Aapo Mikkonen: Suomen Urheilulehti no 10, 01.12.1908.

Olli Kairala


On hauska tutustua niin miellyttävään ja ”puhdasrotuiseen” erämieheen kuin kuolajärveläinen Olli Kairala on. Kuvamme ei esitä mitään jokapäi-väistä luikkumiestä, ei huvikseen sporttailevaa herrasmetsästäjää, vaan oikean tunturieläjän, kuulun kontion kaatomiehen.

Ei ole Olli pitkän pitkä eikä paksun paksu, vaan uros, umpilumen, hiihtä-jä kova ja sinnikäs. Kun karhu keväällä kohoupi talvipesästään keväisiä tunturi-ilmoja ihailemaan, poron vasoja vaanimaan, ahman haaskoja poskeensa pistelemään, - silloin on Olli suksen päällä, lylyn luikkahan lykinnässä.

Ja kun on tarpeeksi ”sosekeli”, ei kulu kaukoja, kun on Olli otson kinte-reillä, pelottomana silmä silmää vastaan. Leikinteko ei ole silloin kysy-myksessä. Viimeseen vereen puolustaa väsynyt karhu itseään, mutta se on kaikki turhaa, sillä näännyttävien ponnistuksienkin perästä on Ollin käsi varma, silmä tuikean tarkka.

Hän ei tee harhalaukauksia, ei jätä puremisen varaa. Neljätoista otsoa on Olli jo hengiltä ottanut ja parhaassa miehuuden ijässä ollen on hänen kiikussaan vielä panos monen metsän kuninkaan pään varalle. Monta jännittävää ja hupaista juttua kertoili hän minulle, mutta runsaan saaliin saantia kuvaavana olkoon kuulun karhumiehen kunniaksi mainittu tämä:

”Kevät oli jo kulunut siihen mittaan, että oli aikaa vatimet (naaras porot) koota vasotusta varten. Olen itse ollut aina mukana tällaisissa toimissa, sillä sitä aikaa kontiokin kovin odottaa päästäksensä vasojen kimppuun. Ilma oli suvinen ja oivallinen sosekeli tulossa. Kun hanki yöllä oli koven-nut siihen mittaan, että alkoi vähin sivakoita kannatella, ulonin kontion jälkiä etsiskelemään.

Kauvan ei tarvinnutkaan samoilla kun tapasin aika tallukan poljennat. Uljas on ollut ukko tuumiskelin ja seurasin vinhasti perässä, kunnes huomasin toiset jälet samaan suuntaan menevän. Jälistettyäni jonkun matkaa, huomaan otson popsineen ahman tappamaa poroa.

Kireä on ollut veljesten väli. Ohi on täytynyt toisen tallustaa. Poroon ei ole ollut koskemista, sillä siinä on illastellut oikea otus. Arvasin, että lähellä on metsän kultainen vilja. Heristettyäni näköreikiäni huomasin aika tupsakan muurahaismättäässä.

Otettuani kurssin altatuulen, hiivin tavalliselle kantamainatkalle ja tähtä-sin rintaan .... Elämässäni en ole kuullut semmoista pirunmaista kiljah-dusta. Tuntui kun olisi tinan selkääni valanut, sillä niin kamalalta kaikui ääni pitkin vaaroja. Kahdelle jalalle hyppäsi, nyrkkiä yhteen iski, mutta kaatui samassa kuoliaana maahan, sillä minä olin tapani mukaan ampu-nut keskelle sydäntä.

Ei siinä ollut aikaa ”pesemiseen”, työntäysin samassa toisen perään. Pian alkoikin keväisessä raikkaassa yössä rouske kuulua, kun mesikäm-men suori itseään pakoon. Tiukotin ”nyöriä” ja kohta kurahtikin ”töppös-niekka” kuusipuskasta näkyville. Huudettuani: eläpä jätä! kääntyi tapan-sa mukaan taakseen katsomaan, jolloin annoin panoksen kainalokuop-paan.

Tultuani täysin vakuutetuksi siitä, ettei suju enää ukilla taipaleen teko, nappasin vielä pari metsoa ”laulupuulta” ja hiiheskelin tulille toisten poro-miesten luokse. - Niin, että olihan siinä kerraksi keittämistä.”

Mainittakoon vielä että ”Kaira-Olli” on monipuolinen ja oivallinen pienem-män riistankin pyydystäjä. Useissa tuhansissa on se lintulauma lasketta-va, jolta Olli on lentolystin ottanut, - ja usein on huurteinen hukkakin nahkallaan saanut maksaa porolaumassa tekemänsä konnantyöt, taljal-laan ahma raatelunsa palkasta, - sillä Olli on pyyntimies, poromies, iloi-nen jahtikumppali ja vierasvaraisen talonisäntä.

Karhuntappaja Olli Kairala Kuolajärveltä.