T. I. Itkonen. / 1915 Matkailulehti no 1 – 2.

Nuoran-Pekka eli Pekka Saijets


Alas Patsjokea.

Juhannuspäivänä kohtasin Inarin kirkolla kuulun Patsjoen ja Ruijan kul-kijan, lappalaisen Nuoran-Pekan, joka asustaa Inarijärven itäisimmässä sopessa Nellimvuonon pohjassa, ja sovin hänen kanssaan Patsjoelle tehtävästä kalamatkasta. Käsissä oli kohta uudenkuun aika, jolloin joki-taimenen piti parhaiten syödä uistinta ja täkyä.


Kuluivat juhlapäivät, jolloin jokainen pitäjäläinen suoritti asiansa tuttavien sekä kauppiasten ja virkamiesten kanssa ynnä tyydytti seurustelukai-puunsa pitkän talven ja kelirikon jälkeen. Niinpä sitten arkien valjettua kymmenlukuisat kirkkoveneet työntyivät täyttä vauhtia kylän valkamasta ulapalle, sillä pitihän vanhan tavan mukaan nuorison näyttää voimansa kilpasoudossa, kun ei ollut saatu purjetuulta.

Eräässä veneessä olin minäkin Pekan seurassa sijani saanut. Mikäli matka eteni, sikäli kulkukin tasautui ja kiistahenki hälveni kirkonkylän katselijain häipyessä näkyvistämme. Oli tarpeen säästellä voimia 6-7 peninkulmaista taivalta varten etenkin näin ”kynsimyötäisellä”.

Näkyipä kirjavata joukkoa lappalaisveneessä: nuoret miehet sinisissä tai mustissa heleästi kirjatuissa verkatakeissaan ja punavalkeissa kutoma-vöissään, tytöt raidallisissa väljissä puuvillamekoissaan ja hohtavissa huiveissaan, vanhukset maston ympärille kasautuneina puettuma enim-mäkseen vanhanaikaisiin valkeihin, lapinsarkaisiin vaatteihin.

Koltankävijä "Nuoran-Pekka" eli Pekka Saijets v. 1918. Kuva: Auer Väinö. Mu-seovirasto. / finna.fi

Käytiin pohtimaan yhteisesti kaikkia kuulumisia, tapahtumia ja kirkolla saatuja kokemuksia, joita - kun olivat yleensä hupaista laatua - säestivät tuontuostakin naurunremahdukset. Omissa oloissaan lappalainen onkin aika pirteä vekkuli, joka ottaa asiat kevyehköltä kannalta.

Kun vereksemmät seikat oli läpikäyty, kelpasivat tuumittaviksi vanhem-matkin, varsinkin muinaistarinat, joita runsaasti liittyy ”ison Inarin" saa-riin, niemiin ja salmiin.

Sai kuulla kertomuksia pyhän Ukonsaaren Leidasta ja Laurikaisesta, jo-ka tuhosi viekkaudella monet ”vihavenäläis"-joukot, entisajan vedenvil-jasta, ihmesaaliista. Sigganeidon kilpakosijoista, jotka kaksintaistelussa surmasivat toisensa, j.n.e.

Kulkureitti kävi läpi lukemattomien saarten sokkeloiden pistäytyen silloin tällöin isommankin aavan poikki, kunnes iltapäivällä saavuttiin silmän-siintämättömän Kasariselän reunaan, jonne koillistuuli vyörytteli raskaita vaahtoniskaisia ”karjaspäitä" saattaen rantakalliot iskuista vapisemaan. Vaadittiinpa toinenkin vihainen aironvetäisy ja leukapielten pinnistys, en-nenkuin suojaranta oli saavutettu. Käytyä muutaman tunnin väliajoilla saarissa kahvistelemassa ja murkinoimassa läheni päiväkin loppuansa, mikäli Lapissa voi keskikesällä puhua vuorokauden vaihtelusta.

Yösydän oli käsillä, kun saavuttiin tavalliseen leiripaikkaan, Kaamassaa-reen, jossa vahvan taimenaterian päälle paneuduttiin maata muinaisen seitakallion katveeseen sääskensuojiin, ”rankisiin", joiden puutteessa nukunta olisi kylläkin käynyt tukalaksi, sillä siksi pontevasti hyttyset jo toimeenpanivat hyökkäyksiään.

Aamulla päästiin vireällä purjetuulella viilettämään poikki viimeisen selän ja saavuttiin Kaikunuoransalmen suulle, jossa on tiettävästi järven syvin kohta, n. 90 m. Kaikunuora avautui eteemme kapeana, suoraviivaisena, n. peninkulman pituisena urana, jonka pohjukkaan Nellimvuono piiloutui.

Takanapäin näyttäytyi järvestä vain matala saarten rantaviiva päästäen ylitseen 9-10 pnk:n päästä häämöttämään jonkun Muotkatunturien ke-ron. Kotvan aikaa vielä ja edessämme alkoivat pohottaa Nellimin keller-vät hietarannat, jäkäläiset männiköt ja pulska punamaalinen lapintalo vihreällä vainiolla lahdenperään syöksyvän kosken partaalla.

Nyt oltiin Nuoran-Pekan kotona, kiskallettiin tilava kirkkovene miehissä maalle ja pienen kestin jälkeen hajauduttiin eri tahoille, Inarinrantalaiset vuonojensa kainaloihin, ylimaalaiset jokivarsilleen. Pekka alotti matka-valmistukset, korjasi veneen, veisti airoparin, haki aitastaan pyyntiveh-keet ja vannehti kalasaavit; illansuussa pistäydyttiin nuotalla eräässä metsäjärvessä syöttikalan hankkimiseksi.

Pekka Saijets eli "Nuoran-Pekka" Nellimistä ja "Ristiinas- Pekan Matti" (Paadar) taivaltavat venettä Paatsjoen Kalliokoskessa v. 1914. Kuva: Itkonen T. I. Museovirasto. / finna.fi

Seuraavana päivänä sysäsimme veneen vesille ja tuntikappaleen sou-don jälkeen käännyimme Patsvuonolle, josta vesireitin Ruijaan piti alka-man. Huomaamattomasti tapahtui muutos järvestä joeksi, jokunen pore kivenkosteessa tai pintaviiru vain ilmaisi virran jo vetävän.

Kun oli pari kolme lehtosaarta sivuutettu soluttiin yli ensimäisen solise-van nivan pitkään suvantoon, jonka rannalla ovat viimeiset kaksi inari-laistaloa. Soutelimme tämän pitkää sen lyhyttä, niin jopa rupesi kumea pauhu kuulumaan edestäpäin ja valkeat vedenpinnan yli hyppivät aal-lonharjat ilmaisivat ”mäen" olevan vastassa.

Sadan metrin päässä oltaessa sain koskesta jo käsityksen ja näin, ettei leikki ollut kyseessä. Kiviä ei näkyvissä ensinkään, mutta vaahtoisat jul-mankorkeat koprut heittelehtivät ristiinrastiin kaikkialla, ”juontovettä" ei missään. Ja veneemme sitten: kömpelötekoinen lyhyehkö matala järvi-karpio! Katsahdin huolestuneena Pekkaan, mutta tämä selitti, ettei tässä lasketakaan tavallisella mallilla, vaan perä edellä.

Itseni ei tarvitseisi huolehtia mistään, hän kyllä airoillaan ohjaisi kulun kuohujen lomitse. Ainoastaan jos kuulisin hänen huutavan ”hura, hura" (korko vahvasti ensi tavulla), saisin soutaa mukana hartiaväellä. Mutta Pekka ei vielä hätäile; onhan tämä jo varmaan sadas kerta, kun on tätä väylää pudottanut.

Ensimäiset tyrskyt ovat aivan alkamassa, kun hän vihdoin irrottaa piip-pukänän hampaistaan ja kopistettuaan perskat veneenlaitaan pistää sen saapasvarteen. Voimakas vetäisy vasemmalla airolla, vene käännähtää poikittain ja lipuu keikkuen pitkin leveää aallonharjaa.

Lähestyy sileä penger, jonka yli vesijoukko vyöryy hillittömällä voimalla.
Kiskallus taas airolla ja alus pyörähtää syrjälle väistäen vaaranpaikan. Nyt on jälleen pientä aallokkoa, jonka vene saa huilata omin valtoineen. Mutta edessä riehahtelevat taas ”karjaspäät" niin sakeana ja valkeana, että hiukset tahtovat nousta pystyyn. Pekka pyrkii viistoon lähemmäs toista rantaa, mutta pauhaava kurimo imee venettä vimmatusti kitaansa.

”Hura, hura", kajahtaa kokasta ja yhteisvoimin ponnistamme vastavir-taan. Onnistumme häthätää sivuuttamaan hyökysolan, missä kaksi aal-toriviä lyö vastakkain niin korkealle, että rannan puut katoovat näkyviltä, ja livahdamme sen kupeitse jostakin raosta saaden vain suihkun katke-nnutta lakkapäistä ”nahkatakkia" veneenperään.

Nykäisy sinne, toinen tänne ja me solumme huimasti vaappuen laine-massojen laella ylös alas määränperäisesti, kunnes viimeisen ”korvan" alla saavutamme kuprulla virtaavan ylitsevuotavan valtaveden, joka tuo-kiossa nielaisee meidät tyventöön.

Valeen kuluu suvanto, jossa saa vähän hengähtää kiihdynnästään; koski on taas edessä. Sitä odottaa jo jonkinlaisella nautinnolla, sillä Pekka on antanut näytteensä varmasti, mestarin tavoin. Samat jättimäiset harjat, vaot ja heilahdukset, kuohunta, jyske ja vilinä — kädenkäänteessä on meidät oksennettu alhaalle. Nyt on edessä tyyntä vettä pidemmältä.

Rannalta kohoovat jyrkätvaaranrinteet, joilla aarniometsä leventeleikse. Kun tunti pari on soudettu uistinta vetäen, alkaa silmänkantamissa ”itää" kallioseiniä rantamilla joen supistuessa supistumistaan. Varmaan on koskitaival tulossa. Silmä keksii rantaäyräällä valkean sääskirankisen, jonka vierellä on pari kala-astiaa.

Suuntaamme sitä kohti purren. Kun keula karahtaa karikkoon, nousee teltan syrjä ylös ja aukosta pistää esiin punakka viekaskatseinen pää. Sen omistaja hyppää samassa tulijat tuntien luoksemme ja alkaa kuis-katen supattaa Pekan korvaan. Varmaan on puhe Norjan tuliaisista, ilo-liemestä erittäin.

Pekka nyökyttää päätään ja kotvan kuluttua ryhtyy muina miehinä tie-dustamaan kalansaalista, johon toinen vastailee venyvänpuoleisesti, sil-lä etpä lappalaisen suusta urki hevin hänen pyyntiänsä koskevia tietoja.

Nuoran-Pekka kalasti uistimella hauen v. 1912. Kuva: Itkonen T. I. Museovirasto. / finna.fi

Asia on selvitetty ja neljännestunnin kuluttua veneemme hyppelehtii Ke-säkotakönkään jylisevissä kuohuissa niin hurjaa vauhtia, että oikein ”sil-mät valehtelevat" rantaa katsellessa, käyttääksemme Pekan omaa lau-sumaa eräällä kriitillisellä hetkellä. Suvannolle päästyä loppuukin taival-lus täksi päivää; vene vedetään kapean niemenkärkeen, viritetään nuo-tio ja aletaan aterioida.


Kun tuosta on kerjetty, ryhdytään pyydyksiä penkomaan ja kuntoon saat-tamaan. Pitkäsiima, ”pouka" otetaan esille. Siinä on koukkuja n. kyynä-ränmittaisissa perissä aina puolentoista sylen päässä toisistaan. Syö-tämme koukut kahtia leikatuilla siikapojilla, sidomme selkärihmaan vähä-väliä kiviä painoksi, jotta kompeet pysyisivät pohjassa, ja asettelemme vyyhdet kauniisti isoon tuokkoseen.

Pyyntikojeen ”karistus" käy siten, että rannalle kivenkoloon iskettyyn va-paan kiinnitetään siima ja heitetään poikki joen. Pari siimaa upotamme tyveneen suvantoon, yhden virtavaan nivantapaiseen. Saalista on mää-rä odottaa pari kolme tuntia, sillä kauempaa ei Patsjoen taimenta tarvit-se vartioida. Ellei siinä ajassa syö, on parasta heittää pyynti sikseen.

Niemeen palattuamme pingoitan rankisen ja ryömin sen suojaan, Pekan jäädessä piippu leukapielessä uinailemaan savuun nuotion ääreen, jo-hon on pannut pari koivunkääpää kärventymään sääskimyrkyksi. Rapina vain kuuluu, kun hyttysmyriaadit ammahtelevat suojukseni seinämille. Teltan liepeen alitse seuraan vähän aikaa Pekan toimia.

Hänen ummistuneet silmänsä ja tasainen hengityksensä todistavat äijän saaneen unen päästä kiinni. Mutta tuuli kieputtaa suitsua sinne tänne ja kohta on ahavoitunut poski mustanaan verenimijöitä. Kuuluu kirpeä ”suotana" (Pekka on selvillä monista suomenkielen hienoistakin vivah-duksista). ”Ei apua, ei armoa", jahkailee ukko kynsien pörröistä pää-tään.

Nuoran-Pekka ja Huotari Moshnikov nuotiolla, molemmin puolin rankiset v. 1913. Kuva: Itkonen T. I. Museovirasto. / finna.fi

Nyt hän nousee, katkaisee veitsellä 5—6 koivukeppiä, jotka sujuttaa maahan kiinni puolipyöreiksi kaariksi perättäin, hakee veneestä säkki-purjeen, levittää sen kaarille ja niin on valmis miehar-niminen suoja, jon-ka Pekka kokonaan täyttää ruumiillaan jalkojen vielä jäädessä ulkopuo-lelle. Mutta rauhaan päästään kiusanhengistä.

Jonkun tunnin kuluttua noustaan ja lähdetään kokemaan. Siiman muka-na viskautuu veneen pohjalle pyristeleviä tanakoita, omituisen kellanrus-keita taimenia; puolisataa kappaletta kertyy kaikkiaan. Rannalla per-kaamme kalat, suolaamme ja ladomme täyden saavin, jonka jätämme siihen paluutamme odottamaan.

Nyt paneudumme jälleen levolle. Aurinko osoittaa jo puolta päivää, kun toistamiseen havahdun. Nuotiolla kyyköttää Pekka hoitaen pataa, jossa kiehuu taimenen päitä ja mätimoukkuja. Kelpaapa sitä keitosta popsia ja valtainen kasa pääluita jää todistamaan herkutteluamme. - Mutta lähtö työksi hyvästäkin paikasta.

Sälyt veneeseen ja sitten päistikkaa seuraavan kosken kurkkuun, josta suoriudutaan yhtä helposti kuin edellisistäkin. Tyyntä vettä seuraa tuskin kahtasataa metriä, kun taas tunnen painopisteemme käyvän epämääräi-seksi paiskautuessamme milloin korkealle ilmaan, milloin lainekourun uumeniin veneessä, joka ”kons' on aaltojen harjalla, kons' yltäkin käypi hyrsky".

Tällä kertaa ei vaahtopäistä näy loppua tulevankaan. ”Jänikset" hyppe-levät takana, sivuilla ja edessä silmänkantamattomiin ja korvat lumpeu-tuvat infernaalisesta mieltä huumaavasta jymystä. Pekka sentään osaa pysyä vaikutuksille kylmänä; hän suuntailee venettä tarpeen mukaan poikin ja pitkin, soutaa ja huopaa vaatien toisinaan minuakin toimimaan yksikantaisilla hurahuudoillaan.

Paatsjoen saamelaisia Nellimin talon pihalla, vas. Pekka Saijets eli Nuoran Pekka (T. I. Itkosen monivuotinen koltan opas), kaksi Sulkusjärven miestä (Sarre-suvun), Nuoran-Pekan poika Juhani-Matti, ?, Ristnas-Pekan Matti (roteva mies Sulkusjärveltä, oikea isä ollut Suovatti-niminen Suomen jätkä) Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Mutta loppuuhan saarna pahankin papin. Suvannossa huomaamme ve-neen ”ryypänneen” siinä määrin, että istuminen teljolle uhkaa käydä ko-vin kosteaksi. Rannalle päästyä tuumimme jäädä paikalle joksikin tun-niksi kalastamaan. Tuumasta toimeen. Kun neljän tunnin kuluttua alam-me viimein luisua myötävirtaan, jää meiltä jo toinen täysi kalaastia leiri-paikkaan sakealehtisen koivun tyvelle.


Jokirannat ovat aluksi samanlaisia loivemmin tai jyrkemmin kohoavia jä-käläisiä männikkövaaroja kuin tähänkin asti, mutta nyt vähitellen muut-tuvat molemmin puolin pystyiksi kallioseiniksi, joiden välillä musta vesi virtaa raskaasti ja tyynesti kuin itse Styx. Oikein kevennyksesti huoah-taa, kun taas on päässyt väljemmille väylille- ja huomaa valkoisten kuo-hujen vilisevän näkömäärissä.

Tuntikausia viiletämme ”koskia kolisten, myötävirtoja vilisten", kunnes le-veän tyvennön alipäästä alkaa kuulua kumeata jyminää ja jotakin vaa-leata utumaista puhaltautuu innoille. ”Jäniskoski", ilmottaa Pekka. Ajois-sa jo pyörrämme sivummas poukamaan niemen kärjitse, sillä nyt on las-kuhommasta luovuttava ja maisin taivallettava alus kosken vieritse.

Tyhjennämme veneen ja kannamme tavarat 150 metrin pituisen taipa-leen yli kosken alle ja senjälkeen tempaisemme etuhangoista vetäen aluksemme poikittain asetettuja puuteloja myöten samaa tietä. Palaan katsomaan koskea. Se alkaa leveänä niskana, joka parin kolmen saaren jakamana putoo jyrkkänä könkäänä kalliokynnyksen yli ja sen alapuolel-la yhtyy hirvittäväksi kurimoksi, jossa kuohut viskautuvat 4-5:kin metriä korkealle.

Vanha rajapyykki Inarijärven saaressa v. 1912. Kuva: Itkonen T. I. Museovirasto. / finna.fi

Astumme jälleen veneeseen ja sivuutettuamme lyhyen mutta vihaisen Kalliokosken, jossa vastaamme tulee pari inarilaista taivaltaen venettään paasinikaran yli, ja pitkän vikevän nivasarjan, saavumme kruunun autio-tuvalle, johon jäämme seuraavaan aamuun saakka kalastamaan. Kun yön kuluessa olemme pari kertaa kokeneet pyydyksiä ja sen päälle vetä-neet sikeät aamu-unet, olemme valmiit jatkamaan matkaa.


Suomen alue loppuu kohta ja nyt saamme luovia milloin Norjan, milloin Venäjän rantaa. Tulossa on koko joen paras kalapaikka, Kaikunuora, jossa joki virtaa sievien hietatörmien ja jäkäläkangasten välitse kiemur-tavana nivarikkaana uomana hidastuen vähä väliä suvannoksi. Pekan soudellessa viistoon rannalta toiselle ja noudatellessa kosteita ja akan-virtoja ryhdyn veneenperässä hoitelemaan perhosonkea ja kahta uistinta uskomattomattomalla menestyksellä; puolen tunnin kuluessa on saalista kertynyt lähes satakunta taimenta ja harria.

Matkanteko kävi sinä päivänä lyhyeksi, sillä heti iltapuoleen alkoi sataa jokseenkin rankasti. Laskimme pian erääseen puolueettomaan kallio-saareen, teimme purjeesta laavu-nimisen suojuksen, pingotimme sen alle varmuudeksi vielä rankisen ja saimme sateelta hyvän turvan. Pitkä-siima laskettiin viimeisen kerran veteen ja kokua vuotellessaan Pekka rupesi tekemään selvää Patsjoesta.

Inarilaisia norjanmatkalaisia kahvittelemassa Utsavuonon (Langfjord) rannalla v. 1914. Henkilöt: Pekka Saijets eli "Nuoran-Pekka", kalastaja-lappalainen Nellimistä (vas.) "Ristinas-Pekan Matti" ja "Mölstin-Pekan" poika, Kalliaisen renki Paatsjoelta. Kuva: Itkonen T. I.Museovirasto. / finna.fi

Näkyi, että hän oli innostunut aineeseen ja perehtynyt siihen sekä käy-töllisesti että teoreettisesti. Hän tiesi, kuinka väylä vuosittain muuttui tul-vakivistä ja osasi esittää, kuinka ne oli poistettavat. Itse hän oli kaivanut koskien rannoille uittojuovia, telannut taipaleita j. n. e. ja aikoi kyläko-kouksessa ehdottaa, että kaikkien Patsjoen kulkijain ja kalastajain pitäisi perkata ja puhdistaa osaltaan koskia.


Sade taukosi vasta seuraavana aamuna. Vedettyämme saaliin olimme kohta lähtövalmiit ja puolessa tunnissa saavuimme rajulle Rajakoskelle, joka laskettiin rannalta päin köysillä. Nytpä oli suoritettu vaikein ja sa-malla mielenkiintoisin kappale jokea, koskitaival, jossa oli lukemattomat aallokot läpäisty, vaikka olimme Inarijärveltä edenneet vasta neljättä pe-ninkulmaa.

Alkoi peninkulman pituinen järventapainen Nautssuvanto, joka on mer-killinen siitä, että ennen vanhaan sen rannoilla ja ympäristöillä, jonne sattuu kolmen maan rajaseutu, oleskeli vuosikymmeniä eräs mainio ina-rilainen poronvaras kierrellen takaa-ajettuna valtakunnasta toiseen ja ai-na pelastaen nahkansa.

Poromiehet kahvinkeitossa nuotiolla Itä-Inarissa v. 1913. Hattupäinen mies vasemmalla on Pekka. Kuva: Itkonen T. I. Museovirasto. / finna.fi

Patsjoen rannat käyvät nyt alaviksi, heinäisiksi ja tarjoovat tyyssijan lu-kuisille vesilintupoikueille. Ei aikaakaan, niin saavumme uudistaloon, jonka suomalainen Heikki Kalliainen on rakentanut Venäjän puolelle. Vauraasti näkyy perhekunta elävän, lehmiä on runsaasti, vieläpä poro-karjaakin.


Mutta kolttalaisnaapurit ovat tästä käyneet kateiksi ja koettavat siirtolais-ta häätää pois venäläisten viranomaisten avulla; ei ole tainnut Heikki hankkia kunnollista asumalupaa ja kovin jäykkä on antamaan lahjuksia. Lähellä on pari muutakin suomalaista uudisasukasta.

Heidän vanhempansa ovat olleet vapaudenhaluisia sitkeitä luvattaasu-joita, jotka vainottuina muuttelivat rannalta toiselle, piileksivät ”puolueet-tomissa" saarissa, mutta toimeen kuitenkin tulivat karjan ja kalan varas-sa sekä jälkeläisilleen toimittivat vakavamman olinsijan.

Ihmeteltävä on suomalaisen uudisraivaajan tarmo: siellä missä norjalai-nen tai venäläinen tekee talonsa melkoisen valtioavun turvissa ja jonkun vuoden kuluttua rahat syötyään muuttaa takaisin lihavammille seuduille, siellä ”lantalainen" ripustettuaan konttinsa hongan oksaan ja apunaan vain vankat käsivartensa puskee turvetta, kyhää pirttinsä ja varoittuu vuosi vuodelta.

Paatsjoen saamelaisia Sulkusjärven talon pihalla. Pikkutyttö edessä Aili Valpuri Sarre, 1. vasemmalta Nuoran Juhanin Pekka Saijets, 2. vasemmalta talon isäntä Mats Matinpoika Sarre, neljäs oikealta Aili Juhanintytär Sarre (o.s. Mattus) sylissään Aune Sarre, kolmas oikealta Ailin puoliso Sameli Matinpoika Sarre, toinen oikealta Samelin äiti Agneta (Aune) Matintytär Sarre. Pikkupoika, joka kurkkii välistä, on Matti Samelinpoika Sarre. Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Evästäydyimme talossa ja otimme voisaavin myödäksemme Norjassa, huilautimme läpi miehensyöjän Hevoskosken sekä suvannon jälkeen ähenimme ”Jordanin" nivaa. Tässä Pekka sauhuksi pistäen alkoi kertoa, kuinka eräs Laiti-äijä oli kymmenkunta vuotta sitten siinä laskenut kivelle ja hukuttanut nuoren renkipoikansa, mutta pelastautunut itse siten, että ”vanu kiini köythen, jok'oli sijottu venhen perhän ja kulku ranthan; ihmi-set sen pelastethin."


Pekka oli niin syventynyt tarinaansa, että päästätti liian likelle samaista kiveä, katkaisi sitä vasten aironsa, jolloin vene lähestyi alempana olevaa kiveä kyljittäin. Kuului hätäisesti: ”hura, hura" ja minun asiakseni jäi vält-tää vaara, josta sentään selvittiin vaurioitta pienellä kolauksella.

- O sen suotan naaraskivi, päivitteli ukko (huomattava on, että pohjan-puolessa kivetkin jaetaan hyvien tai huonojen ominaisuuksiensa mu-kaan eri sukupuoliin). - Kosket kävivät tämän jälkeen harvalukuisiksi, mutta sitä ankarammiksi. Niiden välissä laajentelihe suuria lompoloita, jokijärviä, joiden matalilla luhtarannoilla yksi ja toinen suomalainen asustaa.

Hyvää myötäistä kiidimme pitkin Höyhenjärveä emmekä laskeneet mai-hin, vaikka Jakolan muori, joka oli etäältä tuntenut Pekan veneen, tuli ulos tuvasta ja huivia huiskuttaen vaati meitä poikkeemaan kahville. ”Kukapa tässä joutaa kaikki ämmät hyvittelemään", tuumi Pekka suu mareissa, ”jospa häntä palatessa".

Pudotimme alas koskesta ja päivän illastuessa saavuimme isolle Vou-vatus-järvelle (Vagattemjaur), jossa päädyimme yöpaikkaamme, järven keskellä sijaitsevaan Kolttasaareen. Mäellä oli aittaa, hökkeliä vieri vie-ressä kiinni. Akeä koirain haukku ilmaisi tulomme ja vastaamme astui äveriäin isäntä Omelia, jonka majassa meitä kestittiin teellä, leivällä ja suolakalalla.

Hänen kenkäheinistä tuoksuvassa aitassaan sain viihdykkään yösijan. Kun aamulla lähdimme liikkeelle, saimme seuraksemme Omelian, joka poikineen mieli toisella veneellä porolaumaansa katsastamaan. Souto kävi sivu synkännäköisen lappalaisen hautasaaren ja ylvään Kalkupään juuritse, joka paljaana kallioisena ruhona nousee jokirannasta jyrkästi 4-500 sadan metrin korkeuteen.

Ohnas Gavrilov kasvoissaan ristinmerkki suojaamassa kameran turmiol-liselta silmältä v. 1912: Kolme reunimmaista henkilöä vasemmalta lukien ovat Huotari Moshnikov, Pekka Saijets eli Nuoran-Pekka sekä Ohnas eli Johannes Gavrilov. Muut henkilöt ovat viimeksi mainitun vaimo ja pojat. Kuva: Itkonen T. I. Museovirasto. / finna.fi

Vihaisen Purnukosken Pekka laski yksin, sillä hän ei aikonut vastata hengestäni ja valokuvauskoneestani. Tuli suvanto, järvi. Kun lähestyim-me sen loppua, näytti tie yhtäkkiä päättyvän: vesi supistui metsäisten rantojen väliin, mutta edestäpäin erotti ainoastaan vedenpintaan kuvas-tuvan taivaan. Vedenkalvo ja ranta näyttivät vavahtelevan. Tuuli tyyntyi, ja nytpä kuulimme maanalaista jylinää sekä huomasimme savun värei-levän ilmassa.

Olimme Patsjoen kovimman könkään Hakokosken niskalla. Melkein tyr-mistyttävä oli rannanpartaalta nähdä, kuinka vesi syöksyi alas 7-8 metrin korkuisesta kalliopengermästä, joka toisella puolen loiveni 5-6 portaaksi. - Taivallus ei tässä käynyt vaikeaksi, kiitos Norjan rannalle rakennetun kiskoradan, jota myöten venettä työnnettiin ratasalustalla. Jonkun mat-kan päässä oli toinen kova putous, Maitokoski, jossa taivallus oli suori-tettava ”suurusvoimalla" Omelian ja pojan avulla.

Ankara oli urakka ja jokseenkin näännyksissä olimme päästyämme tuon 1 ½ -virstäisen taipaleen yli kosken alle, jossa suomalaistalossa nautit-tiin vaivojen päälle luja ruokavero. Seurasi sitten pitkä matala heinäran-tainen Salmijärvi loitos taivaanrannalle siirtyneine tuntureineen; sen ran-tamilla on suomentaloja kolmattakymmentä, jokunen norjalainenkin.

Uudisasukkaan toimeentulo on ilmeisesti hyvä ja heinämaata viljalti, jos-kin nyttemmin Petsamon ”monahkat" ovat ruvenneet täälläkinpäin maata valtaamaan anastamalla m. m. Menikan saaren, jossa suomalaisilla on paljon arvokasta niitty- ja marjamaata (Norjassa on nim. erikoisen hyvä menekki hilloilla 1. muuramilla).

Mainittuun luostariin ovat katkeroituneina kaikki Jäämeren ”kolonistat", jopa karjalaiset ja venäläisetkin. Seuraavana päivänä lähdemme 3 pe-ninkulman pituiselle lopputaipaleelle, laskemme jokijärviä ja jonkun kos-ken sekä ehdimme alemmalle Jäniskoskelle eli Nommelille. Siinä Inarin vesimäärä pusertuu 7 metrin levyiseen kallion kouruun, vyöryy aluksi si-leänä nieluna, mutta alempana muuttuu sakeaksi valkoryöpyksi, joka raivollaan panee maan tärisemään niin, että kävyt putoilevat rannan männyistä.

Alla on syvä laaja pohjaton pyörre, jossa tukin sanotaan kierivän ja su-keltavan 7 tuntia, ennenkuin selviää taas matkaan. Syvä vesionkalo syn-tyy siihen, missä koski syöksyy pyörrettä vastaan ja pauhun ohella kuu-lee omituista syvältä tulevaa kirnuamista muistuttavaa ääntä. -Vedäm- me veneen kallion ylitse ja 6 km. Kuljettuamme saavumme Suukön-käälle, joka korkeiden rantojen välissä putuo n. 4 metriä puhaltaen ylös sakean usvapilven.

Tukkeja laskettiin juuri alas, n. 200 puuta kerrallaan puomin sisällä. Oli-pa komea näky, kun rangot paukkuen kuin kanuunat vyöryivät koskessa sekasortoisesti, nousahtelivat pystyyn, iskivät vastatuksin ja katkeilivat puikkojen tavoin.

Alla on Boris-Glebin kylä lapintupineen siistine, venäläisine kirkkoineen, pappiloineen. Vastapäisellä rannalla on huvila, jossa kaksi ylhäistä venä-läistä rouvashenkilöä oleskelee suurimman osan vuotta viettäen erakko-maista elämää.

Lopputaival, n. peninkulman matka, käy lekottavassa kesäpäivän hel-teessä pitkin peilityyntä merenvuonoa, johon jyrkät kalliorannat ja joku-nen valkea norjalaistalo kuvastuvat.

Sivutsemme pyyhältää milloin moottorivene, milloin ulapan vallaton ki-sailija delfiini; vedenpinnalla uiskentelee oudonnäköisiä oksikkaita hau-roja ja leveälehtisiä merileviä ja sieramissa tuntuu raikas suolanhaju.
Hetken kuluttua avautuu eteemme kaupunki, Kirkkoniemi (Kirkenaes) sievine säännöllisine rakennuksineen, rautatehtaineen, junineen, laivoi-neen, humuineen, vihellyksineen.

Patsjoenretki on loppunut.