Kahtena kesänä, 1880 ja 1881, olivat Suomen ja Venäjän 'hallitukset päättäneet avata Suomen ja Venäjän rajan Oulun läänin kohdalta aina Kuopion läänin rajasta Paatsjokeen Karjalan rajaan. Ja Oulun läänin ku-vernööri oli antanut Suomen puolen avaamisen maanmittari Lönnboh-min(* toimeksi ja määrännyt työn alkavaksi heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1880 Kuopion läänin rajasta.

*) Kaarlo Kantola: "Kyseinen Anders Lönnbohm oli Eino Leinon isä. Hän oli valtion palveluksessa oleva maanmittari, joka viljeli samalla omista-maansa Hövelön tilaa Oulujärven välittömässä läheisyydessä. Yksi Eino Leinon vanhemmista veljistä Artturi Edvard Lönnbohm oli myös maan-mittari".


Lönnbohm pyysi minut lähtemään sinne apulaisekseen. Lähdinkin sinne ja raja avattiin sinä kesänä Kuopion läänin rajasta Vaatimenaivi-nimi-seen tunturiin Kuolajärven pitäjään. Tulevana kesänä päätettiin siitä taas heinäkuun ensimmäisenä päivänä lähteä avaamaan, jolloin venäläisen insinöörin miehineen oli myös oltava paikalla. Me sinne taas Lönnboh-min kanssa yhdessä lähdettiin. Meidän piti mennä Kuolajärven kirkon kautta, koska kuvernööri oli lähettänyt rajan aukaisurahat Kuolajärven nimismiehelle Lönnbohmin nostettavaksi.

Saavuimme nimismiehen kotiin sunnuntaiaamupäivällä. Nimismies kes-titsi meitä koko päivän. Tällöin tuli kerrotuksi paikkakunnan oloistakin. Nimismies valitti, että täällä ei olisi kovinkaan paha olla, kun noilla ääret-tömillä erämailla on poronhoito niin hyvä, jos ei olisi alituinen maanvaiva Venäjän lappalaisista. Niitä on kymmeniä perheitä tässä rajan toisella puolella, jotka aivan yksinomaan elävät tämän pitäjän poroilla.

Ne joukko joukon perästä vievät poroja rajan toiselle puolelle. Niitä poro-ja kyllä paimennetaan, mutta niitä ei saa niin varotuksi, ettei niitä pääsisi rajan lähellekin, ja silloin lappalaiset ovat kuin sudet niitten kimpussa viemässä rajan yli. Niitä jos kuka ikinä tapasi tällä puolen rajan, niin saisi vangita. Hän sanoi, että "jos tekin niitä tapaisitte tällä puolen rajan, niin vangitseisitte ja lähettäisitte tänne minulle".


Nimismiehen kertoessa tunsin poveni kuumenevan niitä lappalaisia koh-taan, kun tuommoisen Lapin kylmän erämaan eläjien ainoa omaisuus on joka päivä suuressa vaarassa joutua rosvon saaliiksi. Lönnbohm pestasi Kuolajärven kirkonkylässä muutamia miehiä lähtemään rajalle. Niitten kanssa aamulla lähdettiin Kurtin kylään saamaan lisää miehiä ja ruoka-tarpeita rajalle, jotta jouduttaisiin tiistaina heinäkuun ensimmäisenä päi-vänä Vaatimenaivin laelle.

Venäläinen insinööri oli jo monta päivää ennen tullut Kurtin kylään, mut-ta hänellä ei ollut yhtään työmiestä. Kurtin kylästä hän olisi saanut suo-malaisia miehiä, mutta kun hän tarjosi vähän palkkaa, ei kukaan lähte-nyt. Lönnbohm toimitti minut lähtemään rajalle ja itse jäi toimittamaan ruokatarpeita sinne.

Minä lähdin sinne kahdentoista työmiehen kanssa ja matkaan lähti ve-näläinen herrakin, vaikka hänellä ei ollut yhtään miestä ja eväsneuvoja-kin korkeintaan kahdeksi päiväksi. Se siitä huolimatta kulki mukanam-me, vaikka matkamme päivä päivältä urkeni kauemmaksi ihmisistä, joilta ruokatarpeita voi saada.

Työmiehet myötään puhuivat niistä kirotuista ryssänlappalaisista samaa, mitä nimismies Sarelius oli puhunut, ja sanoivat, kuinka monta poroa hä-neltä ja häneltäkin viime talvenakin olivat vieneet. Yhdeltä olivat ampu-neet hyvän paimenkoirankin. Sitä kuullessa minun poveeni karttui yhä uutta vihaa niihin lappalaisiin.

Oli heinäkuun kahdestoista päivä. Silloin oltiin pääsemässä Nuorttitun-turin juurelle, kun aavan suon takaa jylhän petäjikkökankaan laidasta alkoi näkyä pieni silloin tällöin metsän sisästä tuikahteleva savu. Miehet sen nähtyään kuin yhdestä suusta kiroten sanoivat, että taas ovat tappa-massa meidän porojamme.

Minä sanoin, että jätetään työ tähän, otetaan kontit selkään ja mennään ystävällisinä niitten puheille, niin ehkä eivät pakene. Yksi minun miehis-täni osasi hieman venäjänkieltä; sen käskin tulkita venäläiselle insinöö-rille, että nyt lähdetään lappalaisten tulille. Se ihastui siitä tavattomasti ja lähti pitkin askelin edellä mennä köhnimään.

Ja kun lappalaiset meidät huomattuaan hyppäsivät pystyyn silmät pyö-reinä, pitääkö tästä lähteä juoksemaan yli rajan, insinööri alkoi iloisesti pulittaa niille. Lappalaiset jäivät kuulemaan, mitä miehiä olimme ja mihin matka. Meidän miehemmekin kätellen tervehtivät lappalaisia kuin par-haita ystäviä, vaikka vihan myrkkyä poveen lisäsivät ne kiehumassa olevat lihapadat.

Sillä kolme kattilaa oli kiehumassa lihaa. Miehet arvasivat, että niissä on taas suomalaisten porojen liha! Lappalaiset rauhoittuivat, vaikka tiesivät tekonsa heitä oli yksitoista miestä ja sen lisäksi se ystävällinen suuri ja ruma insinööri: ja meitä oli vain kuusi miestä. Sillä seitsemän miestä oli Kurttijoen latvasta ruokatarpeita hakemassa, johon Lönnbohmin tiedet-tiin niitä toimittaneen.

Sallan nimismiehen talo v. 1899. Kuva: E. T. Nyholm. GTK.

Lappalaiset olivat rauhoittuneet; he asettuivat lihapatojensa ääreen syö-mään päivällistä, johon atriaan pääsi osalliseksi sekin insinööri. Ja kova, iloinen räkättävän naurun sekainen polina rupesi kuulumaankin leiristä.

Mekin asetuimme päivälliselle ja teimme tulen loitommaksi rajan puolel-le, josta metsän varjossa yksi mies lähti vakoilemaan nähdäkseen, mitä on tehty; ja tuokion perästä tuskaisin naamoin tulikin luoksemme ja sa-noi:

- Taas sen kirotut ovat tappaneet kolme meidän poromme. Minun on yk-si ja Jaakon on toinen ja kolmas on Ala-Kurtakan Nikun. Lihat ovat tuolla hetteellä ja nahkat pääkalloineen tuolla tuon ison kuusen juurella. Mutta mitä tehdä? Nyt olisivat meidän käsissämme, mutta kun meitä on niin vähän ja noita on niin paljon. Tuo Venäjän kontio vielä niitten apuna.

Sitä tuumiessa miehet täyttyivät ihan tuskasta, kun emme uskaltaneet käydä käsiksi. Minunkaan poveni ei ollut tyhjempi kuin toistenkaan, ehkä vieläkin täyteläisempi. Minä sanoin päättävästi, että
- Oman kunniamme tähden olkaamme oikeita pohjalaisia ja pankaamme nuo köysiin.

Kaikki sanoivat, että se on mahdotonta kaksi yhtä vastaan ja vielä päälli-seksi yksi, jonka suuhun me kaikki sovimme kuin hyttyset. Minä vain yhä rohkaisin miehiä, kaskin vaan tehdä mitä minä käsken.

Sen yhden miehen, joka taisi venäjänkieltä, kumma kun sen nimeä en muista, käskin tulkita Venäjän insinöörille, kun minä ilmoitan asian. Sil-loin me lähdettiin. Lappalaiset olivat päässeet syömästä ja pyörein sil-min hyppäsivät pystyyn, kun näkivät meidän niin joukossaan lähestyvän. Minä ilmoitin asian ja sanoin että:
- Antaudutteko hyvällä vai tahdotteko kuolla paikalla?

Ne rupesivat hätäisesti polisemaan sille insinöörille. Se rupesi hirveällä äänellä rämisemään lappalaisten puolesta, että mieheni todellakin alkoi-vat uskoa, että kohta olemme tuon kurkussa kuin erämaan sääsket. Lappalaisilla oli nuoraisia hihnoja matkassa niillä kootakseen lihoja ko-tiinsa. Minä sanoin miehille käskevästi, että:
-Ottakaa muitten hihnoista nuoria ja alkakaa vaan yksi kerrallaan sitoa kädet kalvoisista selkien taakse ja puuhun kiinni. Joka lähtee pakene-maan, sen minä ammun.

Sen kuultua yksi, se oli isoin niistä, otti pyssynsä näreen suojasta ja ru-pesi minua ampumaan. Silloin kuului miesten suista hätäinen, melkein parahtava ääni:
- Ampuu! Ampuu!

Minä hyökkäsin sitä minuun osoitettua pyssyä kohti, löin kädelläni sii-hen, että se laukesi ilmaan. Silloin räpsäytin sitä pyssyä petäjään, että muut osat vinkuen lensivät metsään. Se rauta vain jäi käteeni. Silloin kaikki ne lappalaiset hyökkäsivät kimppuuni, mutta minä kun pyörähdin sen pyssynraudan kanssa, niin muutamia sortui jo maahan.

Silloin se Venäjän insinööri tempasi tulen luota honkaisen halon ja sen kanssa kauheasti rönkyen tuli minua lyömään. Mutta ennenkuin se ker-kisi lyödä, vihlaisin sillä pyssyn raudalla sen kalvosille ajatellen, että en-sikerralla niistä kapaloista irtautuu halko. Mutta samalla pyssyn rauta kä-vikin sen niskaan sillä seurauksella, että se rysähti maahan kuin korven kontio.

Sen nähtyään lappalaiset hätäytyivät ja alkoivat itkeä paitsi yksi, joka sii-nä insinöörin vastaanottoaikana oli lähtenyt juoksemaan pakoon. Jos olisi ollut jossakin muunlaisessa mielentilassa, sille menijälle olisi saatta-nut nauraakin, kun se juostessaan risuista kangasta tuon tuostaan kor-keista kenkiensä nokista tarttui risuun ja tupsahti päälaelleen maahan ja kimposi ylös ja lähti juosta vekeltämään siksi kun taas tuli uusi tupraus.

Mutta nyt ei ollut aikaa nauraa. Minä hain maahan pudonneen revolverin käteeni ja komensin työn kulkua, joka miehilleni olikin niin mieluista hommaa, että en usko heidän toista kertaa niin mieluisassa hommassa olleen. Kun kaikki ne kymmenen lappalaista oli kädet selkien taakse si-dottuina ja puihin kiinnitettyinä, niin oli siinä metsässä ääntä ja suhinaa, että toista kertaa siinä ei ole ennen ollut eikä jälkeen tule.

Sillä lappalaiset tiesivät tekonsa ja uskoivat heidät vietävän tapettaviksi; ja ne itkivät aivan kohti kurkkuaan huutaen ja rukoillen vaimojensa ja lastensa tähden armoa. Silloin tuntui povessani somalta, että se yksi, Matvei kuului olevan sen nimi, pääsi niitten perheille viemään tietoa. Ve-näläinen insinööri oli lappalaisten sitomisen aikana tointunut ja siirtynyt kaatuneen puun tilalle istumaan, missä hänkin verta sylkien itki kuin pie-ni lapsi.

Minä komensin mieheni laittamaan lappalaiset kollooseen. Lapissa kut-sutaan kollooksi semmoista kulkuetta, kun kuormattomat porot kiinnite-tään, hihnoistaan toisiinsa, että kun ensimäistä poroa lähtee mies talut-tamaan, niin kaikkien täytyy lähteä perään. Tällaiseen kollooseen sidot-tiin nyt kaikki lappalaiset niin taajaan, että sopivat kävelemään. Minä lai-toin kaksi miestä eväskontit selässä kuljettamaan sitä kolloota Kuolajär-ven, kirkolle nimismies Sareliuksen haltuun.


Venäläinen insinööri tahtoi aivan väkisten lähteä mukaan, kun hänellä ei ollut ruokaa ja kun hän pelkäsi minun suuttuneen, etten antaisi hänelle syötävää. Kun en ilennyt sitä vangita, niin en irtonaisena päästänyt sitä mukaan: käskin vain sen venäjän kieltä taitavan miehen sanoa, että mi-nä annan ruokaa.

Ja ystävällisesti hymyillen löin häntä kädelläni olkapäähän ja viittasin matkan suuntaa. Se tuli siitä niin hyvilleen, että tahtoi suudella, mutta en antanut. Kuului vielä metsän läpi menijäin itkun hiljaista hyminää, kun me kolmen kirvesmiehen kanssa lähdimme rajalle.

Luulen, ettei yksikään siinä mukana olleista miehistä unohda sitä päi-vää ja uskon joitakin olevan elossakin, koska minäkin tässä kynä kädes-sä vielä olen ja tapaus tuntuu kuin eilen tapahtuneelta.

Saman päivän iltana saapuivat rajalle evästen hakijat ja kertoivat sen it-kun ruihinan kuullessaan joutuneensa yhteen niitten vastaantulijaan kanssa ja vaihtaneensa niille menijöille yhden miehen, joka paremmin tuntee matkat; tietää matkalla sattuvissa joissa kosket, joista voi kahlaa-malla päästä yli sekä suuret rimpisuot osaa kiertää.

Aukaisimme rajaa Korvatunturiin asti, joka on Kemijoen latvan kohdalla ja kaikkien miehien piti nyt lähteä Kemijoen latvasta hakemaan ruoka-varoja, joten venäläinen insinöörikin lähti mukaan. Kutsuttiin sitä paikkaa Jokihaaraksi, johon oli puhe tuoda niitä ruokatarpeita. Siinä yhtyikin maaselältä laskevat kolme puroa yhteen, jotka synnyttivät Kemijoen niin isoksi, että voi venheellä kulkea. Siinä kuitenkin saimme odottaa kolmat-ta päivää ja onkia harria ja lohia, ennen kuin Lönnbohm kahden ven-heen kanssa saapui tuoden ruokatarpeita niin paljon, että niitä piti riittää Paatsjoelle; asti.


Lönnbohm osasi vähän venäjänkieltä. Ja kun Lönnbohm kuuli, että ve-näläisellä insinöörillä ei ole miehiä eikä ruokaa, niin se esitti, että venä-läisen insinöörin on paras lähteä hänen mukaansa ja matkustaa Suo-men kautta Pietariin ja Moskovaan, kun kuului olevan Moskovan takaa kotoisin.

Tämä tuli siitä esityksestä iloiseksi ja pyysi minun kirjoittamaan tasku-kirjaansa nimeni ja postiosoitteeni, että hän voisi lähettää minulle ja vai-molleni joululahjan, kun minä en ottanut rahaa siitä hänen ruokkimises-taan. Ja niin yhteisen lohikeiton söytyämme lähtivätkin he venheillään jokea alas ja me tavattoman raskaine ruokataakkoinemme käännyimme Talkkunaoivitunturiin, josta pitäen sitten käytiin raja Korvatunturista Talk-kunaoiviin.

Sitten lähdimme me kulkeutumaan Paatsjokea kohti. Paatsjoen takana on Mutkavaaraksi nimitetty paikka, mihin Suomen ja Venäjän raja loppui ja Norjan ja Suomen raja alkoi. Siihen loppui sinä kesänä meidän työm-me ja me lähdimme matkustamaan kotiin.

Valtakunnan raja Rajakummulta nähtynä v. 1903.. Kuva: Benjamin Frosterus. / GTK

Tulevan talven olin kotitöissä. En halunnut liikkua sepäntöilläkään. Halu-sin vedättää pelloilleni lantaa ja saada nyt jonkun aikaa olla perheeni keskuudessa. Oltiin jo maaliskuun lopulla, kun eräänä tuiskuisena sun-nuntai-iltapäivänä olin kamarissani lukemassa postia, jonka naapurin kirkkomiehet olivat tuoneet kirkolta.


Olin lukemassa Kuolajärven nimismiehen Sareliuksen pitkää kirjettä, kun kamariini tulivat poliisi Tuomas Väyrynen ja lautamies Kusti Komu-lainen. Näin jo niiden kasvoista, että niillä oli asiallista asiaa. Ja kysy-mykseeni: "mitä sitä vierahille kuuluu", Tuomas vastasikin, että "eipä tuota erityistä muuta, kun nimismies se laittoi meidät hakemaan teitä sinne kotiinsa puheilleen".

Tunsin kuuman virran käyvän läpi olemukseni, kun kahden miehen oli tultu minua hakemaan. Sanoin, että "mitähän sillä nyt semmoista on?" "Emme tiedä, mitä se on, vaan kuitenkin se laittoi. " Minä siihen vielä sanoin, että "minulla onkin hieman asiaa nimismiehelle, mutta kun nyt on niin paha ilma, niin käyn huomenna." Vaan siihen vieraat sanoivat, että "kyllä sitä on nyt lähdettävä, kun se laittoi hakemaan."

Silloin minä hyppäsin seisaalleni ja sanoin: "Minä lähden. Kun olisi pa-rempi keli, niin hiihtäisin suksilla, vaan kun on näin tuisku, niin valjastan hevosen." Vieraat yhä siihen, että "ette te tarvitse hevosta, pääsette meidän reessä". Minä niistä sanoista luulin kuulevani jotakin outoa; pistin sen kesken lukemisen jääneen Sareliuksen kirjeen taskuuni, puin turkin päälleni, kintaat käteeni ja lähdin ulos.

Äiti oli karjakartanossa. Tultuani ulos poikkesin hänelle sanomaan, että nimismies oli kutsunut puheilleen, niin lähden niitten vieraitten mukana sinne. Tämän sanottuani kiirehdin odottavan reen luokse ja istuin pe-rään. Tuomas Väyrynen istui viereeni, ja Kusti Komulainen nousi kuski-pukille ajamaan hevosta.

Koko matkan olimme ääneti. Tovereillani kun ei ollut puhehalua, niin mi-näkin pysyin ääneti. Olin aikeessa kaivaa poveltani sen kesken lukemi-sen jääneen kirjeen lukeakseni; kun oli niin kylmä ilma ja sen kirjeen lu-keminen oli niin hidasta, kun oli outo käsiala ja vanhan herrasmiehen kirjoitusta, en ottanut sitäkään.

Olin siitä kirjeestä kotona kerinnyt sen verran lukea, että olivat ne lappa-laiset tulleet tuomituiksi raipparangaistukseen, joka oli jo toimitettu Kuo-lajärven käräjätalon edustalla, ja lappalaiset päässeet kotiinsa. Niin, sii-nä reessä tuli elävästi mieleeni se heinäkuun kahdestoista päivä ja sen tapahtumat. Mutta sen jälkiseurauksia ei osannut tulla mieleen muuta kuin mitä näin kirjeestä, että lappalaiset olivat saaneet ansaitun palkkan-sa. Tulimme sitten nimismiehen kotiin, missä nimismies oli salissaan si-sälle astuessamme.

Nimismies Tickander oli hyväsydäminen ihminen ja oli aina minulle ystä-vällinen. Niinpä tapansa mukaan alkoi nytkin ystävällisesti kysellä, mitä nyt olin kotonani toiminut, kun oli kuulunut, että olin ollut kotona. Minä hieman alakuloisena sanoin, että "olen tehnyt aivan maatyötä: vedellyt muraa pelloille ja laittanut tunkioita."


Siinä nimismiehen kanssa puhellessa ikäänkuin väkisten tuli mieleeni outo tunne, kun ne Tuomas ja Kusti istuutuivat molemmin puolin ovea juuri kuin vartioimaan sitä, ja niitten kasvoista luulin voivani lukea jotakin odottamatonta, ja nimismieskin tuli hetkeksi puhumattomaksi.

Nimismiehellä oli kerran katkennut toinen jalka ja sen takia tullut paljon lyhyemmäksi toista. Mutta siitä huolimatta hän nousi kuitenkin lattialle kävelemään ja huolestuneesti sanoi, että:

- Minulla on täällä sangen ikävä asia teille ilmoitettava, kun teillä siellä Venäjän rajalla viime kesänä on ollut venäläisen insinöörin kanssa riita ja olette sitä lyöneet ja haavoittaneet, että se on vielä sieltä palattuaan Pietarissa itselleen keisarille saattanut näytellä. Tästä syystä on keisa-rin omakätisellä nimellä varustettu ukaasi kenraalikuvernöörin ja läänim-me kuvernöörin kautta minulle tullut, jossa vaaditaan minua vangitse-maan teidät ja lähettämään Pietariin tutkittavaksi .

Minä menin kylmäksi. Sulkeutui suunikin, etten pitkään aikaan kyennyt sanomaan mitään. Viimein kuitenkin selvisi ajatusten toiminta ja kieleni-kin kuontui sanomaan, että:

-Kuinka se on mahdollista, että minut viedään Pietariin, kun asia on ta-pahtunut Suomen puolella ja vieläpä semmoisessa tapauksessa, että venäläinen insinööri asettui ase kädessä puolustamaan rosvoja, jotka minä Kuolajärven nimismies Sareliuksen pyynnöstä vangitsin, jonka sei-kan tarkemmin näette tästä kirjeestä.

Nimismies, saatuaan Sareliuksen kirjeen, käveli lattialla, luki sitä kirjettä, pani sen pöydälle ja otti taas uudelleen ja luki ja pani taas pöydälle. Otti sen keisarin ukaasin, katseli sitä ja sanoi;

- Kun tähän keisarin kirjeeseen ei ole Oulun läänin kuvernööri liittänyt lausuntoaan, niin jos te saisitte kahdelta kruununvirkamieheltä takauk-sen, ettette karkaa, niin teemme siten, että vastaamme tähän vangitse-mismääräykseen kirjallisesti. Te sen takaussitoumuksen saatuanne tä-män Sareliuksen kirjeen perusteella selitätte asian, liitätte oheen tämän Sareliuksen kirjeen ja tuotte tänne minulle ensi keskiviikkona niin aikai-sin, että minä kerkiän kirjoittaa oman, Suomen asetuksiin perustuvan lausuntoni ja toimittaa paperit keskiviikkona lähtevään postiin.

Silloin lähdin kotiin, enkä tiennyt itsekään miten olin tullut kotiin. Olin sik-si sielullisesti päihdyksissä. Tallissa oli hyvä ori. Huomen aamuna lähdin sillä Kajaaniin niin aikaiseen, että olin Kajaanin reservikasarmin keittiös-sä odottamassa, milloinka komppanian päällikkö nousee. Reservikomp-panian päällikkö Wallin oli erittäin iloinen nuorimies ja monena syksynä oli käynyt meillä jäniksiä metsästämässä, ja olin minä ollut hänellä op-paana ja hyvänä toverina jänismetsissä.

Minä tiesin, että hän antaa nimensä siihen takaussitoumukseen. Ja oi-kein arvasinkin. Wallin oli niin iloinen ja ystävällinen, kuin vain taisi. Ja kun minä esitin asiani ja pyysin hänen nimeään, niin sanoi;
- Kyllä, vaikka kolme seläkkäin.

Ja juuri kun hän oli kirjoittamassa nimeään, niin yli-metsäherra Blum-menthal suurine valkeine partoineen työntyi huoneeseen ja hyvän huo-menen sanottuaan alkoi höpistä:
- Anna anteeksi, minulla oli hieman kiireellistä asiaa. Tulin tapaamaan, ennen kuin kerkiät mennä kotoasi pois.

Wallin nauramattomasta päästä työnsi paperin toiselle puolen pöytää tyhjän istuimen kohtaan, osotti kynän ukon käteen ja sanoi:

- Setä kirjoittaa tuohon paperiin nimensä.

Blummenthal kumartui katsomaan ja sanoi:
- Mikäs paperi se on? Eivät tainneet silmälasit sattua mukaan. Wallin tosissaan sanoi:
- Mitäs sedän tarvitsee tietää, mikä paperi se on, kunhan siihen vielä vain sopii nimi.
- Niinpä kyllä, kun siinä kerran on sinun nimesi, sanoi ukko ja työnsi ni-mensä paperiin.

Silloin minä sen paperin saatuani pyörähdin lähtemään kotiin ja olin ko-tona ennen puolta päivää; sitten kirjoitin selitykseni, jonka lopussa vaa-din venäläiselle maanmittarille määräystä, että jos hän tahtoo kantaa päälleni, niin tehköön sen Kuolajärven tuomioistuimen edessä ja olkoon samalla valmis minun kanteeseeni vastaamaan siitä rikoksesta, että hän ase kädessä puolusti rosvoja niitä vangittaessa.

Huomenna, tiistaina, jo vein ne paperit nimismies Tickanderille, joka ne luettuaan ihastuneesti sanoi:
- Hyvä on. En usko näitten enää palaavan, ja näissä on teidän päänne pelastus.

Ja siihen se asia sammuikin. Ei ole sen perästä kuulunut hiiskausta-kaan.