Kirjoittanut YRJÖ COLLAN. / Metsästys ja kalastus 1927 no 12 .

Onkireissulla ja jalkapatikassa.


Oli mitä ihanin keskipäivä heinäkuun alkupuoliskolla. Ylhäällä taivaan si-nessä purjehtivat harsomaiset cirruspilvet. Aurinko heloitti täydeltä teräl-tään, aivan kuin puristaen itsestään viimeiset voimansa ennen sitä kolk-koa aikaa, jolloin se vain muutaman hetken saa näyttää tulipunaista naamaansa horisontin liepeiltä. Inarijärven siniset laineet lipattelivat hil-jakseen rantakiviä vastaan ja myriadeissa laskettavat sääsket koettivat parastaan tunnontarkasti noudattaakseen ties mistä saamaansa käskyä: vaivata ja piinata ihmispoloisia, jotka olivat aikeissa muutamiksi viikoiksi tunkeutua niiden viihtymäsijoille, koskien ja nivojen äyräille ja niiden lo-massa jängille ja tuntureille.


Saavuttuamme muutaman minuutin soutumatkan jälkeen Inarin majata-loa vastapäätä sijaitsevalle rannalle, paiskasimme lähes parikymmenki-loiset, ruumiin ravinnolla, kalavehkeillä, kattilalla ja rankisella kuormitetut reppumme selkäämme ja aloimme marssia kohti Muddusjärven lähintä poukamaa, Sikovuonoa, jossa meitä odotti Kaamasen Thulen isännän Waennerbergin pienoinen, mutta koko hyväkulkuinen moottorivene.
Ajettuamme sillä muutaman tunnin, koko ajan mahtavana taustana pohjoisessa kunnioitettavaan korkeuteen kohoavat Muotkatunturit, saa-vuimme Kaamasenjoen suuhun. Kappaleen matkaa ylempää löytyikin kotikoivujen ja leppien siimeksestä rakennus, jonka mukana seuraava isäntämme ilmoitti olevan Thulen, Utsjoelle matkaavien piispojen ja tie-demiesten, turistien ja sällien aina vieraanvaraisen »neljännesmatkan krouvin».

Ei siellä meitäkään niin vain ohi päästetty. Säkki oli suuta myöten täytet-tävä ennen jalkapatikkaan painumista herkuilla, jotka olisivat maistuneet vaikka ranskalaisen keittiön hienoimpiin finesseihin perehtyneelle-gent-lemannille. Talvinen reksattu riekko luiskahti siinä tavallista vikkelämmin alas, yltä japäältä, edestä ja takaa voideltuna jos jonkinlaisilla hilloilla, kompoteilla ja salaateilla.

Saksalainen olisi vähintäin sanonut: Oh, mein Gott! Paiskattuamme isännälle kättä ja julkituotuamme hänelle ihastuksemme Thulen emän-nättömän kiettiön mestarillisuudesta, painauduimme veräjän takaa alka-valle, Utsjoelle vievälle kinttupolulle.

Se oli erämaa, joka Thulen veräjän takaa avautui eteemme. Tuo suuren yksinäisyyden pyhä temppeli, jossa liturgiasta huolehtivat koskien ainai-nen kohina, humina käppyrämäntyjen latvoissa ja ikuinen viima tunturein lumihuippuisilla laeilla. Veräjän takaa pilkisti meille esiin tuon raikkaiden ja samalla niin hivelevien tunteiden mieluinen kisakenttä, tuo jylhä maa siellä ylhäällä, jonne mieli pitkän talven mittaan niin usein ja vastusta-mattomasti hiipii.

Seurasimme polkua isännän antamien osviittojen mukaan n. 6-7 km. ja taitoimme sitten vasemmalle kuivalle kankaalle, mistä vilkkaiden koskien kohina kantautui tunnelmallisessa iltahiljaisuudessa korviimme. Saavut-tuamme rantaan ja nähtyämme muutamia herkullisia nivoja, heitimme reppumme maahan ja rupesimme penkomaan esille harrivehkeitämme.

Muutama kirkassilmäinen harjus oli saatava pataan kiehumaan ennen kuin rupeaisimme rankista jo melko väsähtäneiden alaraajojemme ra-toksi pystyttämään. Mutta huonosti tahtoituottaa sillä kertaa. Vesi oli vie-lä liian ylhäällä se on oudon eteläisen kalamiehen ainainen kompastus-kivi Lapissa, eikä yläpihan ukkokaan ollut viitsinyt viskaista pienintäkään pilvenriepua täydeltä terältään paahtavan tulipallon naaman eteen.

Sai ihan jalkakammilla koettaa, mutta turhaan. Käytiin siinä läpi lähes koko perhoreperttoaarimme, mutta vieläkös mitä. Mitään ei lähtenyt, vaikka olisi kielensä niellyt. Ja tämän piti nyt sitten olla sen mainehik-kaan Kaamasen, josta lipevä akka Inarin kirkolla oli kertonut meille välis-tä saavilla harreja nostetun!

Siirsin itseni kosken vartta hiukan ylemmäksi, kahlasin kuohujen keskel-lä olevalle paadelle ja päätin sieltä käsin tehdä pari kenraaliheittoa sekä sitten panna työaseet tuppeen, jos mitään ei alkaisi kuulua.

Otin takataskussani olevasta perholompakosta koukun, jonka ympärillä joskus muinaisuudessa oli ollut Alexandrinen kirkashöyhenpeite, sitaisin siiman siihen ja annoin mennä niin että korvissa viuhui etäällä alhaalla töröttävän emäkiven kainalossa porisevaan pyörteeseen.

Ja katso! Hast du mir gesehen! Sieltä ponnahtaa ylös kuin salama puls-ka harrinvonkale, tavoittaa ilmassa hyppelevän koukun ja lähtee sitä sit-ten kiivaasti kiikuttamaan viistosti ylöspäin. Rulla ratisee, kelaan siimaa rohkeasti takaisin ja ennenkuin arvaankaan on kala suvannossa jalkoje-ni juuressa, josta sen helposti isken kirveelläni.

Myöhemmin arvioimme sen painavan runsaan kilon suuri oli pahus har-riksi. Arvelen, että nyt se säkin suu repesi, heitän uudelleen, toiste, vielä senkin jälkeen monasti, mutta kalat ovat tipotiessään. Lienevät kai pai-nuneet alla olevaan suvantoon vanhaa virsikirjaansa tavailemaan.

Päätän luopua yrityksestä ja mennä katsomaan, kuinka naapurini alem-pana on touhuissaan onnis-tunut. Kiivaista liikkeistä ja eleistä uskallan päätellä, että siellä on oikein suurjahti käynnissä. Ja tyydytyksen sekai-nen hämmästykseni ei ole aivan vähäinen, kun hänen tappotantereel-laan näin kaksi pienoista purolohenpoikasta tuollaisia sormenmittaisia jotka minulla Las Palmas'en ystävällisiltä rantajätkiltä aikoinaan saama-ni reseptin mukaan on tapana leivän ja suolan kera nauttia lämpimil-tään.

Harkitsimme ja punnitsimme tilannetta ja havaittuamme sen tuikikestä-mättömäksi katsoimme parhaaksi hyvässä järjestyksessä perääntyä ran-kisen ääreen, panna pata tulelle, keittää ihana kalakeitto tämän Lapin kesän ensimäinen ja paeta valkoisen rankisen seinien sisälle muutamia herkullisia haikuja vanhasta tutusta piipusta imaisemaan.

Ja sääskiorkesterin säestäessä voi taasen kerran tuntea saman tunteen kuin runoilija Bertel Gripenberg kauniisti sanoessaan:

»Det var en stund då tidens flykt

ett ögonblick stod still,

ett ögonblick som skärt och skyggt

jag länge minnas vill»

Lohipato (verkkopato) Tenolla lähellä Alaköngästä v. 1918. Kuva: Auer Väinö. / Museovirasto. / finna.fi

Soutuvene Utsjoen pappilan rannassa Mantojärvellä 1920-luvulla. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto. / finna.fi

Noin 30 km. marssin jälkeen yli tunturien saavuimme Ylä-könkään koh-dalla Tenojoen rantaan. Se on yksi noita tämän vuolaan pohjoisen raja-joen kuuluisia könkäitä, joissa jopa kolmi-leiviskäiset meren »stuorra-luoshat» mittelevät voimiaan vihaisissa pärskeissä.

Yläkönkään niskassa, joka sijaitsee nelisen peninkulmaa ylöspäin Uts- ja Tenojoen yhtymäkohdasta, on Yläjärven lappalaistalo. Sitä asuu van-ha leskimuori kahden täysikäisen poikansa kera, eläen pääasiallisesti lohen- ja riekonpyynnillä.

Sääsuhteet olivat olleet jo pitemmän aikaa lohenonginnalle mahdollisim-man epäedulliset. Aurinko oli viikkokaupalla hellittämättä paahtanut täy-deltä terältään karkoittaen rasvaeväiset vedenkuninkaat pintavedestä vilpoisempiin pohjakerroksiin. Siellä ne kuorsasivat haluttomina, välittä-mättä kaikkein houkuttele vimmistakaan syöteistä.

Lohenonginnan kannalta alkoiretkemme siis tuntua melkeinpä pettymyk-seltä. Emme olleet saaneet iskeä kalakirvestämme yhteenkään noista Tenojoen uljaista mohikaaneista, jotka Paulaharju oli »Takalapissaan» niin verrattomasti, suorastaan ilmieläviksi loihtinut eteemme.

Eivät olleet lappalaisetkaan pitkiin aikoihin saaneet mitään silloin tällöin oli joku pari-, kolmekiloinen mullonen ampunut rahtiveneen perässä viil-lettävään devoniin ikäänkuin muistuttaen, että »viel' elää isäin henki, on veessä urhoja». Mutta yrittää olimme Yläkönkäässä päättäneet joka tapauksessa.


Kun seuraava päivä valkeni, roikkuivat Jäämereltä purjehtineet raskaat pilvet ympäröivien tunturien hartioilla ja muutaman tunnin kuluttua oli seutu kuin ihmeen kautta peittynyt harmaanvoittoiseen tihkusateeseen.

Etelänmiehet olivat haltioissaan: yläpihan ukko oli sittenkin katsonut kohtuulliseksi korvata heidän, jo yli 130 km. pitkän jalkataipaleensa vai-vat ja ne monet levottomat hetket, jotka lohia uneksiessa oli erämaassa rankisen suojassa vietetty. Ystävämme lappalainen säilytti kuitenkin luonnonihmisen tavoin tasapainonsa ja kiitettävällä hienotunteisuudella selitti, että »ei ole vielä niinkuin pitäisi.

Ei tämä tämmöinen muutaman tunnin tihruttaminen riitä ärsyttämään lohen makuhermoja hereille. Pitkäaikainen kuumuus on ne liiaksi turrut-tanut.» Muutaman ryssänhuudon päässä kohoavan mahtavan Raste-gaissan takaa kuuluessa etäistä ukkosenjylinää laitoimme Yläjalven pi-hamaalla onkivehkeemme kuntoon.

Kun pieneen, vaatimattomaan rullaani ei mahtunut kuin korkeintaan vii-tisenkymmentä metriä vahvaa, vahattua lohisiimaa, vaihdoin sen ihka
uuteen, mutta peloittavan ohkaiseen silkkisiimaan. Jos olisin ollut »oi-kea» lohimies, en tätä kohtalokasta askelta koskaan olisi ottanut. Myö-hemmin koitui siitä katkeraa harmia.

Uuden-uutukaiset suoniperuk-keet pehmitettiin lämpimässä vedessä ja niiden päihin pujoteltiin, yhteen vietävän ihana Jock Scott, toiseen vih-reän voittoinen Alexandra ja kolmanteen vanha ystävämme Huopana. Uistimia oli matkassa kokonainen kokoelma, mutta lappalaisen neuvon mukaan päätettiin käytäntöön ottaa vain tavallinen Kemi-seitsikko ja Professori, jonka häntäpuolilla on kolme helakanpunaista täplää.

Lappalainen itse varustaikse mukaan pari kotitekoista devonia, jotka etelänmiehen silmällä tarkastettuna eivät olleet varsin ihastuttavia, sekä pari omintakeisesti notkistettua kemiläistä. Kotitekoinen oli vapakin,
jäykkä kuin papinkaulus, renkaat vahvasta rautalangasta ja rulla kuin puimakoneen hevoskierto.

Kaksi reipasta ja huoletonta miestä on taasen matkalla. Inarin kirkolta vuolaan Tenojoen rantaan on 127 km. Ei ole linjaautoa, ei ole maantietä. On kangasmailla ja tuntureilla kinttupolku, on jängillä pitkospuut ja aina välillä joku kirkasvetinen järvi, jonka päässä, jos sattuu, on matkamiehen käytettäväksi vene. Raskaan puoleisista taakoista ja suunnattomasta sääskirunsaudesta en laisinkaan liioittele huolimatta edistyy matkanteko ravakasti.

Edessä on kalaisa Utsjoki, jonka leikittelevät kosket ja mahtavat tuntu-rimaisemat vetävät puoleensa. Pari leiviskäiset merilohet paistattavat päivää vuolaan Tenojoen könkäissä mieleistä perhoa taikka devonia tukistellen. Petsikkotunturin lakealta laelta hohtavat Norjan lumihuippui-set kivipyramidit aivan kuin tervehtäen lähestyvää matkamiestä silloin, kun usvaharso niiden ympäriltä hetkeksi heittää ja heinäkuinen aurinko pääsee niiden valkeita kasvoja kirkastamaan.


Ja näiden suurten majesteettien selän takana tiedämme myrskyisenä ja usvaise-na pauhaavan matkamme päämäärän pohjoisessa, Jäämeren valaineen ja lintuineen, turskineen ja saitoineen. Matkamiehillä on kiire sillä edessäpäin kaikki, kaikki kutsuu, takana on tuskin mitään, joka ve-täisi puoleensa.

Olemme illoin, öin ja aamuin liotelleet perhojamme Utsjoen yläjuoksun kuohuissa. Milloin on noussut minkinlainen ja -suuruinen kala kertomaan tämän pohjolan viehättävän vesireitin kalaisuudesta vesireitin, jonka merkitys urheilukalastuksen ja matkailun palveluksessa tulee olemaan hyvin suuri niin pian kuin maantie Inarista Utsjoelle rakennetaan.

Mutta Utsjoki ei kuitenkaan ole se lihapata, jota me olemme täältä yl-häältä tulleet etsimään. Ja niin jatkammekin matkaa rientomarssissa joen oikeanpuoleista rantaa saapuen vihdoin eräänä päivänä puolenpäi-vän aikaan Utsjoen kirkonkylään, jonka asukasluvun havaitsemme tu-lomme kautta lisääntyneen seitsemästä yhdeksään.


Istumme siinä nurmikolla kirkkotupien liepeellä vähän henkeä haukkaa-massa ja valokuvausta hoitelemassa ennen painautumistamme Onne-laan, Tenojoen rantaan vievälle polulle, kun »etelän lintujen» tulo on tul-lut paikkakunnan kirkkoherran korviin Meidät kutsutaan muitta mutkitta sisään.

Aivan kuin itsestään keskittyvät jutut siinä teelasin ääressä istuessa ka-la-asioihin ja ei paljon puutu, ette pullapala takerru kurkkuun, kun kuulee
niistä harrisaaliista, jotka siellä hyvän syönnin aikana ovat jokapäiväisiä. Huolimatta vähemmän otollisista ilmastosuhteista, niin ja vedenkorkeu-desta päätämme lähteä yöllä harreja onkimaan alla olevaan koskeen.

Paiskaudumme veneeseen, soudamme Maddajärven yli ja niin olem-mekin tulevan näyttämön välittömässä läheisyydessä, vuolaasti juokse-van kosken niskassa. Kirkkoherra tarttuu airoihin meistä etelänmiehistä ei kuulu näin runsaan veden aikana olevan tähän taitoa kysyvään am-mattiin.

Viskaamme neljä Alexandrinella varustettua, lyhyen kepin päässä roik-kuvaa siimaa ulos ja edestakaisinsoutu rannalta toiselle alkaa. Eikä siinä monta sekuntia mennytkään, ennen kuin jo yhden ongen päässä riuhtoi vilkas harri. Samalla hengenvedolla on jo toisessa ja näin jatkuu menoa runsaan tunnin kahden miehen hikoillessa veneen perässä onkia hoi-taen, kalaa nostaen ja sotkuksia selvitellen.

Olemme mielestämme jo kuin kiirastulessa, mutta kirkkoherra vain rau-hallisesti tuumii, että ei tämä vielä ole mitään sen rinnalla kun harrit ovat oikein tuurillaan. Vähitellen syönti heikkenee ja taukoaa miltei tyystin. Vene töksähtää rantaan ja viskattuamme siihen pärskyneen liikaveden pois, huomaamme veneen pohjalla sievoisen kasan lihavia harreja viimeistä hengen vetoaan vetämässä.

Panemme siinä tupakaksi ja kuulemme samalla aamuyön heleänloista-van luonnon keskellä suuren kalamiehen luentoa harrikalastuksen salai-suuksista. Niksi on siinä kuinka soutaa ja kuinka saaperhot oikein nuo-lasemaan vuolteen ja rantasuvannon rajamaita, joissa parhaimmat kiinniottopaikat aina ovat.

Nousemme sitten korkealle rantaäyräälle, kuljemme sitä jonkun matkaa ja saavumme toisen kosken niskaan, jossa kirkkoherran monen iloisen lohen hypähtelyt lopettanut patosijaitsee. Tarkastettuamme sen palaam-me takaisin veneelle ja n. 5-6 aikaan aamulla olemme pappilassa, jossa oivallinen voileipäpöytä on kalamiesten ratoksi katettu.

Selviydymme vähitellen makaamaan ja keskipäivällä jätämme vieraan-varaiselle kirkkoherralle jäähyväiset luvaten vielä kerran koska, se on eri asia, palata näille Maddasjärven lumoaville rantamille näkemään mat-kan päässä kohoavan Ailigastunturin peittyvän Jäämeren usviin ja niistä aina taasen eteläisen auringon avulla vapautuvan.

Vuorokauden oleskelu Utsjoen pappilassa, tämän suuren lapintuntijan, luonnonrakastajan ja verrattoman kalamiehen parissa oh ollut unohtu-maton. Se oh avannut selko selälleen Lapin ymmärtämisen oven, joka siihen saakka oli ollut vain raollaan.

Lohikeitto porisee Yläjärven pihamaalla.

Rastegaissan jäätiköiltä vetensä saapa Levvajohka, joka on laajalti kuulu ainutlaatuisesta harririkkaudestaan.

Saavuimme rantaan kosken alle. Lappalainen tarttui pitkän ja kapean venheen airoihin ja etelänmiehet asettuivat säännönmukaisesti selin soutajaan takahuhdolle. Minun vuoroni oli aluksi hoitaa vapoja, jotka hei-tettiin ulos. Toiseen sitasimme Huopanan ja toiseen hra Professorin. Soutu alkoi. Ilmiömäisellä kätevyydellä hoiti alkuasukas vaivattomasti venettä rannan tyvenestä toiseen. Perho ja uistin nuolasivat somasti pa-rin suuren pohjakivenkupeita, jöiden päällä vesi teki häränsilmiä.

Soudimme runsaan puolisentuntia, mutta mitään kalantapaista ei il-maantunut näköpiiriin. Lappalainen puisteli päätään ja päivitteli sekä lo-puksi ehdotti, että käytäisiin rannalla hiukan "norjalaista" imaisemassa. Huolimatta siitä, ettemme me valkoihoiset olleet sanottavasti ihastuneita tästä ehdotuksesta, tapahtui kuin tapahtuikin niin.


Alkaa toinen yritys. Vettä lakoo tällä kertaa herkullinen Jack Scott ja »ro-hvessööri» puikkelehtii somasti pärskyissä. Kun viimeksi mainittu kol-mannella tai lienee ollut neljännellä yliharppauksella syleilee keskellä veden syvyydessä poreilevan kiven sivuja, ampuu sen turvista kuin nuoli ei varsin suuri, mutta sitä sisukkaampi lohenvonkale tarttuen koukkuihin kuin naulattu.

Rulla ratisee, voimakkaissa pyörteissä tuntuu kala suuremmalta kuin miksi se sitten myöhemmin osoittautuu ja harkittu ja taiteen sääntöjä tar-kasti noudattava kaksintaistelu alkaa. Kun saan sen hetken kuluttua nä-köpiiriini ja havaitsen sen olevankin vain tuota pienempää sorttia, käyvät otteeni rohkeammiksi ja viidentoista minuutin perästä iskee monihaarai-nen, verenhimoinen kalakirveeni kuolemanotteensa n. 3.5-kiloisen lohen niskalihoihin.

Ensimäinen otus on kuivilla. Se ei ole suuren suuri, mutta on sittenkin sitä lajia, joka panee miehisen miehen veren kiehumaan ihan munaskui-ta myöten. Alkaa uusi soutu. Ei kulu kuin kaiku, kun sattumalta keulaan kääntyneenä kuulen perästäpäin vähäisen pläiskähdyksen, joka panee joka kielen soimaan. Jack Scott on uponnut oikean, rehellisen »stuorra-luoshan» kitaan.

Rulla soi kuin huilu ja siima viuhuu luokaksi taipuneen vavan huippuren-kaan läpi kaikkeen maailmaan. Kauhistun. Kauhistun toistamiseen. Tie-dän siiman olevan lyhyen ja päälle päätteeksi ohkaisen. Lähetän kiihkei-tä pyyntöjä ylös korkeuksiin, mutta ei auta nyt se töksähti Kestääkö, vai eikö kestä? Vavassa tuntuu samassa hurja pudistus, joka nykäisee tun-tuvasti koko venettämme mutta vehkeet pitävät. Mitä tehdä siima on tiukka kuin viulunkieli?

Kuluu silmänräpäys, joka minusta tuntuu iäisyydeltä. Silloin laukeaa jän-nitys ja minä ymmärrän, että takaisinkelaamisen aika on lähestynyt. Saan kerittyä siimaa rullalle ehken parisenkymmentä metriä, kun uusi hurja nykäisy saavuttaa käteni ja siimaa ei taaskaan ole rullalla muuta kuin solmu. Kauhistun uudestaan.

Nykäisy oli tällä kertaa niin raju, että kun veto samalla höllenee,olen va-kuutettu siitä, että kala on tipotiessään. Mutta eipäs ollutkaan! Kala hal-koo suoraan putouksen alla olevaan helvetinkattilaan ja vene seuraa pe-rässä. Seuraa tuima ottelu, joka jännittää vavan päässä häärivää miestä viimeisiä nivuksia myöten.

Olen nyt vakuutettu siitä, että kala on lujasti kiinni. Mutta miten paljon kestää heikko siimani? Siinä kysymys, joka askarruttaa mieltäni. Tulem-me kuohujen keskelle ja minulle alkaa selvitä. että ellemme salamanno-peasti pääse pois tästä helvetistä, on peli menetetty. Annan soutumää-räykset airoissa olevalle lappalaiselle, josta hiki tihkuu kuin suihkukai-vosta.

Hän antaa veneen mennä virran viemänä jonkun matkaa alaspäin. Luu-len kalankin mielellään seuraavan rauhallisemmille tantereille. Vavan päänytkähtelee tämän tästä kalan tehdessä sivuhyppäjksiä. Alan kelata siimaa sisälle. Ei tunnu enään vastusta ja hetken perästä totean rajatto-maksi ihmeekseni jakiukukseni, että kala on tipotiessään. Vedestä nou-see siiman katkennut pää.

Ainoa Jock Scottini on poissa, samoin peruke ja muutamia metrejä sii-maa. Hampaiden välistä pääsi paha sana. Sitä pahempi, kun en kuo- lemaksenikaan voinut löytää selitystä siihen, missä tovissa kala oli kai-konnut. Miksi oli siima katkennut? Oliko siinä ollut jokin minulle tuntema-ton vika, vai oliko se tuossa helvetinkattilassa jollakin tavoin vahingoit-tunut?

Olipa miten oli. Hirveät tunteet raastelivat sisuksiani ja heittivät toinen toistaan raskaampia syytöksiä itseäni jakykenemättömyyttäni vastaan. Vika lienee kuitenkin ollut siinä, että siima oli liian heikko sen päässä 15—20- kiloisen »stuorraluoshan» peppuroidessa. Vannoin siinä silmän-räpäyksessä ikipäiviksi luopuvani liian heikoista siimoista ja saapuvani ensi kerran Lapin lohivesille mukanani tuuman teräsvaijeri.

Istuimme rantakalliolla tupakoiden. Lappalainen oli saanut vettä myl-lyynsä. »Ei sitä tuolla tavalla», viritti hän itsetietoisesti, »lohta pyydetä. Kalan tarttuessa on heti soudettava rannalle. Sieltä käsin se sitten kisko-taan maihin. Ja entäs sitten ne herrain vehkeet. Tuollaiset vavat, tuollai-set rullat ja siimat.

Tällaisia ne olla pitää, jos mieli saada kuiville Tenojoen pari leiviskäisiä lohia», jatkoi hän näytellen kapistuksiaan, jotka minusta tuntuivat mie-luimmin valaanpyyntivehkeiltä kuin lohenpyydyksiltä. Emme päässeet lappalaisen kanssa yksimielisyyteen ja niin päätimmekin sovinnossa kumpikin pysyä omissa kapineissamme.

Työnsimme veneen uudestaan vesille. Hetken kuluttua, kun kello osoitti
puolenyön sivuutetuksi, nostaa toverini uuden, venheen pohjalla retkot-tavaa jonkun verran suuremman kalan ylös märästä elementistään. Se oli Silver Greyn työtä. Jääköön mielenkiintoinen ottelu sen kanssa tässä kertomatta, koska tämä sankariteko ei ole koristamassa minun kalamai-nettani.

Uittelimme perhojamme vielä seuraavanakin päivänä, mutta yhtä huo-nolla tuloksella. Pari päivää myöhemmin, ylittäessämme Tenojoen kuul-uisan harripadan, Levvajoen tienoilla, tarttui Alexandraan aivan odotta-matta runsaasti kolmetoista-kiloinen, peijakkaan punalihainen »luosha», joka arvokkaasti kruunasi siihen saakka vaatimattomat urotyömme Te-nojoessa.

Uusi taival on edessä. Kompassin neula osoittaa kohti Rastegaissan, pohjolan tunturijättiläisen huippua. Yhä kolkommaksi kivierämaaksi käyvät maisemat. Käppyräkoivutkin jäivät jo pitkän aikaa sitten selän taakse Levvajoen alajuoksun uomaan.

Tannerta peittävät vuorotellen kivet ja kiviröykkiöt sekä luminietokset. Niiden lomassa on siellä täällä joku ihana »alpina» taikka »montana»-kasvi. Vihdoin levittäytyy edessämme laaja ylätasanko, jonka toisessa reunassa majesteetillisena ja ylväänä kohoaa huomattaviin korkeuksiin Rastegaissa tuo Lapin suuri tarulinna.

Välimatkat siellä ylhäällä ovat pettäviä. Tuossa se kohoaa kuin käden ylettyvillä, mutta ainakin pari tuntia saamme ponnistella ennenkuin olem-me sen juurella, josta runsaan tunnin nousu huipulle alkaa. Kuulakkalla säällä on sieltä mahtava näköala kaikkeen maailmaan: kaakossa kimal-telee sinipintainen Inarinjärvi, luoteessa siintävät Porsanginvuonon ula-pat ja joka ilmansuunnalla lainehtii horisontti tuntureita ja näiden huippu-ja ja näiden lomassa valkeahohtoisia lumi- ja jääpälviä.

Katseen ei sinä iltana ollut sallittu tunkeutua kauaksi, mutta kuitenkin niin etäälle, että mielen täytti ääriään myöten tuntu vähäisestä ihmisasu- tuksen ulkopuolisesta erämaasta, jonka itsevaltiaina herroina villipeurat ja sudet ja kotkat ja tunturipöllöt häiriintymättöminä asustavat.

Seisoessani Rastegaissan huipulla muistui jälleen mieleeni runoilija Ber-tel Gripenbergin ajatukset hänen tähyillessään Pallastunturin laelta ym-päröivää tyhjää ja suurta pyramiidimaailmaa:

»Se, under dig, långt, långt borta all jorden skådar du, och närmare rym-dens storhet du tigande stannar nu. Blott tomhet, storhet och tystnad du möter på fjällets topp och skådar en värld som ej rubbats av tidernas se-kellopp»

Leavvajohkan eli Levajoen alapuolelta. Alla olevia tietoja on otettu aika-laislehtijutuista ym: Elokuvaa kuvattiin Norjan puolella Tenonlaaksossa Nevajoella, kuvauksia tehtiin myös Enontekiön tienoilla sekä Utsjoella ja Ruijassa sekä Norjan Lapissa Rastegaisa-tunturissa, mahdollisesti lähei-sellä Levajoella. Kuvauspaikkana tai ainakin majapaikkana Enontekiön Hetan kylä sekä Outakosken kylä. Porokuvia kuvattiin Kaamasmukassa. Kuva: Tapahtui kaukana on Topo Leistelän ja Edvin Laineen ohjaama elokuva vuodelta 1950.

Leavvajohkan eli Levajoen alapuolelta. (Norja.) Kuva: Tapahtui kaukana on Topo Leistelän ja Edvin Laineen ohjaama elokuva vuodelta 1950.

Geaidnojávri Rásttegáisán takana. Kuvattu etelään päin. (Norja.) Kuva: Tapahtui kaukana on Topo Leistelän ja Edvin Laineen ohjaama elokuva vuodelta 1950.

Rajan lappalaistalo Tenojoen rannalla aivan Norjan rajan läheisyydessä (Suomen pohjoisin talo). Kuva: J. J. Sederholm, 1898. GTK.

Levajoki v. 1947. Kuva: Hämäläinen Antti. Museovirasto. / finna.fi

Rakennus Levajoella v. 1925. Kuva: Ahola Juhani. Museovirasto. / finna.fi

Tenojoen rantaa Äimäjoensuun alueelta, josta norjalainen geologi Tellef Dahl löysi merkkejä kullasta 1866-67. Tämän löydön perusteella lähetet-tiin retkikunta mm. Ivalojoelle tutkimaan Lapin jokien kultapitoisuutta. Kuva: Herman Stigzelius, Geologian Tutkimuskeskus.

Matka Tenojoelta Rastegaissan kautta yli mahtavan tunturirivistön Por-sanginvuonoon, Lakselvan kirkonkylään oli jylhin ja samalla vaivaloisin, mitä minulle vielä lyhyen elämäntaipaleeni aikana on eteen sattunut.

Sitä ei ehken ole enempää kuin 65-70 kilometriä kukapa olisi taitanut tä-män vahaisen tunturimeren tarkoin mitata? -, mutta kilometrit siinä mah-tavassa nousulasku-maastossa ovat tavallisia kilometrejä paljon pitem-mät. Yhtäjaksoinen kivilouhikko on täysin kuormitetulle miehelle raskas kamara, kompuroiminen viettävillä lumi- ja jääpinnoilla vaivaloista.

Nousut loppumattomien tunturien huipuille ja laskut niiden välisiin syvän-teisiin kysyvät hiukan mielenmalttia. Ja tämän fyysillisen rasituksen li-säksi tulee tuon sterilin kivierämään synnyttämä merkillisen painostava tunne, joka menestyksellisesti taistelee matkan muutoin niin omalaatuis-ta viehätystä vastaan. Reilu tämä taival kuitenkin on.

Sen suorittaminen antaa mukavuuksien yltäkylläisyydessä elävälle kult-tuuri-ihmiselle riemukkaan tunteen siitä, etteivät ne sittenkään ole pysty-neet ryöstämään miehestä pois kaikkea hänen fyysillistä kuntoaan.


Minä suosittelen tätä taivalta jokaiselle, joka haluaa uudistaa kuumei-sessa kulttuurihyörinässä kolhiutuneen ruumiillisen ja sielullisen minän-sä. Se on parantola, jolla ei ole taivaankannen alla kilpailijaa. Joka tun-tee voimansa riittävän pitemmällekin, voi jatkaa matkaa Porsanginvuo-non ihania rantamia Ytre Billefjordiin (40 km.) ja sieltä, ylös tuntureihin nousten, taivaltaa Repparfjordiin (35 km.). Sieltä on enään 18 km. Kval-sundiin, jossa matkamies pääsee Hammerfestiin kahdessa tunnissa kulkevaan laivaan.

Tämä tällainen jalkapatikka Inarista Hammerfestiin, jonka pituus on n. 300 km., on voin sen vakuuttaa erinomainen nuorennuskuuri, jolle Ma-rienbadit, Wiesbadenit, Aixle-Bainit ja monet muut varallisuuksia kysyvät ruhtinaalliset parantolat eivät vedä vertoja ei jo senkään vuoksi, että tä-män parantolakuurin voi läpi käydä melkeinpä vain kauniilla ilmalla ja reippaalla matkamielellä.