Kisakenttä 1929.

Nuorunen - Paanajärvi - Vuosna - Salla.


Tuskin voimistelujuhlien lumous oli vielä mielestä hälvennyt kun 6-henki-nen joukkomme kiiti junalla Oulua kohden, niistä samantien jatkettiin matkaa suurella postiautolla Kuusamon kirkonkylään, josta vasta varsinainen matkamme, tuntureille vaeltaminen ja nouseminen alkoi. Nousua ja laskua myötään, jyrkkiä, korkeita mäkiä täynnä oli tämä pitkä automatka Oulusta Kuusamoon.

Kuusamon kirkonkylää lähestyessä ilta-auringon hohteessa ilmestyi sil-män kantamille useita tunturihuippuja, suurempia ja pienempiä kuten esim. Rukatunturi, Pyhätunturi, Valtavaara ja kaukaa koillisesta häämöit-ti meidän matkasuunnitelmaamme kuuluva Nuorunen, majesteetillisenä päätä muita korkeampana.

Vietettyämme yön kirkonkylän majatalossa lähdimme varhain aamulla matkalle, autolla noin 30 km n.s. liippatehtaalle asti, jossa nousimme pois ja ensimmäinen jalanpatikoimistaival alkoi 10—13 kilon reppu se-lässä. Matkaa piti olla noin pari peninkulmaa. Oli selvää, että olkapäät alkoivat tuntua aroilta ja levähdyksiä, varsinkin alku matkasta täytyi olla tiukassa, ennenkuin olkapää ja selkä tottuivat raskaan taakan alla. Päi-vän päättyessä päättyi vaelluksemmekin Tavajärven länsiosassa sijait-sevaan Heikkilän kylän Aittokummun siistiin taloon. Kysymykseemme, saisiko taloon yöpyä vastasi topakka pohjalaisemäntä: »Kah, miksikäs sitä ei saisi», vieläpä saunaankin päästiin.

Sunnuntai-aamun valjetessa noustiin veneeseen, ja rivakoin vedoin kiiti vene pitkin Tavajärveä Nuorusta kohden. Toiseen päähän, hiekkaran-nalle päästyämme jatkoimme matkaa hauskasti luikertelevaa metsäpol-kua myöten saman verran (n. km) ja saavuttiin Nuorusen juurelle. Selvä polku alkoi ylöspäin tiheähkön metsän läpi.

Nuo Lapin ainoat ja ainaiset kiusanhenget, sääsket, alkoivat hiukan hä-tyytellä, eikä auttanut muu, kuin pukeutua kaikkiin mahdollisiin matkaa varten varustettuihin suojustamineisiin. Olisimme varmaan olleet hauska nähtävyys sääskisääryksinemme, naamaharsoinemme, vihdat molem-missa käsissä, joilla ankarasti työskentelimme, varmoja, kuolettavia is-kuja antaen hätyyttäjillemme. Ei tehnyt mieli paljon pysähtyä ja levähtää.

Tiheä metsikkö alkaa vähin erin harveta ja muuttua vaivaiseksi lehti-metsäksi ja noin puolivälissä tunturia loppuivat puut tyystin ja eteen aukeni kotoinen, puuton ahonrinne. Noustiin ja noustiin. Tuskin uskalsi hengittää siellä korkeudessa ensi silmäyksiä ympärilleen luodessa. Jo-kainen oli tietysti kuvitellut mielessään moneen kertaan Nuorusen näke-myksineen. Eteemme avartui monet siintävät sokkelojärvet, metsien, niittyjen, soitten rämeikköjen halki puikahtelevat joet ja joka puolella tun-tureita, tuntureita, mahtavia, jylhiä häämöitti lähellä ja kaukana tumman sinertävissä puvuissaan.

Itäpuolelta tervehtivät katsojaa Venäjän puoleiset tunturit laaksokylineen ja takana lainehti mahtava Pääjärvi, jonne monia Suomenkin vesiä las-kee. Meille oli kerrottu, että tunturit ovat kamalia kiviröykkiöitä, joissa tuskin etenemään pääsee etanan kulkuvälineitä nopeammin. Siinä suh-teessa Nuoruseen nähden olimme pettyneet. Mieluinen pettymys! Nuo-runen. 577 korkea oli matkamme miellyttävin, kodikkain näkemys.

Monen tunturisiskon ja -veikon piirittämänä kohosi se mahtavana. Huip-pu oli kuin tasainen lakeus kanervikkoineen, kalliolähteineen, muutami-ne vaivaispuineen ja monine kukkineen täynnänsä houkuttelevia kallion-koloja sametinpehmoisine vuoteineen, mihin väsynyt matkamies saa päänsä kallistaa ja uneksia tuntureista.

Hiljainen, rauhallinen onnen tunne täytti sydämen katsellessa rakkaan Suomemme jylhää kauneutta, tuntui kuin koko maailma lepäisi tuolla al-haalla jalkain juuressa. Suurimman osan oloajastamme oli aurinko pil-vien peittämä, siksi kahvitulen ääressä lämmitteleminen oli välttämätön-tä, vaikkei edes armoton pohjatuuli puhaltanut. Oli vaikea lähteä pois, sanoimmekin »näkemiin». Yhä kauemmas kauemmas taaksemme jäi Nuorunen, vain muistot, valtavat, mieleenpainuneet jäivät ja varmaan jokainen meistä muistaa erikoisesti juuri tämän ensimmäisen tunturille kapuamisen ja sen valtavat näkemykset.

Paanajärven länsipään taloja 1930-luvun lopulla. Kuva Yrjö Kortelainen.

Paanajärvi. Kuva: Museovirasto. / Finna.fi

Näkymä Nuoruselta v. 1892. Kuva: I. K. Inha. Tuottaja K. E. Ståhlberg. Museovirasto. / finna.fi

Olimme palanneet takaisin Aittokummun taloon, josta seuraavana aa-muna soudettiin Tavajärven yli, kuljettiin viitisen kilometriä jalkapatikkaa, taasen veneellä Vatajärven yli Peuraniemeen ja edessämme oli lähes peninkulman taival Paanajärveä kohden. Matka oli ihana, vaihtelevien maisemien halki vaaralta vaaralle, soitten, rämeitten läpi. Milloin astelim-me kilpaa joen liplattavien laineitten kanssa, milloin porrastettujen soit-ten halki tasapainokulkua pitkin valtion ylläpitämää kapulasiltaa.


Horjahtaa ei sopinut, sillä silloin olisi reppu selässä sanonut myös jotain ja toisille olisi alkanut kova ja rasittava työ, jos suosta olisi täytynyt alkaa vetää ylös kuiville. Iltapuoleen saavuttiin Paanajärven keskikohdalle Kor-pelan taloon, jossa talon emäntäväki oli harvinaisen ujoa ja arkaa verrat-tuna muihin tapaamiimme touhukkaisiin ja ketteriin pohjalaisiin.

Kauan saimme odottaa ennenkuin emäntä herttaisen kainona pyhäta-mineisiin puettuna lopuksi tuli esille ja antoi luvan yöpymiseen. Täältä jatkettiin matkaa jalan Paanajärven alapäähän (veden virtaamisen mu-kaan nimet yläpää, alapää) Venäjän rajalle, Mäntyniemen taloon.

Mäntyniemen tila Paanajärvellä Inha I. K., kuvaaja ; Ståhlberg K. E., tuottaja 1892. Museovirasto. / finna.fi

Täällä kohoaa rajalla 449 korkea Mutkatunturi, jonne nousu oli tasaisesti kohoavaa ylämaata. Joka kerta tuntureille lähdettäessä nousemaan al-kutaipaleella vaate- kappale toisensa jälkeen solui pois päältä, lukuunot-tamatta pysähdyslepoja, jolloin jokainen verhosi itsensä aivan pussiin jättäen vain pienen aukon hengitystä varten, sillä sääskien ja pienten näkymättömien mäkärien kiivaat pistot olivat polttavia, kirveleviä, kutit-tavia ja jokainen koetti säästyä niin paljon kuin mahdollista niiltä. Mutta kun tunturin huippua lähestyttiin ja puut alkoivat harveta, samassa suh-teessa vaate toisensa jälkeen, solui jälleen ylle, vieläpä repusta lisättiin.

Mutkatunturilta avautui silmien eteen Venäjän puoleiset kylät ja tunturit vesistöineen, Suomen puolelta sitävastoin lähistöllä olevat vaarat korkei-ne puineen estivät laajemmalle näkemisen. Kannattaisi sinne rakentaa parempi näkötorni, kuin nykyinen vartiosotilain pystyttämä, jonne kiipeää vain harva henkensä uhalla. Ja kannattaisi todella matkustajien, jotka etelästä saapuvat Paanajärvelle, nousta myös Mutkatunturille eikä vain puolivälissä olevalle kymmeniä metrejä korkealle Ruskeakalliolle.

Ihmetellä täytyy sitä suurinta osaa matkustajajoukosta joka siten tekee, ehkä omaa mukavuuttaan ajatellen. Mutta joka kerran vain on tunturille kiivennyt, hän ei varmaankaan jätä yhtä ainoatakaan muuta nousemat-ta, jos vain mahdollisuutta on, sillä uudelleen, uudelleen halajaa silmä sitä kauneutta, sitä avartavaa, jylhää näköalaa, joka vain tuntureilla on saatavissa.

Kauppilan pihapiiri Paanajären länsipäässä v. 1936. Kuva: Pietinen. / Museovirasto.

Valokuvaajapariskunta Pietinen matkalla Paanajärven länsipäässä v. 1936. Kuva: Pietinen. / Museovirasto. / finna.fi

Näkymä Paanajärven kylään ennen toista maailmansotaa. Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Paanajärvi on 25 km pitkä jyrkkärantainen ja äärettömän syvä, (syvin kohta yli 100 m) mutta kapea järvi. Tuulella käy laineet niin vaahtopäisi-nä, ettei venettä uskalleta vesille työntää, vaan on matkat jalan tehtävä. Tyytyväisinä täällä asukkaat elelevät huolimatta siitä, että asuvat aivan kuin täydellisessä erämaassa. Ruis ei menesty lainkaan (ei ehdi kyp-syä), harvoin muukaan vilja kerkiää kypsyä ja jos kerkiääkin niin usein halla vieraaksi saapuu vieden kaiken mennessään.

Monilla taloilla oli poroja ollut, mutta sodan jälkeen olivat rajaseutujen asukkaat menettäneet nämätkin rikkautensa, kun venäläiset olivat yöai-koina ne varastelleet ja mahdotonta oli takaisin saada. Metsääkään ei voi hyväkseen käyttää, kun sitä on mahdoton kuljettaa. Samassa talos-sa asui tavallisesti koko suku. Siinä oli veljet, siskot, miniät, vävyt, lapset ja lastenlapset. Talo oli pilkoiteltu pieniin osiin. Seinät saattoivat kulkea keskeltä alkuperäistä huonetta, sen jälkeen kun jakoa oli tehty. Joka ta-lon pihamaalla haukkui lappalaishalli, joka liikuttavan nöyränä otti vas-taan vieraan hyväilyt, ja ihana, hyvä löylyinen sisäänlämpiävä sauna lämmitettiin joka talossa matkustajalle. Tuntui, että ne olivat kuin pyhä-päiviä asukkaille, kun vieras saapuu ja taloon jää, niin harvoin niitä py-sähtyy.

Suomen Punaisen Ristin Paanajärven sairasmajalla v. 1937. Oik. rajaseutupappi Olavi Laitinen, keskellä terveyssisar Martta Kakko Kuva: Peltoniemi Uuno. Museovirasto. / finna.fi

Savusauna lämpenemässä Paanajärvellä v 1936. Kuva: Pietinen. Museovirasto. / finna.fi

Viljankorjuu käynnissä paanajärveläisellä maatilalla v. 1936. Kuva: Pietinen. Museovirasto. / finna.fi

Näköala Rajalan talon pihasta Paanajärvelle. Järven pohjoisrannatta on etelän auringolle alttiille vaarojen rinteille kohonnut useita taloja, joiden ympärillä on ohra- ja perunaviljelyksiå. Talot ovat tuohikattoisia, tuohien päällä on painona riukuja. Auringon paahde on näillä rinteillä niin voimakas, että se on polttanut talojen etelänpuoliset päädyt tumman ruosteenpunaisiksi, aivan kuta tuli olisi niitä kärventänyt. Kuva ja kuvateksti: Suomen Kuvalehti 12.10.1929.

Paanajärven yläpäästä jatkui matkamme suoraan pohjoista kohden Tuu-tijärven kylään. Matka oli n. 41 km, ja menimme sen autolla. Tuutijärvel-lä, jossa siisteyden ja puhtauden harrastus näytti olevan vähän niin ja näin soudettiin kapeata Auhtijärveä pitkin yhtä kapeaan Niluntijärveen. Ne yhdistää toisiinsa kapean kapea salmi, jossa melkein vene riipoi poh-jaa. Molemmat järvet olivat jyrkkärantaisia, kasvaen milloin tiheätä koi-vikkoa, milloin havumetsää, tunturien paikka paikoin siintäessä lomitse, kuljettiin kallioisen saaren ohi, josta edellisenä talvena oli karhun pesä hävitetty, nähtiin pienen, ketteräjalkaisen, uljassarvisen poron uivan jär-ven poikki vastaiselle rannalle.

Matka päätyi Jyrhämäjärven toiseen päähän, josta jalan vaellettiin sa-man tien 7 km ennen kuin saavuttiin Vuosnajärven rannalle. Tämä taival oli tähän asti olleista vaelluksista rasittavin syystä, että sääsket ja mäkä-rät ahdistivat joka puolelta, joka henkäyksellä sai niitä sieraimiin, suuhun ja vaikka olimme aivan päätä myöten supussa, huusivat, pauhasivat, pu-rivat ne estäen eteenpäin menoa.

Vähitellen alkoikin meissä kasvaa usko soutajamme sanoihin, että kuu-mina kesinä, jolloin sääskiä on verraten paljon, pysyy keppikin itsestään pystyssä. Tänä vuonna ei sääskiä ollut heidän mielestään juuri lainkaan. Mutta voimme vakuuttaa, että kyllä niitä oli. Vuosnajärvelle tultua oli vie-lä pienoinen venematka toiselle puolen, ennen kuin yöpymään päästiin. Aurinko heloitti kirkkaana, vähitellen laskeutuen alemmaksi muuttuen punertavaksi tulipalloksi.

Soutajamme, torpan isäntä, kertoi, että aurinko juhannuksen tienoilla paistaa pari viikkoa yhteenmenoon ja sanoi todella olevan ihanaa nau-tintoa, kun työstä palattua, saunassa puhdistuttua pihamaalla poltellen sai Vuosnajärven kauneutta monine tuntureineen katsella. Hän oli yksi niitä harvoja, joka näytti ymmärtävän tämän jylhän Pohjolan kauneuden ja oli useille tuntureillekin kiivennyt.

Tavallisesti vastattiin, kun kysyimme: »oletteko siellä ja siellä käynyt?» »Mitäpä siellä kävisi, näkeehän sen joka päivä muutenkin!» Kahdeksan suurta tunturia ympäröi Vuosnajärveä pieniä vaaroja lukuunottamatta. Mahtavin oli Vuosna ollen 623 korkea. Vuosnajärvi on pitkulaisen pyöreä täynnä saaria, ihania saaria, joissa kasvaa nuoria solakoita koivuja, vilp-paita, houkuttelevia hopeapajukkoja kaukaa näyttäen puutarhaistutuk-silta.

Jaakkiman talossa, jossa isännän kamarin lattialle meille vuoteet laitet-tiin, hallitsi ja vallitsi kuulu isäntä. Kaikki talon avaimet olivat hänen taka-naan, hän niittasi vieraalle voit ja maidot, häneltä täytyi emännän pyytää yksin kahvijauhotkin. Isäntä paistoi itse kalatkin, ainakin ne, jotka meille annettiin. Kaikkialla hän hääräsi. Lupaa kysymättä tuli hän meidänkin huoneeseemme, hääräili laatikkojensa kimpussa, taas häipyen hetkeksi pois.

Vuosnatunturilla käy harvoin vieraita, sinne ei ole mitään polkuja. On vaan huipun mukaan suunta otettava ja siitä kiinni pidettävä. Monasti luulimme huipulle jo tulleemme, mutta Vuosna vain nauroi meille ja kutsui ylemmäksi. Ja saatuaan meidät taas korkeammalle omasta mielestämme varmasti huipulle oli tuo mahtava veitikka jälleen paennut tieltämme ylemmäksi.

Loppujen lopuksi se saavutettiin kuitenkin. Huipun lakeus oli toisenlai-nen kuin Nuorusen. Tämä oli nyt täynnä kiviröykkiötä, jossa sai hypellä kiveltä kivelle. Yhtä kodikkaalta ei tuntunutkaan täällä sen tähden, vaik-kakin avara näköala aukeni joka puolelle. Yöselkään lähdettiin liikkeelle eteenpäin, matkaa oli noin 25 km seuraavaan kylään. Hiljaisessa yörau-hassa kuljettuamme nelisen tuntia tulimme pienelle Sallajärvelle. Tien-varrella kohosi autio kämppä, joka houkuttelevasti veti puoleensa.

Emmekä ohi menneetkään. Avonaiselle tulisijalle kannettiin puita, valkea sytytettiin, lattialle noudettiin kuusenhavuja ja mukava vuode saatiinkin. Oli suloista oikaista itsensä siihen puitten laulaessa kehtolaulua hymis-ten. Aamuaurinko herätti houkutellen alas kämpästä, jossa olikin nyt kyl-mempi kuin ulkona. Syötyä, peseydyttyä heitettiin reput selkään ja jat-kettiin taivallusta.

Matka oli tiheätä kuusimetsää, aina välissä joku suokin. Aivan silmää häikäisi, kun yhfäkkiä kuin viivottimella vedettynä alkoi kuiva mäntymet-sä, jollaista ei tähän asti ollut lainkaan näkynyt. Ihania kuivia kanervikko-ja, harjanteita, notkoja poroaitauksineen.

Sallatunturi kirkonkylältä nähtynä. Kuva: E. T. Nyholm, 1899. GTK.

Sallatunturi, Rohmoiva ja Sotitunturi. Kuva: E. T. Nyholm, 1899. GTK.

Kuljimme n.s. Rovaselkää. Hiukan oudoksutti täällä kuten aikaisemmin-kin se tavaton puumassa, mikä oli kaadettuna, ristiin rastiin satoja puita. Asiasta tiedusteltua kuultiin, että suurin osa kaatuneista puista joutui porojen tilille, jotka niitä jyrsivät ja siten vahingoittivat. Metsät täälläpäin olivat vielä jakamattomia, jokainen kaatoi tarpeen tullen, minkä parhaim-maksi näki.

Puutavaralle ei osattu antaa mitään arvoa. Monet puut oli kaadettu aina metrin korkeudelta ja ylempääkin, jokainen hakataan niin mukavasta asennosta kuin itsekullekin sopi. Lähestyttiin järvenrantaa kapeata pol-kua myöten. Molemmin puolin tietä kasvoi nasevaa nuorta mäntymet-sää. Edessä häämötti Sallatunturi näyttäytyen koko laajassa pituudes-saan, siellä täällä loisti siellä kirkas tähti, lumi tai jääkinos, joka kylmän pohjatuulen ja notkossa olevan asemansa puolesta, ei koskaan päässyt sulamaan.

Rannalle tultua alkoi »hoh-hoi»-huutaminen, jotta herättäisimme vastak-kaisella puolella olevain talojen asukkaiden huomion ja saisimme heidät hakemaan meidät veneellä, jottei tarvitsisi kiertää rantaa kilometrikau-palla. Ja onnistuimmekin siinä. Monien talosta taloon kulkemisien jäl-keen löysimme ihanan asunnon eräästä puolivalmiista Lampelan talos-ta. Olimme tiedustelleet, voisiko yöselkään lähteä Sallalle, koska päivä-kuumaan oli niin vaikeata kulkea ja samalla olisimme saaneet ihailla ke-säyönaurinkoa, joka vielä paistoi Sallalle.

Ei mitään myrskyä ennustettu ja niin alkoi noin km:n taival tunturin juu-relle ja sitten nousua saman verran ainakin. Kun oli puuraja sivuutettu ja kiviröyhkiöt alkaneet meni aurinko pilveen, tuuli ja lisäksi alkoi pohjois-tuuli puhaltaa, oikein vinkumalla puhaltaa. Pilviä kasautui päällemme. Ei auttanut muu kuin nopeasti etsimään suojapaikkaa tuulta ja sadetta vas-taan.

Löydettiin kallion onkalo, johon ei tuullut eikä kovin pahasti päässyt sata-maankaan. Pystytettiin nuotio, mikä loimusi koko yön. Pilvet laskeutuivat päällemme verhoten meidät kokonaan. Vain pari metriä näki eteensä. Pilvien kulkua oli hauska seurata. Toiset kulkivat hitaasti, hitaasti kohou-tuen ja laskeutuen, kaarreillen yläpuolellamme, toiset kulkivat kuin tuu-lispää nopeasti loitontuen luotamme.

Äkkiä saattoivat pilvet hajantua, sade lakata ja aurinko paistoi yllämme, toisin hetkin satoi, satoi rankasti, mutta alhaalla laaksossa, josta olimme tulleet paistoi aurinko. Yömittaan oli aikaa ihailla edessä olevan etelä-rinteen puoleista näköalaa. Tunturi tunturin jälkeen täälläkin liittyi toisiin-sa, mikä teräväpäisenä, mikä tylppänykeröisenä, mikä sinitummamere-nä, edessään pieniltä pilkuilta näyttäviä järviä, metsiköitä, paljaita kukku-loita, vaaroja, taivaan siintäessä tunturien yläpuolella kirkkaan sinisenä, mennen äkkiä pilveen, tummaan pilveen, jolloin vain eri tunturien liite-kohdat jäivät vapaaksi sinimerinä loistamaan.

Saimme kosketella pilvenhattaroita, juoksimme niitten kanssa kilpaa ki- veltä kivelle hypellen rinnettä alas. Emme saaneet niitä koukutelluksi py-sähtymään. Ehkä hiukan myöntyivät keskustelemaan, kun hiljensivät vauhtiaan, melkeinpä pysähtyivät, mutta vain silmänräpäykseksi. Ne pa-koilivat taas edelleen. Pohjoistuuli vinkui, myrskysi. Oli todella jännittä-vää seurata tätä kilpajuoksua pilvien kesken.


Jännittävä ylimeno.

Kapulasilta.

Suloinen lepohetki.

Väliin tuntui kuin olisivat olleet kevyet keijut liikkeellä, väliin taasen ur-hokkaat sotaratsut. Äkkiä saattoi tulla hiljainen rauha jälleen taivaan ran-nan sinenkin siintäessä hetken. Vaihtelua täynnä, rikasta mieleenpainu-vaa oli Sallalla tuona myrskyisenä heinäkuun yönä. Klo 6 aamulla aloi-tettiin kiivetä ylös korkeimmalle kohdalle tiheän sumuverhon peittäessä meidät. Pian huomasimme, kuinka mahdotonta sumupilvissä kulkemi-nen on.

Tuskin olimme kauankaan kulkeneet huipulla, joka on noin 5 km:n pitui-nen täynnä kiviröykkiöitä, maasto nousua ja laskua, kun havaitsimme että kompassimme osoitti meidän kulkevan samaan suuntaan, mistä olimme kulkemisen aloittaneet. Ja ikäänkuin vahvistaakseen sen ilmojen henget puhalsivat silmänräpäykseksi kaikki pilvet pois ja näimme, että olimme todella kulkeneet, aivan nurin.

Askel askeleelta vaelsimme nyt eteenpäin kompassi kädessä hitaasti edeten sekä vaatteet että kengät likomärkinä varoen joka askeleella nu-rin liukastumista. Emme tienneet olimmeko lähellä vain kaukana poh-joispäästä, koska kulku oli niin vaivaloista. Mutta taasen ilman henget kuulivat pyyntömme. Sumu häipyi edestämme ja allamme laajeni Sallan kirkonkylä. Jälleen pilvet ottivat meidät valtoihinsa, mutta tiesimme ole-vamme oikeassa paikassa.

Hiljalleen laskeuduttiin alas hiukan kylmää tuntien. Tultiin majataloon keskipäivällä, heti nukuttiin, illalla saunaan, syötiin ja uudelleen nukuttiin aamuun klo 6. Nopeasti ylös, reput selkään ja uudelleen Sallalle parem-malla onnella. 2 t. kesti nousu. Kuljimme metsärajaa myöten, joka suo-rana kohosi tunturin huippua kohden. Ensin tuli vastaamme suuri kivi-röykkiö joka pitkin leveyttään kulki Sallan ympäri pohjoispuolella kuin mi-käkin vyöhyke ollen noin 10 leveä.

Vähän matkan päässä toinen samanlainen pienemmistä kivistä muodos-tettuna. Milloin lie nämäkin röykkiöt syntyneet? Ylös vain noustiin, äkkiä alkoi nousu aika jyrkkänä, käsiä ja jalkoja täytyi käyttää. Suuri lumialue-kin tuli vastaan. Ikuista lunta! Ylempänä lähempänä huippua, »peuka-loa», alkoi kivet jälleen ilmaantua. Ja hui! Kyllä meitä paleli ylhäällä -, paleli, paleli, että kädet tahtoi jäykistyä.

Laajat avarat mahtavat ovat Sallan näköalat, ehkä laajemmat kuin Nuo-rusen. Mutta niitä ei näe siten kuin Nuorusella samasta paikasta joka suunnalle, vaan yhdestä paikasta osan, sitten on kuljettava tunturin toi-seen puoleen, sieltä katsottava jälleen sen puolen nähtävyydet j.n.e. Sallatunturi on 656 korkea. Nopeasti tapahtui alaslaskummekin, kirkon-kylään, josta autolla kiidettiin Kemijärven ihanien seutujen halki Rova-niemelle, siellä tervehti meitä pienoinen Ounasvaara.

Tunturimatkamme oli päättynyt. Täysin tyytyväisiä olimme matkaamme. Mitään oppaita emme olleet tarvinneet, meillä oli hyvät kartat ja kom-passi ja se riitti. Yhdestä talosta pantiin meidän mukaamme opas tietä näyttämään, mutta kun hän ei sitä löytänyt, lähetimme takaisin ja ryh-dyimme itse etsimään ja selvenimme kyllä hyvin. Tunturit olivat valloit-taneet sydämemme. Kulunee ehkä vuosia, mutta takaisin vielä kerran tulemme tuntureille