Seura 1936.

Kahdeksan ja puoli vuosikymmentä sitten eleli Vuontisjärven pienessä tunturikylässä, Enontekiön pohjoispuolella, pieni lenkosäärinen äijä, joka puuhaili ja hosui kaikenlaisissa meiningeissä, mutta jonka iankaikkinen hosuminen oli vähällä hukuttaakoko Vuontisjärven kylän ja vähän Het-taakin väkineen, taloineen, karjoineen...

Rovan Niku eli oikeammin Niku Uollonpoika Keskitalo omisti Vuontisjär-ven pienessä poro- ja kalakylässä laajahkot viljelykset Lapin niukalla mittapuulla mitattuna. Talo oli kohtalainen ja karjaakin oli parikymmentä lehmää ja jokin sata poroja. Rovan Nikun toimeliaisuus oli verissä, ja aamuvarhaisesta iltamyöhään hääräili hän renkeineen Lapin talokkaan askareita. Mutta joskus sunnuntaisin otti hän henkeä takaisin, naukkaili nuirkkakaapista ottamastaan putelista naukkuja, ja rivakka, jokapäiväi-nen toimeliaisuus puhkesi silloin tavallisesti mahtavaan joiuntaan:

"Laa laa laa laa,

tääll' on Rovan Niku, äijä-poika,

laa laa laa laa,

tääll' on Uollon Niku äijä-poika.


Ja kun sunnuntain oli joiuttu, aloitti Niku taas entistä rivakammin pitkän arkiviikon työt ja touhut, ja talo vaurastui vuosien vieriessä kuin kiusalla. Suurin maallinen huoli Rovan Nikulla oli syötävän hankkiminen kasva-valle karjalleen. Ja sehän se onkin jokaisen Lapin eläjän suurin huoli. Jänkäniityt ovat nimittäin Pohjolassa kovin vähäiset ja kituliaat, ja kym-menienkin kilometrien päästä täytyy talon haltijoitten vedättää heinätuk-konsa karjalleen.- Se kun ei lannanmaan eläjien poro - lehmä- syö jä-kälää...

Mutta Rovan Nikupa ei olisi ollut Uollonpoika, ellei hän olisi alkanut va-kavasti ja huolella puntaroida niukkojen heinämaitten tuottaman alituisen rehunpuutteen parantamista. Niku mietti ja oinasteli, taaperteli väärillä säärillään kiveliöitä ristiin rastiin sekä kyläpahasen liepeillä että kauem-panakin, teki loppumattomia suunnitelmia ja laskelmia, pohti partaisessa pääkopassaan, että nyt kun minulla on niin ja niin monta lehmää, pitäisi minun saada niin ja niin monta haasiata heiniä - mutta mistä sen sem-moisen heinäpaljouden näiltä laihoilta jängiltä kokoaa...niin mistä ..?

Pistäytyipä Rovan Niku sitten eräänä kesäisenä päivänä Vuontisjärven kylän eteläpuolella levittäytyvälle Kurkkiojängällekin. Niku siveli leuka-haituviaan ja tuumiskeli, että tuokin jänkä sietäisi kasvaa vähän notku-vampaa heinää. Hän pöklästeli jängän laidalla, sääsket pörräsivät ympä-rillä, pikinen öljy lemusi. Jokin poro kankaalla, jängän laidalla, käysken-teli, ja kiveliö hiljaisuuttaan huokui... Ja silloin ihan noin yht`äkkiä keksi Rovan Niku kerrassaan loistavan tuuman. Ei malttanut enää jäädä tähän jängän laidalle tassuttelemaan, vaan kipitti melkein juoksujalkaa keskellä aavaa suota, mittaili siinä edestakaisin, tutki tievoja, laski päässään juoksumetrejä, ja aate selveni Nikun aivoissa kerrassaan päivänselväk-si.

Rovan Niku panee töpinäksi.

Siinä avaran jängän toisella puolellahan oli laaja ja syvä Vuontisjärvi, jonka pinta oli monta syltää ylempänä niittyjänkää - ja - mikäpä siinä - tuumiskeli Rovan Niku - kaivetaan ojapahanen järvestä kankaan poikki jängälle, niin kyllähän vettä tulee ja heinä kasvaa...

Rovan Niku - toimen mies - ryhtyi heti tuumaan. Renkeineen hän alkoi kaivaa ojaa kankaan poikki, mutta kyläläiset nauroivat Nikun puuhille ja pitivät äijää jo vanhuuden höperöni!

Mutta Niku kaivoi selkä köyryssä kangasta ja oja piteni kivikkoiseen maaperään metri metriltä, ja mitä ylemmäksi Vuontisjärven rantaan saa-vuttiin, sitä uutterammin Niku renkeineen ahersi. - Kohta, kohtapa saisi Nikun karja heinää liiaksikin...


Vuontisjärven vedenpaisumus.

Oli kirkas kevätpäivä v. 1861.Tuntureiden keskellä lymyävän Vuontis-järven selällä ajelehtivat vielä jäät, ja järven pinta oli kovin ylhäällä. Niin-pä Rovan Niku päättikin renkeineen saattaa nyt urakkansa mahdollisim-man pian onnelliseen päätökseen - ennen kuin vedet järvestä ehtisivät alentua. Railakkaasti painuivat kuokat ja lapiot kivikkokankaaseen - kan-kaan loppupäähän, sillä enää oli jäljellä kaivamatta vain alun kolmat-takymmentä metriä... Taisipa Niku jo innoissaan vetäistä tavanmukaisen ryyppyjoikunsakin mielten virkistykseksi:

Laa laa laa laa,

tääll' on Rovan Niku,

äijä-poika,laa laa laa laa..


Ja ojapahanen piteni routaiseen maahan, koivut riiputtivat hiirenkorviaan ja valkoiset lumiläikät tunturien pohjoisrinteillä hohtivat kevätauringon kuulakkaassa valossa...

Oli vielä kaivettava muutamia syliä.
- Kiehautetaanpa puurot, sanoi Rovan Niku rengeilleen.

Silloin juuri pirahti vähäinen vesisuoni maanuumenista ojan pohjalle ja alkoi pienenä purona liristä kohti jänkää.
- Johan helpotti, sanoivat rengit ja alkoivat kömpiä ylemmä kankaalle puuronkeittopuuhiin

Mutta eivät he päässeet kuin puolitiehen, kun humahdus kuului takaa. Ihmeteltävän vikkelästi käännähti Niku miehineen katsomaan. Vähäpä-töinen vesisuoni oli muuttunut tuossa tuokiossa laulavaksi puroksi, joka muutamissa sekunneissa levisi pieneksi joeksi, ja samassa jo rysähti-vätkin ojan penkereet virran mukaan - syntyi koskinen virta... pauhaava kymi, joka muilta mutkitta alkoi raivata hirveällä voimalla uomaa kuivaan kivikkokankaaseen...

Rovan Nikun puuro jäi keittämättä...Miehet kappasivat yhä ylemmä kan-kaalle ja näkivät kauhulla, kuinka laajan Vuontisjärven vedet alkoivat hir-veästi aaltoilla, vaikka oli tyyni kevätpäivä, ja Rovan Nikun vaatimatto-masta ojapahasesta oli tullut raivoisa virta pyörteilleen, syövereineen, koskineen. Suuret ja inahtavat kelohongat rouskahtivut juurineen maas-ta, ja kymi vei ne mukanaan katkoen kuin tulitikut. Tonnien painoiset ki-vet vierähtivät tähän Nikun kuokan aloittamaan, mutta luonnon lopetta-maan jokeen ja kieppuivat pohjaa myöten kosken vieminä. Vuontisjär-ven jäätkin alkoivat liikehtiä ja pakkautuivat viimein uuden virran suulle hirveiksi röykkiöiksi, jotka puukkuen ja ryskien alkoivat kiitää alaspäin...

Mutta ylempänä kangastöyryllä seisoi Rovan Niku puuropata kourus-saan ja hoki kauhuissuan:
- Paa lukku, paa lukku, paa, hyvä mies, lukku ethen...

Tunturien hiljainen porokylä synnintunnossa.

Muutamissa minuuteissa joutui Kurkkiojänkä veden valtaan. Ei näkynyt enää sitä kitukasvuista heinänhöytyvääkään, jota Rovan Niku kastele-malla yritti jalostaa; Valtavat mainingit vain ajoivat toisiansa takaa Kurk-kiojängällä ...

Multa Vuontisjärven porokylän eläjät heräisivät myöskin hirvittävään pauhuun. Yliluonnollinen hyrske ja meno kantautui aamulypsyllä olevien emäntien korviin, jaisännät säntäsivät pirteistään pihatanhuille katso-maan, mitä nyt kiveliön rauhaisan kylän liepeillä mahtoi tekeillä olla..

Näkivätpä paulakenkäset akat ja ukot järvensä möyryävän kuin pahim-milla syysmyrskyillä ja huikea pauhu kiiri ja kumisi tuntureilla. Silloin va-vahtivat kunnon vuontisjärveläisten polvet. Ankara synnintaakka alkoi painaa heidän omatuntojaan...olihan tullut maailman loppu... ja se pääsi ehkä vielä taivaaseeni joka osasi armoa rukoilla - ja armoa oli rukoilta-va...Itkien ja voivotellen tunnustivat siinä naapurukset toisilleen vuosia sitten tapahtuneita porokähvellyksiään ja muita enemmän tai vähemmän ikäviä kolttosiaan ja yhdessä rytäkässä veisailivat onnettomat virsiään ja odottivat kauheata tuomionhetkeä.

Mutta sitä ei vain kuulunut, rytinäkin pian rauhoittui, kuului vain kaukais-ta kohinaa - kuin koskenpauhua.

Ja silloin muisti joku Rovan Nikun ojankaivuun! Maailmanlopun pelko muuttui pian uteliaisuudeksi, ja ukot lähtivät painumaan Rovan Nikun kuokokselle sinne Kurkkiojängän laitaan. Mutta siellä heidän silmänsä vasta auki revähtivät, kun näkivät Nikun nauretusta ja pilkatusta ojasta muodostuneen vaahtoavan kymin, joka purki vesiään jängälle ja sieltä edelleen kohti Ounasjokea.

Ja kankaan töyryllä märehti itse Rovun Niku kulpeana mälliään, ja rengit seisoivat vavisten isäntänsä takana.


Ihmeellinen kalansaalis.


Vuontisjärvi, joka ennen Rovan Nikun puuhia oli ollut lähes kuudenkilo-metrin pituinen ja neljän levyinen, muuttui nyt vähäiseksi suvannoksi, jonka halki pohjoisilta tuntureilta virtaavat vedet suuntautuivat Nikun kuivamaa uuttu uraa pitkin Markkajokeen ja siitä Ounusjokeen. Entinen, järven lounaiskolkasta lähtenyt, louhikoiden halki virrannut joki kuivui mitättömäksi puroksi.

Mutta viikon päivät uurastivat pienen porokylän asukkaat kalastuspuu-hissa. Kuivuneen järven mutaisista kuopista noukkivat akat, äijät ja lap-set kaloja kuin sumpuista. Siikaa ja lohta saatiin kerrassaan huikeat määrät...mutta se olikin vuontisjärveläisten viimeinen suuri kalansaalis- sillä eihän heillä nyt enää ollut järveäkään...

Ja kun ensimmäinen häly ja hämmennys oli tyyntynyt, suuntautui ihmis-ten pilkka ja nauru Rovan Nikuun - Uullonpoikaan - entistä irvokkaampa-na; hänhän oli tuhonnut köyhän porokylän aitan, kalaisan järven, ja tulva oli möykyyttänyt kylän niityille hirmuisen määrän kiviä, juurakoita ja kelo-ja. Rovon Niku - Perä-Lapin ihmeellinen järvenlaskija - masentui aivan matalaksi äijänkamppuraksi,- ja kun hänet sitten kaiken kukkuraksi yri-tettiin Kittilän markkinoilla tappaakin, karkasi hän melkein puukonterän ulottuvilta ja painui kaukaisille luoteistuntureille piileskelemään...

Mutta jonkin vuoden kuluttua alkoi Nikun kuivaksi laskema Vuontisjärven pohja työntää heinää kuin vimmattu - Uollonpojan hyvää tarkoittava yri-tys toteutui siis kuitenkin, joskin mutkien kautta, ja kylän karja lihoi ja voi-mistui ja lypsi entistä makoisempaa maitoa...

Mutta Rovan Niku - Uollonpoika - ei saanut sitä katsella.