E. N. Manninen. / Kansan kuvalehti 1932.

Istun virkahuoneessani ja olen jotakin kirjoittavinani. Kesken kaiken kuu-len keittiön oven käyvän ja joku taitaa tulla sisään. Kuulostan, avonaisis-ta ovista välikön kautta kuulen:
- Iltaa.
- Iltaa. - Äänettömyys ...hiljaista liikettä.. kuin joku pyyhkisi permantoa .. . penkin narahdus. Arvaan, että tulija kulki yli lattian ja istuutui.
Kuluu kappale aikaa - eteläläisittäin mitaten mahdottomasti, lappalaisit-tain vain säädyllinen, - tapoihin kuuluva.
- Siekö se olet piika? kysyy vieras ääni lapiksi murtaen.
- Kyllä, kuulen Ainomme säyseästi puoliääneen vastaavan.
Tauko.
- Mikä se on sinusta nimi?
- Aino.
-Ja-nuu. - Ryiskelyä, tulitikkujen rapistelua, huulien lopsotusta. - Panee piippuun, ajattelen.
- Mistä se on Manninen?
Outo voisi erehtyä väärin vastaamaan, mutta Aino ei. Hän käsittää, mitä kysyjä tahtoo tietää, ja vastaa:
- Hän on konttorissa.
- Ja-nuun.
Jälleen alkaa kuulua lattian pyyhkimistä, peskin sipaisuja ovipieliin ja välikön seiniin. ilmestyy Pirih'Jouni oviaukkoon mahdottoman paksukar-vainen peski yllä, neljänsakaran lakki päässä, otsa hiessä.
Samat hyvätillat, varovainen istuutuminen, piipun rassaus, sytyttäminen - pitkä vaitiolo. Puhutaan vähän ilmoista, menneistä, nykyisistä, tulevis-ta, tähän tapaan:
- Taitaakin olla pakkanen?
- Naa - kiila se on pakkanen.
- Eilen oli lauhempi.
- Nuu - eilen se kiila lauhempi.
- Millaisiksihan nuo ilmat tuosta kääntyvät -, voivat jatkua pakkasinakin?
- Naa - kiila voivat jatkua pakkasina.
Väliaika. Menen, katson lämpömittaria akkunan läpi tulitikun valolla, - näyttää viittä astetta kylmää.
- Siellähän onkin jo lauhtunut.
Ja-nuu - saattaa kiila olla lauhtunut.
Jatkan kurillani:
- Eikäpä tuo eilenkään juuri pakkanen ollut.
- Naa - ei se juuri PAKKANEN.
- Huomenna saattaa olla jo vesikeli.
- Nu-nuu - huomenna se kiila saattaa olla vesikeli.
Pitkä väliaika.
- Oliko sitä Jounilla asiaa jotain? tiedustan varovaisesti.
- Naaa - ei se kiila asiaa - .

Näkymä nimismiehen virkatalosta "Onnela" Tenojoen laakson ylitse poh-joiseen. Kuva: Emil Sarlin, 1901. GTK

Kaksi naista nimismiehen talon, "Onnelan", verannalla 1920-luvulla Kuva: Ahola, Juhani. / Museovirasto.

Rauhassa elävää porolaumaa.

Siinä met ajethan Aslakin kanssa.
Aprikoidaan, suunnitellaan: milloin lähteä? miten kulkea? missä määräs-sä on taivaallinen kuu? Lapissa on nimittäin toisenkinlaista kuuta, poron-kuuta eli poronpintaa, rasvaa.
Mutta kun me nyt sisään tulemme, on Maarit-emäntä juuri saanut paika-tuksi kolme paria karvakenkiä, neulaissut jossain lomassa yhdet uudet kyläänkin ja istuu parhaillaan rukkinsa ääressä. Ukolla kuulemma ovat housut rei'ille kuluneet, pitäisi sille - vaikka ei kyllä mitenkään kerkeäisi - paremmat kartata, kehrätä, kutoa.
- Että häätyy ihan itsekin ihmetellä, mihin kaikkeen yhden vaimonpuolen pitää revetä,sanoo Maarit.

Tsieskuljoen Maarit.
Mistäs tässä nyt sitten puhutaan? - Siitä vanhasta asiasta tietenkin, kai-kille tutusta, jokaisen matkamiehen tietoon saatetusta. Serssitään, missä olisi Liisa-muori nyt, millaisen talon emäntänä, ellei olisi vanhempiensa mukana jo silmättömänä sikiönä Kempeleen kentiltä Norjan Vesisaareen joutunut, sieltä kasvatin tapaiseksi tälle isännälle, Ovlalle, kiertynyt ja vihdoin naimakaupan kautta taloon lopullisesti jäänyt. Ei ole Liisassa enää paljon Suomen olemusta, puku Lapin, puhekin murteellista suo-mea. Mutta vähät siitä, kun kuitenkin suomalainen ihminen on. Ja mil-lainen suomalainen! Ei tietenkään vieras tiedä -? Ministerin serkku!
- Tämä nimismies kuitenkin tuntee sen ministerin? - Ei tunne, mutta tie-tää kyllä, että on semmoinen mies ollut ministerinä, useampaankin ot-teeseen - eiköpä lie juuri nytkin.
- Soma se oli reisu, mutta toisekseen somaskin, puhelee Liisa yht`äkkiä mietteisiin vaipuneena. - Ymmärtäähän sen hyvin, ettei puolivuotias mi-tään muista; mutta mistä sellainen tuntemus kuin olisi ihminen ennenkin siellä ollut, moni kohta kuin tutun sekaista ?
- Niin, hyvät omasta, mutta hyväkkäät Norjan poromiesten mielestä.

Vaimo tekemässä Leppälän talossa suutarintöitä miehen ollessa niityllä v. 1907. Kuva: Haataja, Kyösti. / Museovirasto.

Leppälän Liisa ja eräs "Suoma-länsman."

Leppälän Ukko.
Kolme kaunista meitä siis lähtee hämärissä liikkeelle Leppälän pihasta matkaa edelleen tekemään. Piera Länsman ensimmäisenä leiskuen, mi-nä toisena törötellen, Aslak viimeisenä, sillä hänen perässään on kuor-maporomme Murikka, joka parhaiten jälkimmäisenä taluu, laitistaa. Vielä kuljemme etelää vasten pitkin Utsjoen uomaa, jonka kahta puolta tunturit kaljuina kallistelevat. Jännitämme Mierasjarvelle, mistä kurssi tunturiin nousten on länteen otettava.

Mierastupa-autiotupa Mierasjärven itärannalla v. 1978. Kuva: Linkola, Martti. / Museovirasto.

Kaamasmukka v. 1931. Kuva: Mikkola, Erkki. / Museovirasto.

Piera Länsmanin kota.
Tämä se nyt taas on sitä Lapin matkaamista, ajattelen ja koetan vetää ruumistani kokoon peskin sisässä, sillä viluttamaan pakkaa viima, joka yhä läpitunkevampana näitä ylhäisiä pilvien asumapaikkoja nuolee. Naa-maa kangistaa, täytyy vääntää päätä myötätuuleen, sormenpäitäkin pu-ristelee karvakintaiden sisässä. - Juoksemaankaan ei voi nousta upotta-vassa lumihinkalossa. Jos yrität, kevenee ahkio liikaa, härkä loikkaa äk-kiä eteenpäin, kiskoudut vatsallesi, lumitut kokonaan - hätäännyt huik-kaamaan, että seisauttaisivat, ja niin saat rähmiä takaisin ahkioosi. Kaik-ki tämä on jo kylliksi monesti koettua sitä lajia, ei kannata enää yrittää-kään.
Nyt on jo siksi kauan kuljettu sumussa ja pimeässä, minnekään päin läpäisemättömässä, että pitäisi - ajasta mitaten - Kaamasmukan jo kohta tulla. Silti yhä ajaa Piera eteenpäin - loppumattomasti. - Olemme jälleen kovemmalla pohjalla, ehkä jonkin tunturin lakialueella. Kysyn, mitä ar-velisi Piera vielä matkaa olevan. Ei osaa sanoa mitään varmaa, pian kui-tenkin luulee oltavan perillä. Tuon huipun, joka hiukan hälvenneestä su-musta oikealla kohoaa, pitäisi olla tutun nokan, jossa kolme vuotta sit-ten.....
Keski taivaalla vilkkaa tähti, toinen. Ilmankäynti, joka näyttää vain ylty-vän ja tuntuu siksi entistäkin polttavammalta, vierittää sumua laakso-maihin - taitaa kokonaan selvittää?

Piera Länsman kodassaan.

Hentu-Niileksen liha-aittoja.
- Älä säästä, Piera!
- Vaikka tuohon oikeneisi -!
Taas muudan pieni ojelmus, sen päässä mutka, mutkan takana korkea niemivaara, niemivaaran takana pysty kallioseinätunturi. . .

Silmäilkääpä lantalaiset Heikka-Piehtarin poropiikaa.
Jo höyryää jälkipää alas Suomen viimeistä törmää! Mutta tuolla kiitää jo Suoma länsmankin, kirottu! - niinkuin päävikainen ajaa Ovla-Piera, BER-GALAK! Piru-äijä itse hänelle on ajokkaansa antanut!

Kuljimme eteenpäin hiljaisessa, venyvässä tahdissa ja saavuimme ke-väisen ilta-auringon hangissa kimallellen Inarin-Utsjoen-Norjan rajasol-muun, Guolnan metsänvartijataloon. Emme rupea tätä taloa paremmin kuvailemaan, sanomme vain, että uuden emännän tultua se on paljon entisestään parantunut, joten sopii sinne mat-kamiehen poiketa. Guol-nan muori elää vielä. Hän istuu kyyryssä uuninsa loukossa, ryiskelee niinkuin vanha rykii, polttaa piippuaan niin kuin "vaimot poltethaan". — Mutta kuva,kuva on tässäl
