntee lait siltä kohti, on ennenkin ollut leikissä mukana.

Viimeinen silmänräpäys lähenee - Norjan pororikkaan miljoonat vyöryvät yli tien, yli rajan, sankassa lumi- ja huurupilvessä. Meteli on hirmuinen tässä erämaista hiljaisimmassa. Vielä parvi, joka vähän muista irtautu-neena laukkaa - pääsee yli! - vielä kaksi komeaa sarvipäätä - nekin hyökkäävät ohi! - Yksi vaadin pienen, hädissään roukuvan vasan kanssa - miten niiden käy kerkeävätkö nekin ? Sillä siinä juuri heilahtaa Ovla-Piera, iskee kuin ammuttu - seisoo ahkiossaan, kotka, harjan tulisessa laukassa, valmiiksi vyyhdetty suopunki kädessä siiveten -.Nyt ottavat vaadin ja vasa viimeistä loikkaa, etujalat ovat jo tien yllä -mutta silloin myös kuuluu ilmassa suopunkiluun himmeä pihellys - pikinuora lentää, oikenee, saavuttaa, kiertyy vasan kaulaan - kyljelleen viskautuen suistuu pieni raukka takaisin Suomen puolelle tietä. Emä vilkuu sivuilleen, epä-röi, päästää hätäisen, kutsuvan äänen - painuu kuitenkin laumanperään.

Sopimus vuodelta 1922 Suomen ja Norjan välillä on sellainen, että mil-loin jomman kumman poroja tulee toisen alueelle, ovat sen valtakunnan viranomaiset, jonka alueelle vieraita poroja on tullut, oikeutetut takava-rikoimaan näistä 10 %, kuitenkin niin, että jos lauma - vuotta nuorempia vasoja ei oteta lukuun - pääluvultaan ylittää 300:n, saa ylimenevältä osalta takavarikoida vain 5 %. Tähän tulee vielä lisäksi mahdolliset po-rojen tuottamat vahingot metsille y.m. sekä takavarikon toimittaneiden matkakulut vissiin määrään. -Ellei poroja saada kiinni tarpeellista mää-rää, voidaan toimittaa n.s. arvon takavarikointi edellämainituin prosent-timäärin, mutta tulee silloin saada takavarikontekijän ainakin yksi poro luonnossa tunnustodisteeksi.

Tästä siis selviää, miksi meille vastakerrotussa tapauksessa oli niin tuiki välttämätöntä päästä paikalle, ennenkuin Heikka-Piehtarin viimeinen poro kerkeäisi omalle puolelleen. Samasta syystä tietenkin koetti Heik-ka-Piehtar suhkia turvaan, sillä rajaviivan taakse ei luonnollisesti kenel-läkään ole asiaa puolin tai toisin. Joka siis myöhästyy, saa nuolla näppe-jään. Me siis nipin napin voitimme pelin - mutta voitimme kuitenkin.-Se siis pelistä. Eri asia on sitten, miten toivottavaa ja paikallaan tällainen takavarikkosysteemi näillä raukoilla rajoilla on.

Kuljimme eteenpäin hiljaisessa, venyvässä tahdissa ja saavuimme ke-väisen ilta-auringon hangissa kimallellen Inarin-Utsjoen-Norjan rajasol-muun, Guolnan metsänvartijataloon. Emme rupea tätä taloa paremmin kuvailemaan, sanomme vain, että uuden emännän tultua se on paljon entisestään parantunut, joten sopii sinne mat-kamiehen poiketa. Guol-nan muori elää vielä. Hän istuu kyyryssä uuninsa loukossa, ryiskelee niinkuin vanha rykii, polttaa piippuaan niin kuin "vaimot poltethaan". — Mutta kuva,kuva on tässäl