Kari Autto:

Ounastunturin vaiettu terrori osa 1.


Muualla maailmassa terrorin mustat arkistot ovat avautumassa yksi toi-sensa jälkeen, mutta meillä ne pysyvät yhä suljettuna.” Päättää Erno Paasilinna kirjansa Petsamo. Näillä samoilla sanoilla alkaa tämä perimä-tietoihin perustuva muistelu Ounastunturin vaietusta terrorista. Kirjatie-toa, joka tukee suusta suuhun kulkenutta perimätietoa, on mukana vä-hissä määrin. Tapauksia on enemmän kuin mitä tässä kerrotaan, mutta nämä tapaukset koskettavat suoraan Ketomellan kylää. Ketomellan kylä sijaitsee Ounastunturin itäpuolella virtaavan Ounasjoen rannalla, Hetan ja Raattaman puolivälissä. Paikka on ikivanha lappalaisten asumakent-tä.

Tässä muisteltavia ja vanhempiakin tapahtumia saisivat oikeat tutkijat tutkia, koska näistä on vaiettu liian pitkään. Ounastunturin lappalaisia on tapettu, etnisesti puhdistettu, eikä ketään ole syytteeseen pantu. Siksi voimmekin sanoa surmilla olleen Suomen valtion hyväksyntä, mikä jat-kuu tänä päivänäkin vielä. Suomion käyttänyt häikäilemättömästi hyväk-si lappalaisten sokeaa luottamusta esivaltaan. Siksi Suomen valtion kä-det ovat nyt pahasti veressä ja siksi on puhuttava terrorista!

Etnisen puhdistus-aallon seurauksena vaihtuivat Ounastunturin poron-hoitajat. Ketomellaan, lappalaiskylään, tulivat uudet asukkaat, kun joka talosta tapettiin henkilö, joka piti talon poronhoidolla pystyssä. Ounas-tunturin terrori on ollut vaiettu terrori, mutta vaikeneminen saa loppua viimeistään tähän. Lappalaisten ja suomalaistenjälkeläisenä, tapettujen ketomellalaisten kentällä syntyneenä ja kasvaneena olen sen suoras-taan heille velkaa. Ei lappalaisten tappaminen ollut mikään paikallinen tai uusi ilmiö. Santeri Alkio jo kirjoitti tästä vihan aallosta ”joka hallitusten yllyttämänä usein purkausi tulena ja verenä, rääkkäämisenä ja hävityk-senä”, kertoo Erno Paasilinna "Petsamo" kirjassaan.

Paasilinna kuvaa myös itse, kuinka ”heitä pieksettiin, surmattiin, ryöstet-tiin putipuhtaiksi.” Myös Johan Turi kirjoittaa kirjassaan Kertomus saa-melaisista: ”Norjalainen surmaa saamelaisen Huikan, norjalaiset tappa-neet toisenkin, ryöstelyjä lukemattomia kertoja.” Turi lisää, ettei hän kaikkia rikoksia edes kirjoita.

Jos Suomi olisi voittanut sodan Saksan rinnalla, se olisi tiennyt ”lopullis-ta ratkaisua” myös lappalaisille, jotka luettiin sen aikaisen politiikan mu-kaan juutalaisten tavoin huonompi rotuisiin. Eikä Ruotsin ja Norjan henki ollut Saksaa tai Suomea kummempi. Sama oli sielläkin ”kaiku askelien”. Valtio-vallan paikallisia edustajia olivat vallesmannit.

Ounastunturin väelle poliisista ei ollut mitään turvaa, päinvastoin. Se sal-li ja antoi jatkua lappalaisten surmaamisen vuodesta toiseen. Poliisin ri-kos, katsoa murhia läpi sormien, oli moninkertainen itse surmaajien te-koihin verrattuna.

Terroria suosittiin ennen sotia, se oli suorastaan työkalu. Suomen edus-kunnan säätämät lait ovat olleen Lapissa naurunalaisia sodan jälkeen-kin. Kun ei ole mihinkään koskaan puututtu, ei mitään lakia ole koskaan noudatettukaan. Tämä perinne on siirtynyt sukupolvelta toiselle. Siksi Suomen laeille vain nauretaan paskaista naurua vieläkin.

Yhden lentävän sanonnan mukaan ”laki loppuu Palojoensuuhun”. Sehän ei päde tietenkään kuin korkeintaan Kilpisjärvelle menevän tien päällä. Metsässä tätä rajaa saa vetää rutkasti etelään päin.

Nykyään kukaan ei ole syyllinen ennen kun oikeudessa niin päätetään, siihen asti ollaan epäiltyjä. Niin meidänkin täytyy sanoa, vaikka tässä kir-joitammekin, kuten muisteltu on. Kun meidän perän ihminen näkee mur-han, hän näkee murhaajan, eikä mitään epäiltyä. Vaikka sen aikaisia ta-pauksia punnitsemme sen aikaisella puntarilla, ihmishenkien riistoja em-me saa koskaan katsoa läpi sormien, kuten poliisi teki.

Joulukuussa 2004 uutisissa kohuttiin, kuinka Käsivarren poliisi epäilee ja tutkii mahdollista rikosta Enontekiöllä: kolme kiljuhanhea on päästetty luontoon! Jos laskettaisiin Ounikselle kolme lappalaista, niin vieläkö tä-mä virkakunta suhtautuisi asiaan samoin?

Lappi pakenee, lanta sakenee! Se on osuvasti sanottu!

Nammalkurusta, etu-alalla, Rihmakuru on taaempi kuru ennen noita isoja keroja, siinä kuvan keskellä, siellä kurussa tapettiin Nutti Niku. Kuva: Kari Autto.

Sarrijänkkä. Kuva: Kari Autto.

Seuraavassa kerron Ketomellan porolappalaisten, Sarrin-Lassin, Keto-Juhon, Valkko-Lassin ja Nutti-Nikun, surmat niin kuin eri lähteet ovat ne kertoneet. Terroriaika oli pitempi vaikka tässä mainitut surmat tapahtui-vat 1907 - 1933 välisenä aikana. Yhteistä surmilla on se, että surmaaja oli suomen-sukuinen, eli lantalainen, ja surmattu oli porolappalainen, jonka perheen poro-omaisuus katosi surman jälkeen. Yhtäkään surmista ei koskaan tutkittu.

Surmat yhdessä muun lappalaisiin kodistuneiden vihamielisten toimien kanssa takasivat sen, että lappalaisten poronhoito Ounastunturilla siirtyi lantalaisten haltuun. Rajasuluista 1800-lopun-1900-puolivälin välisenä aikana kirjoitetut nimismiesten ja kunnan dokumentit kertovat kuinka yh-teiskunta suorastaan yllytti terroriin lappalaisia vastaan.

Sarrin-Lassin murha v.1907.



Sarrin-Lassi, kirkonkirjoissa oleva nimi Lars Prost, oli 1900-luvun alku-vuosina nuori mies. Hän oli Elli Kemin (myöh. Autto) sulhanen ja hoiti yhdessä Ellin kanssa poro-omaisuuttaan Ounastunturissa. Lassi oli sur-masarjan ensimmäinen uhri. Eräs Sarrin-Lassin kuoleman muistavista oli Magga-Piera eli Petter Tuomas Magga (1894-1959). Hänet muiste-taan Pallas-hotellin vanhemman polven paikallisoppaana. Piera oli sa-moja porolappalaisia Lassin kanssa ja hyvin tietoinen siitä, mitä ympä-rillä tapahtui.

Matkailijanaiset lähdössä poroajelulle Pallas-hotellin pihassa v. 1938, oppaana Tuomman Tuomman Piera Magga. Kuva: Pietinen Aarne. / finna.fi

Hän kertoi, kuinka etelästä Ounastunturille poromieheksi tullut suoma-lainen Eemeli, ampui Sarrin- Lassin, painoi ruumiin pää edellä hettee-seen Ounastunturin Rautuvuomalla ja sanoi surmatyön päälle:

-En tiedä, invistelikö se vai nauroiko se.

Monet muistelijat kutsuivat Eemeliä Hulluksi-Eemeliksi, mikä ehkä kuvaa miehen luonnetta.

Vasemmalla: Ella Valkeapää os. Ketola (Valkko-Ella) lypsää poroa jota Einari Kumpulainen piettää.Lauri Valkeapää (Valkko-Lassi) piettää toista poroa ja Mikko Hetta (Eno-Mikko) istuu ja piettää poronvasikkaa lypsyn ajan lypsettävän vaamen näkösällä, että antaa lypsyrauhan. Kuva: J.Alb. Sandman 11.7.1896. Vanha postikortti.

Tämä paikka on Rautujoen latvoilla, joka kuuluu Rautuvuomaan sekin, noin 15 km Ketomellasta lounaaseen. Puuraja kulkee näiltä main ja siel-tä löytyy myös hedesilmäkkeitä. Toinen muistelija, Aaten-Hiilu eli Fiilus Aadolf Eira (1894 - 1965), kertoi Eemelin ampuneen Sarrin-Lassin lä-hempänä Ketomellaa, Rouvivuomalla, ”sitten hän sitoi ruumiin vähän niin kuin komsioon ja painoi rimpiin”. Päälle oli laitettu kiviä, jotta ruumis pysyisi upoksissa.

Aaten-Hiilu oli tapahtumien aikaisen, peltovuomalaisen lantalais-poro-mies Tuomhan-Aaten eli Tuomas Adolf Eiran (1860-1959), poika, joka lienee kuullut tapahtumista isältään. Monista muisteluksista päätellen tunturissa on ollut silloin säpinää, vaikka muistelijoiden kuvaukset tar-koista tapahtumista hieman eroavatkin.

Magga-Pieran mukaan Eemeli oli ollut toisen lantalaisen, Aukun, kanssa porovarkaissa, viemässä Ouniksen lappalaisten poroja. Hän oli lainan-nut pyssyn tätä tarkoitusta varten, mutta tuskin oli kertonut suunnitelmis-taan lainaajalle. Ehkäpä pyssyä ei olisi hänellä siinä tapauksessa lainat-tukaan? Kaikki ei kuitenkaan mennyt suunnitelmien mukaan.

Tuohon aikaan vuodesta poroja pidettiin korkealla tuntureilla räkkää eli syöpäläisiä paossa. Porot oli varastettu Pahankurun, nimensä veroisen tunturirotkon, kohdilta.

Pahankurun maastoa, taustalla Ounastunturin Outtakka, Tappuri ja Pippokero v. 1932. Kuva: Erkki Mikkola. / finna.fi

Panoraama Enontekiöstä: Kellotapulitievat Ounastunturin Pahankurun suulla v. 1932. Kuva: Erkki Mikkola. Museovirasto. / finna.fi

Hietajärvi Pippotievain keskellä, taustalla Ounastunturin Pippokero v. 1932. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto.

Varkaus oli kuitenkin huomattu ja Sarrin-Lassi oli lähtenyt yhdessä Ke-min-Niilan, toisen lappalaisen poromiehen, kanssa ajamaan varkaita ta-kaa kohtalokkain seurauksin.

Pororosvot tavoitetiin Rouvivuoma - Sillavuoma - Rautuvuoma -alueella, joka on Pahankurun pohjoispuolista aluetta. Tarina ei kerro, mitä tapaa-misen aikana tarkalleen tapahtui, mutta sen mukaan Eemeli turvautui lainattuun kiväriinsä ja ampui Sarrin-Lassin. Kemin-Niila pelastui täpä-rästi. Luoti vain raapaisi Kemin-Niilan jalkaa katkaisten paulakengän paulan särkemättä itse jalkaa.

Niila piileksi vielä kauan Kätkäsuvannossa Ruotsin puolella, koska luuli, että tappaja tulee hänetkin ampumaan. Ensin hän makasi aitan vintillä Kätkäsuvannossa ja sitten majaili siinä lähistöllä olevassa luonnon teke-mässä luolassa. Hänen pelkonsa ei ollut aiheeton, se on hyvin ymmär-rettävää varsinkin kun murhaajilla oli poliisin tuki takana.

Aaten-Hiilun mukaan kohtaaminen olisi tapahtunut jo Rouvivuomalla. Molemmat muistelijat kuitenkin kertovat Kemin-Niilan täpärän pelastumi-sen yhteneväisesti. Kolmas kertoja, Sarrin-Lassin ja Kemin-Niilan kans-sa samassa tokassa poroja pitänyt Keto-Lassi eli Lauri Petter Ketola (1891-1954) kertoi miten he olivat myöhemmin päästelleet puukolla po-roja irti, jotka varkaat olivat sitoneet vitsaksilla kiinni aidan laidalle Puo-litaipaleen kohdalla, tunturien länsipuolella. Keto-Lassi oli kuuluisa rehel-lisyydestään, varsinkin kun oli puhe poro-asioista.

Sarrin-Lassia jäi suremaan kihlattu Elli Kemi. Elli muisti tuolloin nähneen paljon käkiä, jotka eivät perinteisesti tiedä hyvää. Yksi oli jopa istunut laavupuiden nokkaan huutelemaan, mikä tietää pahinta mahdollista. Elli oli pyytänyt takaa-ajoon lähtijöitä jäämään. Myöhemmin Elli oli sanonut: ”Ja kun lähtivät, minä tiesin: eivät tule takasin, eivätkä tulleet!” Muistelua Elli vahvisti heiluttamalla molempia käsiä sanoessaan ”eivätkä tulleet”.

Käki, harakka ja tikka ovat aina tienneet kuolemaa – niin tälläkin kertaa.


Myöhemmin tappo alkoi vaivamaan tekijöitä ja Sarrin Lassin ruumis yri-tettiin kuljettaa salaa hautausmaalle. Sinne asti sitä ei kuitenkaan josta-kin syystä saatu, ehkäpä kiinnijäämisen pelossa. Se on voinut olla en-simmäinen tappo ja omaatuntoa oli ehkä jonkin verran jossain selkäyti-men sopukassa piilossa. Ruumiin kätköä lienee vaihdettu ja siksi var-maan tappopaikkoja on muisteluissa useampi: tappo- ja kätköpaikat se-kottuvat keskenään, mutta ne kaikki ovat hyvin lähellä toisiaan.

Aaten-Hiilun mukaan tappajilla oli ollut mukanaan vielä kerässieppiläi-nen nuori poika joka oli nähnyt tapahtuman. Myöhemmin kaverukset oli-vat alkaneet pelätä pojan lavertelevan surmasta. He olivat painaneet po-jan rinnan kasaan polvilla, panneet poronrekeen ja menemään yli talvi-sen tunturin, jonne poika oli sitten kuollut. Tietoon ei kuitenkaan ole tul-lut, että Kerässiepistä olisi tuohon aikaan kadonnut poika. Ehkä hän ei kuollutkaan ja hänelle annettiin vain hyvin ”isällinen” opetus? Mene ja tiedä, niin on ainakin kerrottu!

Eemelin poika oli muistellut tapahtumat Johannes Prostille (1930-2009) eri tavalla. Prost puolestaan kertoi Eemelin pojan version kirjoittajalle vuonna 2009 Viikusjärvellä. Johannes kulki porohommissa aikoinaan usein Palojoensuussa, missä tapasi Eemelin pojan. Johannes kertoi pojan muistelun seuraavasti:

"Sarrin Lassi oli nuorin kymmenpäisessä sisarusparvessa. Kemin Niila oli tunnettu pororosvo, hän oli houkutellut Lassin mukaansa. Perhe pani vastaan, eikä halunnut antaa nuorta poikaa Niilan mukaan. Sarrin Lassi oli johdattanut härkätokkaa (työporoja), jonka he olivat varastaneet Ou-nastunturissa. Kemin Niila ajoi poroja takana kattila päässä, etteivät mahdolliset kuulat satuta päätä. Eemeli ja muut lantalaiset luulivat, että se on Kemin Niila, joka johdattaa poroja keulassa ja ampuivat hänet, kun heidän tarkoitus oli ampua juuri Kemin Niila. Mutta se olikin Sarrin Lassi, jonka he ampuivat ja joka ei kuollut heti, vaan haavoittui pahasti. Hän rukoili, että ottakaa jo loppuhenkikin pois, kun olette kerta aloitta-neet.

Niin he sitten ampuivat Lassin kuoliaaksi Ounastunturissa ojan rantaan, jonka he ristivät Lassin-ojaksi, kyllä ne palojokiset sen ojan tietävät. Sit-ten ne polttivat ruumiin onsihongassa, tukkivat isoon onttoon honkaan, sellaiseen kuin telkän pönttö, sytyttivät sitten palamaan ja polttivat ruu-miin. Kemin Niilakin oli myös menettää nahkansa, paulat menivät poikki tulituksessa, mutta hän pääsi pakoon. Jos ne olisivat saavuttaneet Nii-lan, niin he olisivat tappaneet hänet. Kun Niila tuli sitten kotiin Viikusjär-velle, niin häneltä kysyttiin, että minne poika jäi? Tuonne vaarankuruun se jäi, valehteli Niila. Väki kuitenkin arvasi pahinta ja pieksi Niilan, joka sitten tunnusti miten oli käynyt. Niila karkoitettin pois kylästä, kun oli vil-linnyt nuoren pojan mukaaansa, eikä se Niila ennää tullut takasin."

Tämä on siis lantalaisversio tapauksesta. Suurin ero kertomusten välillä on tietysti se, kumpi osa-puoli oli varkaissa. Surmatyön muistavat kaikki kertojat melko lailla samalla tavalla aina Kemin-Niilan kengänpaulaa myöten.

Keto-Juhon surma


Vähän sen jälkeen, kun Kemin-Niila oli menettänyt kengänpaulansa ja Sarrin-Lassi henkensä, tapettiin toinen ketomellalainen, Keto-Juho, eli Johan Erik Ketola (s.1889). Tämä tapahtui vuoden 1910 tienoilla. Surma tapahtui Puumaraston risukaarteen lähellä, Ketomellan kylän kohdalla Ounastunturissa. "Hullu-Eemeli pomppi Juhon rinnan päällä niin kauan, ette veri purskui suusta", kerrottiin tapaus tarkoin. Kukaan ei puuttunut asioiden kulkuun, vaikka mies tapettiin raaemmin kuin mikään eläin. Il-meisesti likainen työ teetätettiin Hullu-Eemelillä ja itse seurattiin vieres-sä.

Eemeli oli väkivaltainen ja siksi oikea mies toimeen. Kerran Eemeli löi Keto-Lassiakin, Juhon veljeä, selän takaa ihan tietämättä. Lassi lensi pahasti maahan, mutta selvisi siitä niin nopeasti, ettei Eemeli ehtinyt lyödä toista kertaa. Hullu-Eemelin tarkoitus oli osua takaraivoon, kuten hän myöhemmin Nutti-Nikuakin osui, mutta isku jäi alas selkään. Tämä pelasti Keto-Lassin.

Eemeli oli kyttyräniskainen ja kelvoton, mutta räyhä, kuten kelvottomat miehet tapaavat olla. Siksi piti osua salaa seläntakaa takaraivoon, kun voimat eivät olisi varmuudella riittäneet edes pienikokoisia lappalaisia vastaan.

Juho oli sisarusparven vanhin, jonka vastuulla oli koko perheen elatus isän sairastellessa. Hänen surmansa johti perheen ahdinkoon. Keto-po-jista jäi tilan isännäksi Antti Ketomellaan. Antilla oli avopuolisona Elli Ke-min ja murhatun Sarrin-Lassin Tiina-tytär. Sisarusparvesta siis Juho ta-pettiin ja Joonas lähti maailmalle, kuten myös Elli myöhemmin. Antin li-säksi Lassi sekä Akseli, joka kuoli sittemmin keuhkotautiin, jäivät Keto-mellaan, mistä Lassi myöhemmin muutti Hettaan.

Elli-Ämmi, Elli Autto, os. Kemi (13.9.1887 Jukkasjärvi/Viikusjärvi – 26.9.1968 Ketomella). Vihitty 25.6.1911 Juho Heikinpoika Autton kanssa.

Keto-Joonas oli nuorin veli ja joutui jo lapsena mieron tielle siinä seka-sorrossa. Hän päätyi rengiksi Yläperälle ja sittemmin poromieheksi. Elää täytyi hänenkin. Ketolat olivat lappalaistuneet ja heissä oli enemmän lappalaisverta kuin suomalaisverta – jälkimmäistä oli vain nimen verran. Heidän vaimonsa ovat poikkeuksetta olleet lappalaisia. Ketola-nimi on ilmeisesti tullut Kyrön-poikain mukana, jotka aikoinaan pakenivat nälkää ja sortoa Iso-Kyrön seudulta tänne, missä he ottivat esi-isiensä nimen käyttöön.

Juho ja Elli Autton pihapiiri v. 1931 Ketomellassa. Kaikki rakennukset tuhoutui Lapis-sodan aikana 1944-45. Ounasjoen takana Nutti-Nikun tupa joen takana kuvan vasemmassa laidassa. Kuva: Erkki Mikkola. / finna.fi

Valkko-Lassin surma

Valkko-Lassi eli Lauri Valkeapää (1860-1914), oli ketomellalainen Ou-naksen terrorin aikaan. Hän oli ottanut vaimoksi Keto-Ellan eli Ella Keto-lan,myöhemmin Ella Valkeapää (Valkko-Ella, s.1852). Hän oli Keto-Jus-san sisar ja tapetun Keto-Juhon täti.

Ella Valkeapää, os. Ketola (Valkko-Ella) ja Lauri Valkeapää (Valkko-Lassi) kotansa edustalla Ounastunturilla 1800-luvun lopulla. Kuva: J.Alb. Sandman 11.7.1896 . / finna.fi

Ounastunturilla; laavunsa edessä Johan West (s.1828.) oli Inarin saa-melaisia ja Ella Valkeapään, os. Ketolan (Valkko-Ellan) ensimmäinen mies. Kuva: Vanha postikortti. Kuvausaika: 11.7.1896 Kuvaaja: J. Alb. Sandman, vanha postikortti.

Ounistunturin Puumaraston Risukaarthen kesämerkityskuvat otti 11.7. 1896 J. Alb. Sandman joka oli Tuomhan-Aaten väärti. Tuomhan Aaten kotona Aatelassa on tämä alkuperänen kuva, son säilyny Lapin sovalta ja kuvan taka on kirjotettu ette ”1900 alun kuva” ja ihmisten nimet. Vasemalta: 1) Aadolf Eira (Tuomhan-Aate), 2) Matti Muotkajärvi (Kuru), 3) Mikko Hetta (Eno-Mikko), 4) Gabriel Saatio (Saajon Kapreeli/ Saajon poikain isä), 6) Jussa Kyrö (Kapreelin veli ja Kaisa Catarina Kyrön eli Ketomellan mies), 7) Lauri Valkeapää (Valkko-Lassi), 8) Ella Valkeapää os. Ketola (Valkko-Ella), 9) Einari Kumpulainen.

Ellan isä myi heille 3.10.1900 osuuden kruununtilaan. Heiltä perittiin vuokraa porojen pitämisestä rengasaidatulla Ounastunturilla. Lassi ei halunnut maksaa ainakaan niin paljon kuin vaadittiin. Hänen kuoleman-tuomionsa pantiin täytäntöön poroaidalla. Useamman miehen voimin takaraivo hakattiin puukepeillä niin pahasti sisään, että mies halvaantui ja kuoli vähän myöhemmin. Vuosiluku on 1914.

Kotonaan Ketomellassa Lassi yritti toipua ja kuntoutua vierittämällä vaa-ran laidasta kiviä alas. Tämä ei auttanut, mies kuoli. Lassin ja Ellan po-rot olivat luonnollisesti yhteiset. Keto-Ella ei tietenkään pärjännyt yksin, kun porotkin oli viety. Hän myi oman osuutensa kruununtilastaan Autton-Ellille, os. Kemi (1887-1968), joka oli Sarrin-Lassin leski ja nyt Autton-Juhon eli Johannes Autton (1875 - 1960), vaimo. Elli ja Juho asuivat Ke-tomellassa elämänsä loppuun asti. Monesti sanotaan Autton-Elliä väärin Keto-Elliksi.

Kaupantekopaikalle oli ilmaantuntut yllättäen myös Hullu-Eemeli osta-maan tätä tilaa. Keto-Ella oli sanonut, että ”kyllä mie nepole (serkulle) myyn”. Ja niin hän oli myynyt tilan Autton-Ellille.

Ella lähti Ketomellasta Kristiina Näkkäläjärven kanssa yhdessä. Ensin he menivät Pilsipalon aidalle, missä porot olivat kaarteessa poroerotuk-sen takia. Yhdessä he sitten sieltä aidaltakin lähtivät yhdellä ajoporolla, yksiurakka (urosporo 2. talvenaan) matkassaan ja kolme muuta poroa Ellan nylkemänä. Kaikki muut porot Valkko-Lassin ja Ellan tokasta oli jo viety. He menivät sitten kolmannen lappalaisnaisen, Ellen Aslakdotter Sjudden, luo, joka oli ollut aiemmin Tuomma Maggan piikana Ounastun-turilla. Myöhemmin Ella asusti Hetassa.

Jatkuu....